Avainsana: autoilu

by Ninni

Saatanallinen sakkolappu!

Olen taas ollut yhteiskuntavastainen lain ja järjestyksen uhmaaja. Sain sakot: ylinopeutta oli, kuulemma. Tämä kamala rikkomus tapahtui Tuusulassa Fallbackantiellä. Tienpätkällä oli viidenkympin rajoitus ja minä rikollisesti ajoin 57 km/h. Jo tuollaisesta sopiikin lähettää 170 euron lasku.

Suoraan sanottuna suututtaa. Vaikka kamera sanoisi mitä, niin en todellakaan vaarantanut liikenneturvallisuutta ajaessani. Tällaiset sakot ovat pelkkää rahastusta. Valtion pohjattomaan kassaan tarvitaan lisää rahaa (tarkoituksiin, jotka jokainen voi kuvitella itse) ja autoilija on sopiva kuppauksen kohde. Ajelen aika usein Tuusulanväylää. Sekin on varsinainen sakkorysä; kameroita sijoitettuina juuri nopeusrajoituksen vaihtumiskohtaan, jolloin saadaan aikaan paljon kiinnijäämisiä.

Onhan se kuultu, että Helsinki – ja laajemmin pääkaupunkiseutu – on tämän maan talousveturi. Täällä siis sopii kameroilla rahastaa kansalaisia. Onhan kyseessä melko varma rahantulo: autoilijoilla tällä seudulla on ainakin jonkin verran rahaa, koska voivat autoilla ja maksaa bensat ja autovakuutukset sun muut. Siispä sopii pistää käsi autoilevan kansalaisen taskuun. Kyllä sieltä aina jokusen euron saa saaliikseen.

Minä en enää tiedä onko valtio kansalaista varten, vai kansalainen valtiota varten. Viime aikoina on alkanut tympiä virkavaltakin. Ennen asenteeni oli neutraali tai myönteinen, kun tuli poliiseja vastaan. Nyt tunnen yhä useammin epäluuloa ja epäluottamusta. PuoLiskoinen kerran kysyi minulta, että onko sinulla joku ongelma auktoriteettien kanssa. Sanoisin, että ei ole. Ei ole ongelmaa sellaisten kanssa, jotka itse lasken auktoriteeteiksi. Muiden kanssa voi ollakin – sellaisten, joihin en luota.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Vihko

Ostin vihkon. Eikä minkään ihan tavallisen vihkon, vaan vihkon ajatuksia varten. Minulla on päiväkirjakin, mutta se on hyvin rönsyilevä: sekaisin ajatuksia, päivän tapahtumia, tunnepurkauksia, piirustuksiani. Tämän Vihkon ostin nyt ajatuksiani varten.

Hyvin usein käy niin, että joku ajatus pyörii päässä aina aamusta iltaan asti. Välillä se peittyy arkimietteiden alle, mutta nousee aina uudestaan esiin. Tällaista ajatusta varten ostin violetin vihkoni. Sinne listattakoon ajatukset – maksimissaan kolme ajatusta – jotka päivän henkisen ilmapiirin muokkaavat.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

by Ninni

Siivetön, hetken myös pyörätön

Mitäpä olisi joulunalusaika ilman pieniä, mukavia sattumuksia, jotka sekoittavat arjen pakkaa! Minulla tällainen kiihdyttävä kokemus oli tiistaina. Ja näin se meni:

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Vahdolla asuvan ystävän kanssa sovittu metsäretki koirain juoksutarpeen tyydyttämiseksi. Pakkasin siis Lakun PuoLiskoisen autoon (minun leppäkerttuautoni ei kooltaan riitä Lakun kuskaamiseen) ja lähdin ajelemaan. Oman kunnan puolella poliisi pysäytti puhallusratsiaan – no mikäpä siinä. Vitsailin rennosti poliisin kanssa, joka tuntui ilahtuvan tervehtimisintoa pursuavan Lakun näkemisestä. Kaiken kaikkiaan olo oli melkoisen mainio, melkein hykertelin. PuoLiskoisen autossa on pehmeä kyyti, ja navigaattorikin siististi kiinni, toisin kuin minulla. Laulelin radion mukana ja aikaa ajeluun tuntui olevan runsaasti, siksikin suhteellisen hidas nopeus.

Nousiaisissa sitten Se tapahtui, Vahdontiellä olevalla sillalla. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ohhoh, nyt rengas puhkesi. Kuului nimittäin todella omituinen, kova ääni, ja oikeassa eturenkaassa tuntui jotain outoa. Toinen ajatus oli, että ei tämä nyt muuten ole renkaan puhkeaminen, vaan jotain pahempaa. Kolmas ajatus koski vettä sillan molemmin puolin: onkohan tässä syvää?

