Siivetön, hetken myös pyörätön

Mitäpä olisi joulunalusaika ilman pieniä, mukavia sattumuksia, jotka sekoittavat arjen pakkaa! Minulla tällainen kiihdyttävä kokemus oli tiistaina. Ja näin se meni:

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Vahdolla asuvan ystävän kanssa sovittu metsäretki koirain juoksutarpeen tyydyttämiseksi. Pakkasin siis Lakun PuoLiskoisen autoon (minun leppäkerttuautoni ei kooltaan riitä Lakun kuskaamiseen) ja lähdin ajelemaan. Oman kunnan puolella poliisi pysäytti puhallusratsiaan – no mikäpä siinä. Vitsailin rennosti poliisin kanssa, joka tuntui ilahtuvan tervehtimisintoa pursuavan Lakun näkemisestä. Kaiken kaikkiaan olo oli melkoisen mainio, melkein hykertelin. PuoLiskoisen autossa on pehmeä kyyti, ja navigaattorikin siististi kiinni, toisin kuin minulla. Laulelin radion mukana ja aikaa ajeluun tuntui olevan runsaasti, siksikin suhteellisen hidas nopeus.

Nousiaisissa sitten Se tapahtui, Vahdontiellä olevalla sillalla. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ohhoh, nyt rengas puhkesi. Kuului nimittäin todella omituinen, kova ääni, ja oikeassa eturenkaassa tuntui jotain outoa. Toinen ajatus oli, että ei tämä nyt muuten ole renkaan puhkeaminen, vaan jotain pahempaa. Kolmas ajatus koski vettä sillan molemmin puolin: onkohan tässä syvää?

Autoa ei voinut ohjata ollenkaan, mutta jarrut sentään toimivat. Kaiteeseen en ajanut, vaan ajokki pysähtyi sievästi ja järjettömästi aivan keskelle siltaa: siinä matkani pää. Kummallinen palaneen haju leijui auton ympärillä. Minäpä hyppäsin ulos tarkistamaan tilannetta. Pyörä oli ihan sijoiltaan, irti siis ainakin osittain. Ja mainittakoon muuten tässä kohtaa todella positiivinen asia: ensimmäiset ihmiset pysähtyivät auttamaan ja tukemaan jo tässä vaiheessa! Heti ensimmäinen ohiajava auto pysähtyi ja lopulta paikalla oli varsinainen leegio ihmisiä. Turhia ovat ne puheet, etteivät suomalaiset enää toisistaan välittäisi, sen tulin kyllä huomaamaan. Kolme avuliasta miestä vedätti autoa jonkun liinan avulla hiukan syrjemmälle siitä keskeltä. Ei tarvinnut yksin odottaa hinausauton tuloa. Tämä vahtolaisystävänikin lähti heti ajamaan paikalle, kun sai soiton minulta, ja saatiin Laku sijoitetuksi hänen kulkupeliinsä kotimatkaa odottamaan.

Tiistai oli siitä paha päivä auton hajoamiselle, että Soneran matkapuhelinverkko oli kai koko maanlaajuisesti toimimaton. Toinen paha juttu oli PuoLiskoisen työtilanne: juuri sinä päivänä tietysti työpaikalla oli vieraita pääkaupungista ja ulkomailta, ja mies kiinni heissä. Onneksi sain vahtolaisystävältä kyydin kotiin, ja sen jälkeen tekikin kuuma suihku terää. Hiukan saatoin kylmettyä Tapahtuman aikana: kurkku oireili hiukan eilen, ehkäpä johtuen koettelemuksestani.

Joulua edeltävät ajat vietetään tietysti kaupoissa juosten, ja auto-onnettomuus vaikeutti tätä rattoisaa ajanvietettä jonkin verran. Saimme PuoLiskoisen kulkupelin kuitenkin takaisin huoltamolta jo eilen illalla, ja se helpotti suuresti. Täällä savipeltojen keskellä autotta eläminen on hyvinkin hankalaa, eikä olisi ollut mukavaa PuoLiskoiselle saada juosta minun käskyttämänäni sen seitsemät asiat raskaan työpäivän päätteeksi.

