Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Kiinalaisia askeleita

Nyt maksan hintaa torstaisesta hulluttelusta. Kävelin aerobicciin, sain valtavat rakot jalkoihin ja sorruin repimään ihon niistä pois. Eilinen päivä oli tuskaa ja tämä päivä on ollut vielä pahempi. Balettiin en ole päässyt, enkä kirjastoonkaan. Kaupassa oli pakko käydä ja sen retken tein onnahdellen PuoLiskoisen jättisuurissa, taivaansinisissä crockseissa. Jotain niiden koosta kertoo kai sekin, että ne ovat PuoLiskoisellekin reilun kokoiset, joten minun jaloissani ne näyttivät suorastaan jättimäisiltä. Oli miten oli, niin ainakaan niissä ei ole kantapään päällä mitään ja siksi niillä oli kätevää tepsutella. Jos jostain olisin sauvat saanut, niin olisin varmaan voinut hiihtää niillä.

Liikkuminen käy hitaasti, askel askeleelta. Kuinka hieno asia onkaan terveys ja kuinka itsestään selvänä sitä usein pitää. Tipsuttelen lyhyitä, kiinalaisia askeleita päkiöilläni ja se rasittaa jalkoja. On pidettävä taukoja, annettava jalkojen levätä. On antauduttava hitauden rytmiin, ammennettava kärsivällisyyttä jostain tuntemattomasta reservistä. Lasken päiviä: maanantaina pitää tehdä tuo-ja-tämä, silloin on pakko olla kunnossa. Voinko käskeä ihoni kerroksia parantumaan, voinko komentaa luontoa toimimaan tahtoni mukaan?

Kuviot

N-koirilla on omat kuvionsa. Yksi niistä on lemmekäs kuvio: Niiskun juoksu on nyt siinä vaiheessa, että se kokee Nupun tavattoman viehkoksi, tai ainakin oivaksi poikakoiran korvikkeeksi. Nuppu ei näistä hempeistä huomionosoituksista piittaa, sen mielessä eivät (vielä) romanttiset haaveet kuki. Muutaman kerran se jaksaa sallia Niiskun lähentelyt, mutta sitten murahtaa ja vaatii oman tilansa takaisin.

Mietin millä nimellä koirat ajattelevat minua. Tuskinpa ne ajattelevat niin, nimi saattaa olla liian abstrakti ajatus koiranaivoille. Ehkä olen niille tuoksu, ääni, tai näky. Ehkä minun nimeni on se-jonka-huulet-tuoksuvat-vaniljalta tai se-jolla-on-pehmeä-ääni. 

by Ninni

Pelkoja monenlaisia

Kevätkauden ensimmäinen aerobic tuli ja meni. Omat jalat veivät minut sinne ja toivat myös pois. Kävely katuvalottomalla tieosuudella ei pelottanut. Joskus yli 20 vuotta sitten se olisi ollut kauhun paikka mielikuvituksen taikoessa kävelyseuraksi kaikki mahdolliset kauhukirjallisuuden hirviöt, mutta keski-ikäistyvä pelkää vain hulluja ihmisten ilmoille eksyneitä karhuja. Tiedä sitten kumpi pelko on aiheellisempi!

Kesken vatsalihasliikkeiden vääntämisen näin lattialla jonkun pienen, mustan eläväisen. Niin kovasti huolestutti, että piti kontata reippaasti tarkastamaan tilanne ennen treenin jatkamista: talvitokkurainen kärpänenhän siinä mönki. Hämähäkin mahdollisuuskin oli niin kauhea, että piti itse varmistaa asian laita.

PuoLiskoinen tekee palveluksen

Jokin aika sitten saatoin blogissakin intoilla, ettei enää kotiimme kirjoja (juurikaan) osteta. Olen edelleenkin samalla kannalla, mutta nyt olen tehnyt kaksi hankintaa tästä huolimatta. Lupaus piti kuitenkin erittäin pitkän ajan! Olisi siitä voinut aiemminkin lipsua, ja tänä aikana olen kuitenkin monet kiusaukset välttänyt.

Tilasin antikvariaatista Sofka Zinovieffin Punaisen ruhtinattaren ja delegoin PuoLiskoiselle Felix Jusupovin Ennen maanpakoa-kirjan hankkimisen, se kun nimittäin piti majaa Raision Kirja-Kissassa aina tähän päivään asti. Oli perusteltua hankkia, koska näitä kuitenkin luen usein, tai ne ovat muuten ehdottoman välttämättömiä.    

by Ninni

Menneisyyden talo

Viime aikoina unet ovat olleet kovin kummallisia. Eivät ne koskaan täysin loogisia ole, mutta nyt pari viimeisintä on ollut selkeästi järjettömiä tai muuten vain häiritseviä.