Autoa ei voinut ohjata ollenkaan, mutta jarrut sentään toimivat. Kaiteeseen en ajanut, vaan ajokki pysähtyi sievästi ja järjettömästi aivan keskelle siltaa: siinä matkani pää. Kummallinen palaneen haju leijui auton ympärillä. Minäpä hyppäsin ulos tarkistamaan tilannetta. Pyörä oli ihan sijoiltaan, irti siis ainakin osittain. Ja mainittakoon muuten tässä kohtaa todella positiivinen asia: ensimmäiset ihmiset pysähtyivät auttamaan ja tukemaan jo tässä vaiheessa! Heti ensimmäinen ohiajava auto pysähtyi ja lopulta paikalla oli varsinainen leegio ihmisiä. Turhia ovat ne puheet, etteivät suomalaiset enää toisistaan välittäisi, sen tulin kyllä huomaamaan. Kolme avuliasta miestä vedätti autoa jonkun liinan avulla hiukan syrjemmälle siitä keskeltä. Ei tarvinnut yksin odottaa hinausauton tuloa. Tämä vahtolaisystävänikin lähti heti ajamaan paikalle, kun sai soiton minulta, ja saatiin Laku sijoitetuksi hänen kulkupeliinsä kotimatkaa odottamaan.

Tiistai oli siitä paha päivä auton hajoamiselle, että Soneran matkapuhelinverkko oli kai koko maanlaajuisesti toimimaton. Toinen paha juttu oli PuoLiskoisen työtilanne: juuri sinä päivänä tietysti työpaikalla oli vieraita pääkaupungista ja ulkomailta, ja mies kiinni heissä. Onneksi sain vahtolaisystävältä kyydin kotiin, ja sen jälkeen tekikin kuuma suihku terää. Hiukan saatoin kylmettyä Tapahtuman aikana: kurkku oireili hiukan eilen, ehkäpä johtuen koettelemuksestani.

Joulua edeltävät ajat vietetään tietysti kaupoissa juosten, ja auto-onnettomuus vaikeutti tätä rattoisaa ajanvietettä jonkin verran. Saimme PuoLiskoisen kulkupelin kuitenkin takaisin huoltamolta jo eilen illalla, ja se helpotti suuresti. Täällä savipeltojen keskellä autotta eläminen on hyvinkin hankalaa, eikä olisi ollut mukavaa PuoLiskoiselle saada juosta minun käskyttämänäni sen seitsemät asiat raskaan työpäivän päätteeksi.

Siivetön oli siis hetken verran myös pyörätön, eikä nauttinut siitä. Hymyilytti kuitenkin, kun sain kuulla PuoLiskoisen auton tarvitsemat uudet osat: alapallonivel ja koiranluu.

by Ninni

Taivaan valitsemisesta

Swedenborgille enkelit ovat sieluja, jotka ovat itse valinneet taivaan. Enkeli voi kutsua toisen kaltaisensa vierelleen vain ajattelemalla tätä. Kaksi toistaan maan päällä rakastanutta ihmistä muodostaa taivaassa yhden enkelin – näin siis Swedenborgin mukaan. Joskus toivon niin tapahtuvan PuoLiskoiselle ja minulle. Mielellään niin, että enkelillä olisi PuoLiskoisen pettämätön kasvomuisti, ja minun yhtä pettämätön nimimuistini. Sellainen tekisi vaikutuksen ihmiskuntaan, jos Luojan ylistämiseltä joutaisimme sen kanssa tekemisiin.

Muisteista

Sitä voi olla hyvä muistamaan numerot, hyvä muistamaan nimet tai kasvot. Joku muistaa paikat ja suunnat – minä ilmeisesti en. Kävinpä maanantaina Salossa, ja oli siinä ja siinä etten jäänyt sinne. Tavattuani ystäväni onnistuin hukkaamaan sekä parkkihallin, että autoni. Ensin kateissa oli halli (suuntavaistoni meni pimeässä sekaisin ja etsin sitä päinvastaisesta suunnasta), ja sitten autonkainen. Hallin katoaminen oli huomattavasti auton häviämistä hämmentävämpi ilmiö. Lopulta tarvitsin navigaattorin apua Salosta pois päästäkseni. Tuntui kuin kaikki tiet olisivat vieneet Tammisaareen, ja mitäpä minä siellä?

illanviettoblogi

by Ninni

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.