Siivetön oli siis hetken verran myös pyörätön, eikä nauttinut siitä. Hymyilytti kuitenkin, kun sain kuulla PuoLiskoisen auton tarvitsemat uudet osat: alapallonivel ja koiranluu.

Siivetön nelisilmäinen

Kuvataiteessa meillä serafeilla on usein ollut silmiä enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Siipiä oikeilla serafeilla on kuusi (minulla siivettömällä ei siis yhtä ainoaa paria löydy, tämähän on selittämättäkin selvää), ja joskus niihin on kuvattu silmiä kymmenen, tai täysi tusina. Ikonimaalauksen yhteydessä en ole itse tähän törmännyt, mutta toisaalta olen maalannut vain kaksi pikkuruista perusserafia. Maalaustaiteessa siipien silmät lienevät perua juutalaisesta ajattelusta Elämänpuun, sefirotin, sisältämistä hyveistä, joita jokainen silmä edustaa.

Enkeleiden korkeimpaan hierarkiaan kuuluvat valtaistuimet kuvataan nekin runsaasti silmillä varustettuina. Ne kuvallistetaan siivellisinä tulipyörinä ja – aivan oikein – siivissä on silmiä.

Minä siivetön serafi olen vain nelisilmäinen. Lapsesta asti olen kärsinyt huonosta näöstä. Sain jo ala-asteella ollessani silmälasit, eivätkä ne aina nauttineet hyvästä kohtelusta käsissäni. Optikot saivat tämän tästä korjailla niitä uuteen uskoon, ja taisipa lasien pinta olla melko naarmuinen.

80-luvulla silmälasit eivät olleet niin kivoja kuin nykyisin. Linssien ohennuksesta ei juuri tiedetty, tai ei välitetty. Kehykset olivat nekin ihan oma juttunsa. Silmälasit olivat välillä aika traumaattinen kokemus, mutta olen päässyt siitä aikuisiällä eroon. Todisteeksi tämä kuva:

rillirausku

Siivetön askartelee ja raivostuu

Tekaisinpa juuri kolmetoista joulukorttia! Ajattelin ensin, ettei projektista tule mitään: sorruin ostamaan Prismasta sellaisen askartelusetin (ei ikinä enää), jossa oli suljetussa muovipussukassa ”jouluisia” askarteluhärpäkkeitä. Kotona pussin avatessani koin raivopettymyksen nähdessäni epätyydyttävän sisällön. Oli siinä laihanluirua kartongintapaista, joutavia, pahvisia hyvän joulun toivotuksia, hyödytöntä pehmopaperia, joka olemukseltaan muistutti jotain vessapaperin ja talouspaperin sekamuotoa. Kiukkusin asiasta aikani, mutta sitten ryhdyin kuitenkin toimeen.

Kannattihan se. Alun pessimismin mentyä pääsin vauhtiin, ja nyt todellakin on yli tusina itse tehtyä taideteosta valmiina. Vielä toisen mokoman kun teen, niin urakka on valmis tältä vuodelta. Hiukan masennuin PuoLiskoisen katsellessa kortteja ja todetessa, että ajatushan se on tärkein.

Vain hyvin luottavaiset ihmiset – tai lapset – ostavat sian säkissä, tai askartelusetin sinetöidyssä muovikääreessä. Näen mielessäni pehmeäkatseisia ihmisiä Prisman askarteluhyllyllä tarttumassa luottavaisin sormin näihin setteihin. Näen tähtisilmäisiä lapsukaisia katkarapusormineen.

Siivetön käy Turussa ja näkee laihan hevosen

Olinpa taas tänään Turussa. Yliopistonkadulla näin (liian) pitkään paastonneen hepan – sen ruokkija ansaitsisi ankarat moitteet, sillä kavioeläin oli todella ruipelossa kunnossa.

heppa

Koko alkusyksyn ajan on patsaan jalusta ollut varattu: ohi kulkiessani siinä on haitaria rääkännyt toiveikas katusoittaja. Sen vuoksi kuvan ottaminen jäi tälle päivälle, vaikka sellaista mielin jo aiemminkin. Haitaristi ei tosiaankaan tuntenut instrumenttinsa saloja missään mielessä, vaikka kuinka tarmokkaasti yritti huojua ”musiikkinsa” tahdissa. Onneksi hän oli nyt jäänyt kotiin, tai vaihtanut elämöintipaikkaa.