Palaan unissani siihen taloon, jossa asuin vuosina 1977-1982. Jostakin syystä näen siitä paljon unia. Unessa olen sen ikäinen kuin olen nyt, mutta silti touhuan jotain (lapsekasta?) pihalla ja talon takana olevassa pienessä metsikössä. Viimeisimmässä unessa taloa oli laajennettu. Keskustelin nykyisten omistajien kanssa – miellyttävä vanha pariskunta – mutta salaa inhosin heidän tekemäänsä rakennustyötä. Sisustusvärit olivat kuin sairaalasta: paljon valkoista, vaalean harmaata, neutraaleja värejä. Kehuin kuitenkin kohteliaasti.

Unissani on myös usein hämmentäviä kokomuutoksia. Joku normaalisti pieni asia – esimerkiksi koira – onkin jättimäisen suuri, epäluonnollinen. Katsoimme PuoLiskoisen kanssa elokuvaversion Gulliverin retkistä, joten ehkä se on jäänyt mielen pohjalle vaikuttamaan ja näyttämään nukkujalle kääpiöitä ja jättiläisiä.   

by Ninni

Ainoa kaipaamisen arvoinen

Luen Jörn Donnerin kirjaa Minetten rakkaus. Donner on siinä käyttänyt materiaalinaan isoäitinsä Minette Munckin tarinaa. Nuorena naisena Minette Munck oli kihloissa kahteenkin otteeseen orientalistiksi halajavan, köyhän mutta kunnianhimoisen Karl Enebergin kanssa. Rakkaus ei koskaan saavuttanut täyttymystään: rakastavaisten polku oli siroteltu täyteen esteitä. Suuri este oli tytön äiti, jolla oli omat epäilyksensä vähävaraisen vävyehdokkaan suhteen ja muita aivan yhtä suuria esteitä olivat rakastavaisten omat epäilykset, empimiset, soutamiset ja huopaamiset.

Pariskunnan kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa. Tunteet ovat aina samat, ajasta viis ja paikasta, mutta niiden sovelias ilmaisutapa on muuttunut noin 150 vuodessa aivan toiseksi. Eneberg tuntee selvää turhautumista ”Neitinsä” epäröintiä kohtaan, mutta nykymiehen tavoin hän ei voi ilmaista sitä suoraan. Herrasmiehenä kielteisetkin tunteet kiedotaan kukkasiin. Ja miksi ei? Ehkä olisi parasta säilyttää tietty decorum ihmisten välisissä suhteissa? Tämän päivän ihmisten viestintä vaikuttaisi 1860-luvun ihmisistä varmaankin brutaalilta ja hiomattomalta.

Minette päätyi naimisiin leskimiehen, Otto Donnerin kanssa. Eneberg kuoli nuorena eräällä tutkimusretkellään. Jörn Donnerin isoäidille muisto nuoruudenrakkaudesta säilyi pitkään tärkeänä, mutta miksi – sitä voisi kysyä? Jos rakastavaiset olisivat saaneet toisensa, niin olisiko avioliitosta tullut onnellinen? Muistelemmeko kaikista tärkeimpänä vain sitä, mitä emme koskaan ole saaneet? Saavuttamatta jäänytkö on ainoa kaipaamisen arvoinen. Saavuttamattomaan on mahdollista liittää kuvitelmien tasolla kaikki hyvä ja kaunis. Saavutettu haave sen sijaan muuttaa luontoaan heti törmätessään todellisuuteen.

Minetten rakkaus ja Elävät ja kuolleet: kaksi erilaista kirjaa, mutta kumpainenkin pyrkii kertomaan menneen ajan ja paikan tarinoita.   

by Ninni

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

by Ninni

Miten katsoa, miten nähdä

Viimeaikaisesta kirjavuoresta ansaitsee tulla esitellyksi todellinen helmi: Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet. Kertomus lähtee liikkeelle valokuvasta. On valokuva, on mies peittoon kääriytyneenä, sängyllä makaamassa – nukkumassa kenties? On nainen, tai pikemminkin naisen paljaat jalat. Ne näkyvät kuvan etualalla. Ne heijastuvat peiliin asunnossa, joka on sievän ja siistin oloinen. Kuva on Helsingin Kalliosta, yhdestä monista sen hellahuoneista ja vuosi on 1928. Mutta mikä on kuvan tarina? Keitä siinä on ja miksi?

Mäkelä katsoo kuvaa tarkkaan ja onnistuu siinä sivussa ehkä opettamaan lukijoillekin jotain valokuvan katsomisen taidosta. Kiireinen voi kulkea ohitse asioista, jotka malttavaisempi huomaa. Kuvia pitäisi kunnioittaa ja katsoa ajan kanssa. Ja katsomisen lisäksi pitäisi myös nähdä.

