Avainsana: runopiiri

Siivetön valitsee runon

Torstainen runopiiri on noin 17 tunnin kuluttua Turussa, Uudessa Apteekissa. Valitsin sinne käsiteltäväksi runoksi L. Onervan provosoivan värssyn Te naiset. Ja näin se menee:

L. Onerva: TE NAISET (Kokoelmasta Sekasointuja, 1904)

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
te petätte, peitätte yhä,
te lainaatte lapselta katsehen
ja ilmehen tekopyhän.
Te petätte itsenne, petätte muut,
kun sidotte silmät, tukitte suut
ja käytte kuin nunnien kuvat,
kuin enkelit tusinataiturin
palapiirtehin säveän säädyllisin,
näin täyttäen luulot ja luvat.

Oi ollapa kerrankin ihminen
ja valimostanne vapaa!
Te pelkäätte sääntöjen sävyä
ja kotien kireää tapaa;
mut ponnisteltua uuvuksiin
te lankeette kaapunne laskoksiin
ja – silloin joskus ma mietin:
Mitä hyötyä näytellä enempää,
tekin tahdotte miestä miellyttää
ja kuljette vireissä vietin!

 

Minua on aina kiehtonut Onervan poikkeuksellinen kohtalo. Hän oli nainen, joka valinnoillaan uhmasi sovinnaisuutta. Hän opiskeli yliopistossa aikana, jona se oli naiselle hyvin epätavanomaista. Hän matkusti ulkomailla, hän avioitui vain erotakseen muutaman vuoden kuluttua. Hän ei koskaan saanut lapsia. Hän oli alkoholisti. Hän vietti pitkän ajan mielisairaalassa. Hänen on/off -suhteensa Eino Leinoon jatkui osapuolten siviilisäädyistä huolimatta. Onerva herätti ihailua – nuori Hella Wuolijoki ainakin oli vaikuttunut, sekä epälukuinen joukko nuoria miehiä, joita runoilijattaren poikkeuspersoona kiehtoi – halveksuntaa, ja huhuja. Pahimmillaan häntä uskottiin jopa prostituoiduksi.

Onervan runoissa näkyy halki vuosien ymmärrys ja samaistuminen Erilaisiin Naisiin, poikkeusihmisiin, oman moraalinsa luojiin. Hän kirjoittaa uhmakkaasti ”kadun kaunottarista”, katulutkista, osoittaen sympatiaa ja jopa aiheen romantisointia.Tropiikin alla -runossaan hän kehottaa tarttumaan intohimoon ja juomaan sen juovuttavan juoman – vaikka se tarkoittaisikin siihen paikkaan (sosiaalisesti?) kuolemista.

Te naiset -runossaan Onerva puhuu naisista kuin jonakin hänestä itsestään erillään olevana lajina, jota hän säälii, halveksii, ja lopulta kenties ymmärtää. Ainakin hän näkee kaiken viekastelun takana olevan tarpeen ja halun miellyttää miestä, vaikka se tuodaankin julki verhotummin kuin omaa aistillisuuttaan rohkeammin elävät naiset tekevät. Onerva ei laske itseään näihin teeskenteleviin näyttelijöihin – hän on jotakin muuta. Hän on aito. Häntä ”kotien kireä tapa” ei kirjaimellisestikaan muokannut, koska Onerva eli suurimman osan elämäänsä äidittä: äiti oli mielisairaalassa, joskin tytölle hänen sanottiin kuolleen. Isä taas oli oman aikansa isäksi hyvin salliva, ja antoi tyttärelleen paljon vapautta.

Runossa Onerva paheksuu naisia petollisiksi, mutta ehkä suurin petos on itseen kohdistuva: ”Te petätte itsenne…” Itsepetokselle rakentuva elämä on ahdas ja ahdistava, se leikkaa siivet, se sitoo kädet.

 

Siivetön valitsee runon

Turun Uudessa Apteekissa on jo jonkin aikaa kokoontunut runopiiri. Ravintolalla ei sen kanssa ole muuta tekemistä kuin toimia kohtaamispaikkana. Olen käynyt tapaamisissa säännöllisen epäsäännöllisesti, ja seuraavaan istuntoon lupauduin valitsemaan runon. Tapaaminen on 13.3., ja silloin saavat runouden ystävät makustella Helvi Juvosen säkeitä.

  ME

  Kivet itseensä unohtuneet
  ovat minulle rakkaiksi käyneet.
  Puitten laulu hyödytön
  on ystäväni.

  Hopeajäkälä,
  veljeni vähässä,
  varjoani ethän vihaa
  juovaisella kalliolla.

  Pienet eläimet,
  pehmeäturkkiset,
  salaisuutenne silmissänne,
  älkää torjuko minua,
  jalkani joskin
  jättävät ihmisen jäljet.

  Palatkaa sadut
  luokseni pitkältä tieltä.
  Yhdessä odotamme
  sitä, joka tulee,
  tulee vihreänä kuin lehti,
  ruskeana kuin runkojen kaarna,
  silmissä valo,
  joka ei viillä,
  suussansa ääni,
  joka ei riko.
  Värähdystäkään väärä
  ei ole hän.

Miksi juuri tämä runo? Ehkä siksi, koska se herättää minussa paljon kysymyksiä. Puitten hyödytön laulu? Miksi hyödytön? Siksikö, koska ihmiskorva arvostaa liikaa ihmiskielin äännettyjä sanoja, ihmiskäsin muovattujen laitteiden mölysaastetta? Ja itseensä unohtuneet kivet – niillä on siihen varaa, eikö vain? Kivi voi upota omaan maailmaansa niin syvälle kuin tahtoo. Sen ei ole pakko olla osallinen tästä (ihmisten) maailmasta. Ei sen ole pakko seurustella eläintenkään kanssa.

Vihaako hopeajäkälä ihmisvarjoista kulkijaa? Ymmärtääkö se paremmin kulkijaa, joka puhuttelee sitä, lähestyy sitä – pyytää anteeksi ihmisvarjoaan? Ja eläinten salaisuudet, mitä salaisuuksia ne ovat? Emme saa tietää, eiväthän ne muuten salaisuuksia olisikaan. Kulkija, joka tulee vihreänä kuin lehti, ruskeana kuin kaarna – eikö tästä tosiaan tule mieleen satujen toistot (valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu)? Onko sellainen kulkija muuta kuin satuolento, sillä onko mahdollista olla sellainen, joka ei ole ”värähdystäkään väärä”? Eikö sellainen ole jo satujen prinssi tai prinsessa? Vai onko se ihminen, joka kantaa luontoa itsessään, joka puhuu sinun kieltäsi ja metsän kieltä?