Oi ihmettä! Siivetön on nyt myös jalaton!

Pieni murhe voi suureksi muuttua. Kävelin itselleni kunnon rakot jalkoihin, ja eivätkös ne mokomat (oman Semmelweissia uhmaavan tohtorointini seurauksena) tulehtuneet. On ollut todella vaikea sopeuttaa itseään hitaa-aaseen kävelytahtiin, klenkkaamiseen – kaiken sen huomioon ottamiseen, mikä liittyy huonontuneeseen kävelykykyyn. Jopa autolla ajaminen on hankalaa, koska kipu tuntuu silloinkin. Minulle tämä vaiva on vain hetkellinen, mutta silti on kärsivällisyys ollut koetuksella.

Olen usein miettinyt tämän olevan yksi vanhenemisen suuria haasteita. Kuinka tottua siihen, että aiemmin luonnollisilta tuntuneet kyvyt ja taidot huononevat, ettei ihminen enää ole entisensä. Huomaako sen, vai onko muutos niin hidas, että siihen on aikaa sopeutua? Onko ihminen alituisessa suuttumisen ja turhautumisen tilassa, kun ei pysty/jaksa, vai voiko sen tyynin mielin hyväksyä? Toisaalta: onko mitään muuta realistista vaihtoehtoa kuin hyväksyä se? Kapinoivatko vanhukset salassa – vai ovatko he oivaltaneet täydellisen terveydentilan olevan sittenkin pelkkä haave ja illuusio? Pidän itseäni sairaana silloin, kun minuun koskee. Elimistö voi kuitenkin kaikessa salassa potea monenlaistakin vaivaa, joista en – onneksi – mitään tiedä. Tervekin voi olla sairas.

Luin jokin aika sitten ihmisestä, joka ei halua elää ikivanhaksi. Hän aikoo lopettaa säännölliset lääkärikäynnit siinä vaiheessa kun täyttää 75 vuotta, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Moni tuskin tätä ymmärtää, mutta siivetön hyväksyy sydämensä pohjasta. Olen joskus selaillut PuoLiskoisen saamaa terveydentila-selvitystä, hän kun on superhienon työpaikkaterveydenhuollon piirissä. Minua suoraan sanottuna kauhistutti katsella sitä paperia! Oli arvoa monenlaista: verenkuvaa, verenpainetta, kolesterolitasoa ja sokeria.. Ja onnettoman kuolevaisen omien arvojen vieressä oli ideaalitaso, jota kohti kai pitäisi (turhaan) pyrkiä. Jos tuo ei ole ahdistavaa, niin mikä sitten on? Mieti yökaudet kolesteroliasi, ja päivisin totta vie myös muistat, että tänäänkin pitäisi harrastaa n minuuttia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa, alkoholia saisi nauttia x annosta, ja kaloreita syödä y:n edestä.

Kestän tulehtuneet jalkani stoalaisen tyynesti. Nopeammin kuin uskonkaan olen taas terve ja hyppelen. Joka päivä ihoni alla tapahtuu, tai ei tapahdu asioita, jotka jouduttavat kuolemaani. Rakot tuskin näihin kuuluvat, mutta muistuttavat nekin tehokkaasti kuolevaisuuden tosiasiasta.

Pakene vuorille!

Ikoni sen kun edistyy. Itse Moosekseen en ole vielä koskenutkaan, mutta se on tyypillistä minulle: ensin tehdään huolellisesti tausta ja mahdolliset vuoret ynnä muut.. ja sitten vasta aletaan kieli keskellä suuta maalata pyhää.