Mäkelän kirja tuo itselleni mieleen muistuman hänen (ex)puolisonsa Anna Kortelaisen Virginiestä. Tässäkin metsästetään aaveita, ajan virtoihin hukkuneita. Lähtökohdat vain ovat tukevampia kuin Kortelaisen teoksessa.

Kirjan ensimmäinen osa on fiktiivinen kuvitelma kuvan henkilöistä, Matildasta ja Yrjöstä. Fiktion jälkeen siirrytään arkistoihin ja kovien faktojen pariin.

Tämä kirja antoi minulle mustat silmänaluset, joten se kertonee tarpeeksi sen kiehtovuudesta. Noinkohan tämän kirjan lukemisen jälkeen mikään vanha valokuva on ”vain” valokuva?

by Ninni

Toinen maailma

PuoLiskoisen loma jatkuu. Me käytimme siitä muutaman tunnin kirjastokäyntiin ja ruokaostoksiin. Raision kirjastossa on korkeat, kapeat ikkunat, joista ulkona oleva näkee ihmisiä kirjahyllyjen välissä, ihmisiä kirjat kädessä, ihmisiä istumassa ja lukemassa. Ulkona on sinisyys, tammikuinen kylmyys, ja lasin takana toinen maailma: keltainen valo ja lämpö, joka kutsuu.

Lainasin nunna Ksenian toimittaman kirjan Pyhä Johannes Kronstadtilainen. Alaotsikko kertoo kyseessä olevan kuvauksen pyhän elämästä ja otteita hänen päiväkirjastaan. Lainasin myös Mikko Heikan esseekokoelman Paratiisi ajattelee meissä ja Sarah Lacyn The facebook storyn. Viimeinen sopiikin minulle, koska naamakirjailenhan itsekin.

by Ninni

Tämän valkoisen maailman hiljaisuus

Katson ulos ikkunasta ja näen vaahteramme oksilla paksun kerroksen lunta. Se näyttää niin hämäävän painavalta – sitä ihmettelee kuinka puu ollenkaan pysyy niin suoraryhtisenä taakkansa alla. Silmä ei näe, että kyseessä on kevyt pakkaslumi. Se näyttää paksulta ja painavalta, mutta on oikeasti kevyempää. Yksi pyyhkäisy ja se lentäisi kuin tomusokeri. Sitä pyyhkäisyä en vain tahdo tehdä. En tahdo rikkoa tämän valkoisen maailman hiljaisuutta.  

Lumen valkoisuus on nyt myös tuijissa ja koivuissa. Männyn kylkikin on saanut kuorrutteen. Lumipeitteisten männynlatvojen yläpuolella on pastellinvärinen talvitaivas. On kaunista ja niin rauhallista.

Hyviä enteitä

Minä en ennusta teenlehdistä enkä korteista, mutta kenties koirien käytöksestä voisi vetää jotain suuntaviivoja tulevaan? Kaksi karvaista ystäväämme kestivät hyvin elämänsä ensimmäisen vuoden vaihtumisen. Maaseudulla asumisessa on etunsa: kukaan ei tule meidän pihallemme rakettiriehumisineen tai muine mekastamisineen. Naapuristossa ammuttiin taivaalle yksi jos toinenkin valotähti, mutta meidän pienet ystävämme nukkuivat niistä huolimatta levollisina läpi yön.

Ehkä koirien käytös on hyvä enne. Ehkä se tarkoittaa tyyntä suhtautumista arkipäivän ongelmiin ja kykyä jättää huomiotta ärsyttävät asiat? Mistäpä sen tietää, ehkä Nupun ja Niiskun rauhallisuus tarkoittaa myös sitä, että ensi vuonna me kaksijalkaiset emme välitä niin paljon kaikesta näennäisestä loistosta ja paukkeesta, vaan keskitymme olennaiseen?

by Ninni

Sic transit, ja niin edelleen

Aika on kulunut joululahjakirjoja lukiessa. Kiltti PuoLiskoinen antoi minulle lahjaksi Christopher Dobsonin kirjoittaman, Felix Jusupovin elämää valottavan teoksen Prince Felix Yusupov, the man who murdered Rasputin. Kirja on ollut kiehtova ja sisältänyt minulle aivan uuttakin tietoa. Jusupovin itsensä mukaan häntä pyydettiin kaksi kertaa keisariksi. Ensimmäisen tarjouksen olisi esittänyt duuman puhemies Rodzjanko ja toinen olisi tullut saksalaisten taholta, tarpeesta saada joku keisarillisen perheen jäsen lyömään hyväksymisleimansa Brest-Litovskin rauhansopimukselle.