by Ninni

Venymisestä, osa II

Viime postauksessa venyttiin. Ja eilen venyttiin uudestaan, tosin tällä kertaa ei ruumiillisessa mielessä, vaan sielullisesti. Pinnani nimittäin venyi ja paukkui. Inhoan autoani, tarkalleen ottaen siis sen likaisuutta ja epäjärjestystä. Joku älypää voisi kysyä, että miksi en sitten tee asialle jotain. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Yleensä automatkojeni loppupuolella saan hyveellisyyspuuskan ja alan suunnitella kuinka siivoan autoni Ennen Kun Seuraavan Kerran Lähden Liikkeelle. Päätän tämän olleen viimeinen kerta sotkuisessa ajoneuvossa. Päätös vain tuppaa unohtumaan ennen seuraavaa autoilua. Alan miettiä autotallin imurin tuntematonta sijaintia, käsien likaantumista siivoushommassa ja kaikkea sellaista – sitten herpaannun.

PuoLiskoisen pitäisi käyttää autoni pesussa. Hän tietää minun vihaavan autopesuloita. En ole kertaakaan elämässäni ollut yksin autopesulassa, vaan aina olen ollut vain jonkun seurana. En pidä katsastuksistakaan. Kerran katsastutin autoni itse, kun PuoLiskoinen oli sairaana. Silloin kaikki meni vikaan, se oli kertakaikkisen nolo kokemus.

Paaston aikaan kuuluu pyrkimys hillitä pahaa luontoaan. Minäkin olen, kärsivällisenä kuin karitsa, yrittänyt vain antaa pinnan venyä katkeamatta. Saatan puhista kiukusta, mutta vain sisäisesti. Ulkonaisesti on huulilla marttyyrin hymy.

Kirjan siivellä Kanadaan

Luen Robertson Daviesia ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Meneillä on romaani Velho mieheksi. Vanha Kanada, eritoten vanha Toronto, herää siinä eloon. Provinsiaalisuus, ihmisten hienostumattomuus yhdistyneenä vilpittömyyteen – se kaikki. Itse velho on todellakin velho, eli lääkärinammatin harjoittaja. Kirja on kehitysromaani, joka sulkee sisäänsä monia teemoja uskonnollisesta pohdiskelusta äärimmäisen maalliseen.   

by Ninni

Lumen paino

Taas sataa lunta. Valkoinen kasvaa aina vain, sen painon alla huokaavat niin lintulauta kuin puutkin. Alan uskoa tämän olevan taikatalvi, joka ei koskaan pääty.

En ole nähnyt lintuja kummempia eläimiäkään liikenteessä. Naapurin kissat ovat ainakin viisaasti siirtyneet sisätiloihin ja lemmikkikoirat ovat vetäneet takit päälleen silloin, kun nenänsä ulos pistävät.

Eilen koin lumen painon konkreettisesti. Lumityöt ovat tekemättä ja ajotieltämme pääsee vain ajamalla auton renkaat jo aiemmin muodostuneisiin uriin. Nyt se ei oikein onnistunut ja autoni karahti kiinni hankeen. Hammaslääkäriin olin menossa ja kello juoksi. Pian juoksin minäkin, nimittäin mäkistä ajotietämme ylös ja alas. Juoksin vajalle (ylös) etsimään lapiota ja kun ei löytynyt, niin juoksin autotalliin (alas) lumikolaa hakemaan. Se löytyi, mutta ei siitä ollut apua – liian suuri työkalu se oli pyörien alta kaivamiseen. Yritin jopa epätoivoissani työntää autoa pois lumen muodostamasta vankilasta, mutta se nyt oli täysin turha yritys.

Viimein se lähti siitä jotenkin, auttoi kun ohjauspyörällä käänsin pyörät ja laitoin kaasua niin paljon, että hirvitti. Lopputulos: kipinöivän kiukkuinen mieli ja otsalla helmeilevä tuskanhiki. Lumen paino voittaa ihmisen voiman – tai ainakin tämän ihmisen voiman. Itsehillintäni oli kuitenkin monumentaalinen, enkä soittanut esimerkiksi PuoLiskoiselle hysteriapuhelua.

Voiman ja heikkouden tunne on aina niin suhteellista. Raahatessani ostoskasseja kotiin tunnen itseni usein maailman vahvimmaksi naiseksi. Auton jumittaessa lumessa tunnen itseni heikoksi kuin heinäsirkka.