Viime perjantaina olimme kurssilla vain kaksi tuntia, koska piti hoitaa kauppa-asioita (tarkemmin sanottuna eväitä PuoLiskoisen lauantaista metsästysreissua varten), eikä kaupassa ole kiva asioida ihan viimeisten aukiolon minuuttien aikana. Ihmeen paljon aikaiseksi saa kahdessakin tunnissa, kun paneutuu asiaan oikein kunnolla.

Aloitin maalaamalla mielestäni liian karkkimaisen taustan päälle kerroksen kuravedenruskeaa. Itse asiassa se toimi: taittoi imelyyttä ja lisäsi elävyyttä. Seuraavaksi pakenin vuorille, eli aloin väritellä niitä. Se osoittautuikin hiukan hankalammaksi: taipumus karkkimaisuuteen asuu minussa sitkeästi, ja sokerinmakeita hattaroita olisivat vuoreni olleet, ellen olisi niitäkin tajunnut peittää ohuesti hillitsevillä väreillä. Tykästyin lopputulokseen oikein kovasti – illan päätteeksi olin voittoisassa, kaikkivoivassa mielialassa, joka melko todennäköisesti kohtaa loppunsa viimeistään seuraavalla maalauskerralla. Tässä kuvat ennen maalaustyön aloitusta ja sen päätyttyä:

ninniniko1

ninniniko

Siivetön suunnittelee matkaa..

.. tosin ihan vain kotimaassa. 25.10. olisi Riihimäellä karjalaisten tapaaminen, johon ajattelin minäkin innostua osallistumaan. Olen yleisesti ottaen tavattoman laiska lähtemään minnekään – jo Raisioon tai Turkuun ajaminen on herkulesmainen ponnistus – mutta tässä on kyse aivan poikkeuksellisesta asiasta, joka motivoi.

Ilmottautumisaikaa on 20.10. asti, enkä vielä ole sitä vahvistanut, mutta 90% varmuudella voin sanoa sinne lähteväni. Olen jopa katsellut VR:n sivuja ja Matkahuollon aikatauluja yrittäen valita eri kulkuvälineiden välillä. Junamatkustus olisi himpun verran halvempaa ja vartin verran nopeampaa, mutta mutkana matkassa olisi yksi kireällä aikataululla oleva junan vaihto Toijalassa. Bussilla pääsisin suoraan Turusta Riihimäelle, mutta siinä ongelmaksi muodostuu saapuminen kello 13. Kello 13 alkaa jo tämä meidän rajantakaisten kohtaaminen ravintola Graniitissa, eikä ajatus myöhästymisestä houkuta. Kolmas vaihtoehto on ajella iloisesti omalla autolla, ja sen taidan valita. Navigaattorin kanssa uskaltaa kehnompikin suunnistaja lähteä matkaan, ja autoillen matka saattaa sujua nopeammin kuin bussilla tai junalla.

Minua kiehtoo ajatus tällaisista tapaamisista. Näiden ihmisten parissa olisin viettänyt elämäni, jos maailmanhistoria olisi sen sallinut. Näiden ihmisten kanssa olisin puhunut arjen asioita, jakanut ilot ja surut. Minua viehättää ajatella entä jos, minua vaivaa ajatus siitä, mitä olisi voinut olla. Mitä olisi voinut olla, ja mitä on: mahdollisten maailmojen kohtaaminen, limittyminen, uudet ovet ja ikkunat avautuvat. On tienhaaroja: mitä teemme tai emme tee, mitä valitsemme valitsemattakaan.

Asteroidiahdistus

Millaisen ihmisen mielestä uuden maapalloa kiertävän, kaartavan, vaanivan, ja ahdistavan asteroidin löytyminen on ”hämmästyttävää” ja  ”hassu sattuma”? Minusta asia on lähinnä kauhistuttava, pelottava, pahaenteinen. Jos nyt joitakin adjektiiveja pitäisi valita. Murikka on kiertänyt meitä jo 775 vuoden ajan. Se kulki siis avaruudessa lähellämme, kun uskonpuhdistus raivosi verisenä myrskynä yli Euroopan, kun Mikael Agricola pohdiskeli kirjoitettua suomen kieltä, ja kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453. Armomme aika on jatkunut pitään – mistä sen tietää, vaikka tuo asteroidi vielä olisi Jumalan tuomio ja rangaistus ihmiskunnalle.

