Avainsana: enkelit

by Ninni

Siivetön nelisilmäinen

Kuvataiteessa meillä serafeilla on usein ollut silmiä enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Siipiä oikeilla serafeilla on kuusi (minulla siivettömällä ei siis yhtä ainoaa paria löydy, tämähän on selittämättäkin selvää), ja joskus niihin on kuvattu silmiä kymmenen, tai täysi tusina. Ikonimaalauksen yhteydessä en ole itse tähän törmännyt, mutta toisaalta olen maalannut vain kaksi pikkuruista perusserafia. Maalaustaiteessa siipien silmät lienevät perua juutalaisesta ajattelusta Elämänpuun, sefirotin, sisältämistä hyveistä, joita jokainen silmä edustaa.

Enkeleiden korkeimpaan hierarkiaan kuuluvat valtaistuimet kuvataan nekin runsaasti silmillä varustettuina. Ne kuvallistetaan siivellisinä tulipyörinä ja – aivan oikein – siivissä on silmiä.

Minä siivetön serafi olen vain nelisilmäinen. Lapsesta asti olen kärsinyt huonosta näöstä. Sain jo ala-asteella ollessani silmälasit, eivätkä ne aina nauttineet hyvästä kohtelusta käsissäni. Optikot saivat tämän tästä korjailla niitä uuteen uskoon, ja taisipa lasien pinta olla melko naarmuinen.

80-luvulla silmälasit eivät olleet niin kivoja kuin nykyisin. Linssien ohennuksesta ei juuri tiedetty, tai ei välitetty. Kehykset olivat nekin ihan oma juttunsa. Silmälasit olivat välillä aika traumaattinen kokemus, mutta olen päässyt siitä aikuisiällä eroon. Todisteeksi tämä kuva:

rillirausku

by Ninni

Taivaan valitsemisesta

Swedenborgille enkelit ovat sieluja, jotka ovat itse valinneet taivaan. Enkeli voi kutsua toisen kaltaisensa vierelleen vain ajattelemalla tätä. Kaksi toistaan maan päällä rakastanutta ihmistä muodostaa taivaassa yhden enkelin – näin siis Swedenborgin mukaan. Joskus toivon niin tapahtuvan PuoLiskoiselle ja minulle. Mielellään niin, että enkelillä olisi PuoLiskoisen pettämätön kasvomuisti, ja minun yhtä pettämätön nimimuistini. Sellainen tekisi vaikutuksen ihmiskuntaan, jos Luojan ylistämiseltä joutaisimme sen kanssa tekemisiin.

Muisteista

Sitä voi olla hyvä muistamaan numerot, hyvä muistamaan nimet tai kasvot. Joku muistaa paikat ja suunnat – minä ilmeisesti en. Kävinpä maanantaina Salossa, ja oli siinä ja siinä etten jäänyt sinne. Tavattuani ystäväni onnistuin hukkaamaan sekä parkkihallin, että autoni. Ensin kateissa oli halli (suuntavaistoni meni pimeässä sekaisin ja etsin sitä päinvastaisesta suunnasta), ja sitten autonkainen. Hallin katoaminen oli huomattavasti auton häviämistä hämmentävämpi ilmiö. Lopulta tarvitsin navigaattorin apua Salosta pois päästäkseni. Tuntui kuin kaikki tiet olisivat vieneet Tammisaareen, ja mitäpä minä siellä?

illanviettoblogi

by Ninni

”Ano meille hyödyllisiä asioita, sekä suurta armoa, ruumiittomien voimien johtaja..”

Näin kuuluvat ylienkeli Gabrielille omistetun kontakin hurskaat sanat. Olisi kai minunkin pitänyt ne lukea ennen autonkaisen käynnistämistä: vankkurini vierivät vastustamattomalla voimalla kohti ostosparatiiseja. Jos ennen kysyttiin ihmisen tarvitseman maan määrää, niin nyt voisi kysyä naisen tarvitsemien vaatteiden määrää. Kuinka paljon on tarpeeksi? Mikä määrä on liikaa? Onko vaatehuoneen koko hyvä määrittäjä?

Mutta takaisin ylienkeli Gabrieliin, jonka päivää me ortodoksit tänään vietämme. Itse tunsin suurta kiitollisuutta katsellessani kesäisen luomakunnan kauneutta, poutapilviä, sinitaivasta, puiden tuulessa huminoivia latvoja. En osaa aina muotoilla sanoiksi elämän tarkoitusta, mutta tällaisina päivinä sitä tuntee olevansa erottamaton osa tätä kaikkea kauneutta. Ehkä siinä on tarkoitusta enemmän kuin kylliksi?

Itäisen kristikunnan kunnioittaessa ylienkeli Gabrielia tyytyy läntinen Suomi entisajan oripääläisen suulla toteamaan, että ”Joelin päivänä mennään heinään.”