Autio-kausi

Olen palannut vanhan tutun Orvokki Aution pariin. Luin uudemman kerran romaanit Valokuvavarkaat, Puimakone bulevardilla ja Pesärikko. Pohjanmaalainen mielenmaisema on minulle vieras ja kiehtova. Sitä murretta en ole koskaan tainnut kuulla puhuttavan tässä todellisessa elämässäni. Televisiota ja radiota ei tee mieli laskea mukaan.

by Ninni

Väärä ihminen, väärä paikka

Olen vältellyt auton tankkaamista. Odotan kai, että jos tarpeeksi lykkään sitä niin autonkainen tankkaa itse itsensä. Jostakin syystä tuollaiset pienet arkiset asiat ovat joskus vaikeita. Auton tankkaaminen on niin masentavaa. Bensiiniasemien ilmapiiri ei ole minun ilmapiiriäni. Siellä on vieras olo, kuin olisin väärä ihminen, tai sitten paikka on väärä. Me emme sovi yhteen, huoltamot ja minä. Ja lisäksi autonkaisen ruokkimisessa likaantuvat usein myös kädet! Huomenna se on kuitenkin pakko tehdä (varustaudun puutarhahansikkain suojatakseni kätösiäni), tai muuten saan alkaa kehittää maratoonarin kykyjä juoksentelemalla Turkuun, Raisioon ja takaisin.

Aika entinen

Olen lukenut Eva Hemmingin muisteloita. Hymy nuoruudelle on kuin eloisasti kirjoitettu kirje menneisyydestä. Suomalainen baletti oli lapsenkengissään ja koulutus kirjavaa. Ballerinat saivat vielä jopa näyttää naisilta, eikä heidän täytynyt olla sellaisia pystyyn nostettuja luurankoja kuin tämä meidän aikamme vaatii.

Hemmingin uran alku sattui yhteen Suomen kohtalonvuosien kanssa: nuori tanssijatar tanssi Tukholmassa sympatiaa sotaa käyvälle maalle. Sotilaillekin tarjottiin kulttuuria aina Uhtuan suunnalla asti. Opettajikseen Hemmingillä oli onni saada aikansa maineikkaita: ensiopit antoi Maggie Gripenberg, josta Elisabeth Apostoli jatkoi. Vilahtaapa kirjassa myös Olga Preobrazenskajan nimi.

by Ninni

Kun rutiini rikkoutuu

Totuttuja kuvioita ei kannattaisi alkaa rikkoa. Päivien tyyni ketju katkeaa, kun rutiini rikkoutuu ja usein seurauksena on jotain omituista. Niin tänäänkin.

Kävin kaikkein paikallisimmassa ja läheisimmässä kirjastossamme. Normaalisti en käy siellä, koska valikoimat ovat hyvin pienet ja aukioloajat kummalliset. Tänään kuitenkin ajattelin mennä, houkuttimena Lauri Viidan ja Taavetti Laatikaisen elämänkerrat. Hyvät kirjat on täällä ripoteltu pitkin pieniä kirjastoja ja niiden metsästys on yksi hyvä syy poiketa poikkeuksellisissakin paikoissa.

Kirjastokäynti meni hyvin, mutta jostakin syystä autonkaiseni kieltäytyi päästämästä minua sisään kirjoineni. Tavastilan kirjasto on paikallisen koulun yhteydessä, eikä tosiaan ollut mukava sukkuloida auton ympärillä kirjakasan kanssa, kun paljon uteliaita pieniä silmäpareja tarkkaili touhujani. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että minun on avattava pelkääjän paikan puoleinen ovi ja ryömittävä sieltä sisään hankalasti ja epäarvokkaasti.

Epämukavan pitkään tätä vaikeutta tosiaan kesti, ennen kuin auto viimein armahti ja pääsin sen sisuksiin kuumissani ja tuskastuneena. Kaikki oli hiukan epätahdissa: kirjastossa tietokoneyhteys ei toiminut ja sylissäni olivat epäsovussa kenraalin ja rintamalta itsensä juonitelleen miehen elämänkerrat.

Tuntuu kuin autollani olisi oma tahto, vahva sellainen ja melkoisen oikukas. Kirjastosta kauppaan ajaessani tuntui kuin mokoma olisi oikein yrittänyt nostaa nopeutta ja suistua metsähallituksen puolelle. Tietysti voi olla, että vain luulottelen ja vika oli minussa – se hermostuminen siellä kirjaston pihassa.

Rikollinen!

Otin tällaisen kuvan itsestäni silloin takkiostoksilla viikonloppuna.PuoLiskoinen ystävällisesti huomautti, ettei kaupoissa kai oikeasti saisi kuvata. No, sitähän minä en kuvan ottohetkellä tiennyt! Takkiin olen kuitenkin tyytyväinen.