Siivetön valitsee runon

Torstainen runopiiri on noin 17 tunnin kuluttua Turussa, Uudessa Apteekissa. Valitsin sinne käsiteltäväksi runoksi L. Onervan provosoivan värssyn Te naiset. Ja näin se menee:

L. Onerva: TE NAISET (Kokoelmasta Sekasointuja, 1904)

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
te petätte, peitätte yhä,
te lainaatte lapselta katsehen
ja ilmehen tekopyhän.
Te petätte itsenne, petätte muut,
kun sidotte silmät, tukitte suut
ja käytte kuin nunnien kuvat,
kuin enkelit tusinataiturin
palapiirtehin säveän säädyllisin,
näin täyttäen luulot ja luvat.

Oi ollapa kerrankin ihminen
ja valimostanne vapaa!
Te pelkäätte sääntöjen sävyä
ja kotien kireää tapaa;
mut ponnisteltua uuvuksiin
te lankeette kaapunne laskoksiin
ja – silloin joskus ma mietin:
Mitä hyötyä näytellä enempää,
tekin tahdotte miestä miellyttää
ja kuljette vireissä vietin!

 

Minua on aina kiehtonut Onervan poikkeuksellinen kohtalo. Hän oli nainen, joka valinnoillaan uhmasi sovinnaisuutta. Hän opiskeli yliopistossa aikana, jona se oli naiselle hyvin epätavanomaista. Hän matkusti ulkomailla, hän avioitui vain erotakseen muutaman vuoden kuluttua. Hän ei koskaan saanut lapsia. Hän oli alkoholisti. Hän vietti pitkän ajan mielisairaalassa. Hänen on/off -suhteensa Eino Leinoon jatkui osapuolten siviilisäädyistä huolimatta. Onerva herätti ihailua – nuori Hella Wuolijoki ainakin oli vaikuttunut, sekä epälukuinen joukko nuoria miehiä, joita runoilijattaren poikkeuspersoona kiehtoi – halveksuntaa, ja huhuja. Pahimmillaan häntä uskottiin jopa prostituoiduksi.

Onervan runoissa näkyy halki vuosien ymmärrys ja samaistuminen Erilaisiin Naisiin, poikkeusihmisiin, oman moraalinsa luojiin. Hän kirjoittaa uhmakkaasti ”kadun kaunottarista”, katulutkista, osoittaen sympatiaa ja jopa aiheen romantisointia.Tropiikin alla -runossaan hän kehottaa tarttumaan intohimoon ja juomaan sen juovuttavan juoman – vaikka se tarkoittaisikin siihen paikkaan (sosiaalisesti?) kuolemista.

Te naiset -runossaan Onerva puhuu naisista kuin jonakin hänestä itsestään erillään olevana lajina, jota hän säälii, halveksii, ja lopulta kenties ymmärtää. Ainakin hän näkee kaiken viekastelun takana olevan tarpeen ja halun miellyttää miestä, vaikka se tuodaankin julki verhotummin kuin omaa aistillisuuttaan rohkeammin elävät naiset tekevät. Onerva ei laske itseään näihin teeskenteleviin näyttelijöihin – hän on jotakin muuta. Hän on aito. Häntä ”kotien kireä tapa” ei kirjaimellisestikaan muokannut, koska Onerva eli suurimman osan elämäänsä äidittä: äiti oli mielisairaalassa, joskin tytölle hänen sanottiin kuolleen. Isä taas oli oman aikansa isäksi hyvin salliva, ja antoi tyttärelleen paljon vapautta.

Runossa Onerva paheksuu naisia petollisiksi, mutta ehkä suurin petos on itseen kohdistuva: ”Te petätte itsenne…” Itsepetokselle rakentuva elämä on ahdas ja ahdistava, se leikkaa siivet, se sitoo kädet.