Jusupovin omat muistelmat kuin myös tämä kirja sisältävät omat ongelmansa. Rasputinin murhasta ja sen tekijöistä on oltu montaa mieltä ja tapahtumien kulusta on eri versioita – mikä mahtaakaan olla totuus? Asiaan osallisilla on tarjota vain omat versionsa, joihin myös ajallinen välimatka on lisännyt omat nyanssinsa. Jusupov itsekään ei aina kenties pysynyt totuuden kaidalla polulla, vaan pyrki tietysti esittämään asiat edullisina omalta kannaltaan.

Viittaukset keisariuteen ainakin tuntuvat huimilta, vaikka eivät kai ne täysin mahdottomia olisi olleet tuossa kuohuvassa historian vaiheessa. Ruhtinas Felix Jusupov oli naimisissa tsaari Nikolai II:n sisarentyttären Irinan kanssa, mutta tämä seikka ei suinkaan tehnyt häntä kelvolliseksi kruununtavoittelijaksi. Vaikka keisariperheen poika ja kruununperijä Aleksei olikin vakavasti sairas lapsi, niin suvussa oli paljon Felixiä varteenotettavampia ja kruunua lähempänä olevia keisarikandidaatteja. Avioliitto Irinan kanssa ei puolestaan olisi vaakaa kallistanut suuntaan eikä toiseen, koska keisarillisella Venäjällä ei Paavali I:n ajoista asti ole nainen voinut periä kruunua. Jos olisi voinut, niin Nikolai II:n vallanperijä olisi toki löytynyt sisarentytärtä lähempää: hänellähän oli neljä omaa tervettä tytärtä.

Nuorempana olin kiinnostunut itse murhasta, tuosta tummasävyisestä draamasta keisarillisen Venäjän iltahämärissä. Nyt minua kiinnostaa Jusupovien sinnittely vallankumouksen jälkeisenä aikana. Aiemmin satumaisen rikkaat Jusupovit joutuivat myymään perhekalleutensa tullakseen toimeen äkkiä kovaksi  muuttuneessa maailmassa. Olipa kyseessä sitten Amerikan Yhdysvallat, Lontoo tai Pariisi, niin eläminen ei koskaan ole ilmaista. Neljänkymmenen vuoden kuluessa perheen jalokivet oli myyty ja elämisen piiri ajoittain kutistunut kahden huoneen ja keittiön kokoiseen kotiin. Taloudellisen niukkuudenkin aikana asenteissa säilytettiin tietty suureellisuus. Rahaa käytettiin kun sitä oli ja huolet säästettiin huomiselle.

by Ninni

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset

PuoLiskoinen sairastaa. Tunnollisena ihmisenä hän on valinnut sairastamisensa ajankohdaksi loman. Suunnitelmat P’Liskoisen syntymäpäivän osalle menivät uusiksi: taitaa päivä kulua potien. Varatut teatteriliput jouduimme myös peruuttamaan, koska 30.12. on ajallisesti niin lähellä, että teatterikäynti vaatisi melkoista ihmeparanemista. Varsinaiseen Juhlaan sairastaminen ei vaikuta, koska siihen on pitempi aika.

Koirien jouluralli ympäri talon pitää miestä myös hereillä. Päiväunet otetaan nelijalkaisten rytmissä, kun väsymys valtaa niiden mielet. Me kaikki neljä emme vain nuku, me myös uneksumme. PuoLiskoinen on nähnyt unia kesämökistä ja toisen koiran vahinkoraskaudesta. Minä unelmoin kummallisista paikoista, jotka ovat sekoituksia oikeista olemassaolevista paikoista ja sitten jostain muusta, mielikuvitusmaisemista kai.

Koirat näkevät unia ja niiden hengityksen rytmi vaihtelee. Joskus niiden suuret korvat värähtelevät herkästi. Tassut hamuavat unen maaperää. Joskus kuuluu pieni vingahdus. Ehkä koirat uneksuvat silloin suuresta taivaisesta chihusta. Se lipittää vettä Otavan kauhasta ja pyyhkäisee tassullaan Kassiopeian kuviot sekaisin. Kuu on sen mielilelu, keltainen pallo. Sen murina kuuluu maan asukkaille ukkosen jyrinänä.

Minä en harrasta ylenmääräistä joulutouhuamista. Joulupöydässä on herkkuja sen verran kuin jaksamme syödä ja mitään ei ole liikaa. Siksipä minulla on aikaa joulunakin taiteellisiin kokeiluihin. Kas tässä on joulun tähtönen. Se on muodostettu muutamasta koiran karvasta, jotka olen asetellut somasti ristiin oloasuni housujen päälle. Hiukan epäselvähän kuvasta tuli, kun läheltä sen otin!