 

 

by Ninni

Elämää yksikössä

Tämä viikko on kulunut jo puoleen yksinolon merkeissä. PuoLiskoinen on lentänyt vapauteen: hän elää onnellista eräelämää kesäpaikassamme Itä-Suomessa. Itse nautin kesäpäivistä kaikkien mukavuuksien keskellä kotona. Onneksi on puhelin! Luurin kautta sain kuulla PuoLiskoisen vanginneen tänään kaksi haukea. 

Tänään kävin kahdessa kirjastossa. Varaamani elokuva Putoavia enkeleitä (Lauri Viidan ja Aila Meriluodon saaga) oli saapunut, joten siinäpä syy mennä. Olihan siellä taas kaikkea muutakin mielenkiintoista. Sain vihdoin lainattua Richard Powersin tiiliskiviromaanin Laulut joita lauloimme. Arvostelu on kiittänyt Powersin työtä suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi – toivotaan sen sitä olevan muutenkin kuin vain kokonsa puolesta. Toinen arvostelu sanoo kirjan olevan yksi 21. vuosisadan merkittävimpiä romaaneja. Se on rohkeasti sanottu, kun 21. vuosisataa ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta. Teemana on rasismi: mustan äidin ja valkoisen isän lasten vaikeudet 1950-luvun Amerikassa.

Tein filosofisen löydön: Raision kirjastossa oli Otto Weiningerin Sukupuoli ja luonne. Tämä kirja sai aikoinaan monet naiset takajaloilleen. Koskaan aikaisemmin en ole sitä kirjaston hyllyssä nähnyt – tarkempi katselu paljastaa Tampereen Yliopistopainon tehneen kulttuuriteon ja tuoneen teoksen ulottuvillemme. Weininger teki itsemurhan vain 23-vuotiaana. Mistäpä sen tietää aiheuttiko sen miehen misogynia, antisemitismi, vaiko vain yleinen masennus.

Aino Kallaksen Valitut teokset lainasin myös. Kallasta en olekaan aikoihin lukenut. Sudenmorsian on suosikkini.

Liikenteessä

Olen ajanut tänään ihan hullulla tavalla. Lähtiessäni oli tuossa Kustavintien risteyksessä tympeä asfalttityö meneillään. Tuskaannuin siitä – en halunnut jonottaa – ja ajoinkin kiihdyksissäni kunnan keskustan kautta tielle numero kahdeksan. Todella nerokasta: säästyäkseni muutaman minuutin jonotukselta tein viidentoista minuutin mutkan sen keskustakierrokseni vuoksi! Tämän totuuden valjetessa ei mieli ollut hyvä.       

by Ninni

Melkein näkymätön

Posti toi tullessaan mahtavan yllätyksen: koko kesän ajan erinäisistä syitä toimittamaton kirja – myöhästynyt syntymäpäivälahja – saapui luokseni! Kyseessä on Hannah Pakulan kirjoittama The last romantic: a biography of queen Marie of Roumania. Atwood-kausi taitaa saada mausteekseen tuon elämänkerran, koska odottaakaan en malta.  

Huomasin juuri olleeni pian kuukauden ajan 37-vuotias. Aika tuntuu rientävän aina vain kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Pian kai herään ja huomaan olevani 40. Toivottavasti se ei aiheuta ikäkriisiä. 30 täyttäessä alkoi tapahtua outoja asioita ja se näkyi ulospäinkin aina vaatevalintoja myöten. Jonkin aikaa nimittäin pukeuduin kuin 54-vuotias toimistosihteeri. 54-vuotiaissa toimistosihteereissä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta aika aikaa kutakin.

Tänään suuntasin vankkurini kohti Turkua. Johtuiko kuumuudesta vai mistä lie, mutta ajoin ihan hullusti taas kerran. Kerran katsoin väärästä liikennevalosta merkkiä liikkeelle lähdöstä ja olin jatkuvasti väärällä kaistalla. On myös vaikeaa löytää suorin reitti paikasta A paikkaan B. Nytkin pyörin varmasti ihan turhaan kaupungilla, kun en osannut suorinta tietä suunnistaa. Turku on täynnä tuskaisia ajomuistoja. Tuntuu kuin jokainen risteys muistuttaisi jostakin omituisesta tempauksesta. Onneksi autoilu on tavallaan niin anonyymiä: vankkureissani olen nimetön, melkein näkymätön, olen yhtä autonkaiseni kanssa. Minä en tee virheitä, vaan autoni näyttää tekevän niitä.