 

Siivetön maalaa taas

Viime perjantaina alkoi minun osaltani ikonimaalaus. Virallinen aloitus oli jo viikkoa aikaisemmin, mutta silloin jäin kotiin peikkoilemaan – se oli taas tätä tällaista ”tahdon, vaan en voi”-tunnelmaa. Ensimmäinen maalauskerta meni kuitenkin hyvin, ja sain taustan valmiiksi. Tietysti heti sen jälkeen huomasin, että joku muu väri olisi sittenkin mukavampi. Onneksi sanotaan, että mielen muuttaminen on meidän naisten perusoikeus! Tässä nyt voi nähdä Mooseksen laintauluineen: oikeastaan pelkkä luonnos vasta..

moosesiko

Tuo taustalla näkyvä pilvimaisemaa muistuttava sinivalkoinen on muuten pyyhe. Aivan ehdoton kaveri ikonimaalarille: ei tarvitse hinkata työpöytää puhtaaksi maalauksen päätyttyä. Pyyhe on myös pehmentävä elementti kuljetuksessa. Nyt seuraavassa kuvassa on Mooses kahden tunnin maalauksen jälkeen. Olen suurpiirteisellä kädellä piirrellyt vuoria profeetan jalkojen alle, ja maalannut lohenpunaiseksi taustan:

moosesiko2

Ensi perjantaina maalausta ei ole minusta riippumattomista syistä, mutta sitten jatkuu taas! Olen intoa täynnä: aihe on mielestäni mukava. Tämä on jo toinen Moosekseni: ensimmäisessä Mooses oli palavan pensaan kanssa. Vanhan testamentin aiheet ovat mielenkiintoisia. Kristuksen maalaaminen on minulle aina sellainen kova pala: pelkään tekeväni kuvatuksen, ja siten häpäiseväni pyhää.. Oikeastaan on parempi, jos PuoLiskoinen maalaa Kristus-aiheita.

Parhaat päivät..

.. ovat niitä, kun postilaatikossa odottaa kirjan sisältävä paketti! Asioin taas vähän aikaa sitten huuto.netistä, ja ostin OIof Lagercrantzin mainion opuksen Ensimmäinen piirini. En enää osta kirjoja hullun lailla: ostan vain, jos kirja on joko jatkuvasti minulla lainassa kirjastosta, tai jos arvelen lukevani sen useampaan kertaan. Tähdenlentoja ja yhden lukukerran ihmeitä en hyllyssä enää suostu pitämään – ne vievät vain tilaa.

Lagercrantzin muistelo on kiehtova kuvaus ajasta, jolloin Isä Tiesi Parhaiten. Nainen – vaimo ja äiti – oli parhaimmillaan koristeellinen lisäke omassa kodissaan, pahimmassa tapauksessa rasite, jos menetti mielenterveytensä, tai käyttäytyi muuten naiselle sopimattomalla tavalla. Hoivakin lapsillekin annettiin välikäsien kautta.

Lagercrantzin äidinpuoleisessa Hamiltonin suvussa naisilla oli tapana oirehtia rajusti ennen avioitumista: kihlatut morsiamet juoksivat metsässä pelosta sekapäisten eläinten tavoin. Annettu lääketieteellinen hoito oli primitiivistä: morfiiniuneen nukuttamalla yritettiin tasata naisen mieliala, ja saada avioliitto vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Lagercrantzin lapsuus kului katsellen Agnes-äitiä, joka itki vuolaasti tilanteessa kuin tilanteessa, tai sitten teki parhaansa pidätellessään kyyneliä perheen yhteisillä aterioilla. Lopulta äiti päätyi pöyristyttäviin oloihin mielisairaalaan, jossa hoitajilla ei ollut aikaa ruokkia potilaita, ja jossa he upposivat yhä syvemmälle harhakuvitelmien ja pelkojen maailmaan.

Alistettua naispolvea seuraa usein kapinoiva: perheen Lottie-tytär etsi vapautta alkoholista, seksistä, ja itsemurhasta traagisin tuloksin.

Haluaisin mielelläni uskoa, että meillä nykyajan ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja kuin menneinä aikoina.