Kategoria: Uncategorized

by Ninni

Siivoamisen filosofiaa

Siivotessa tuntuu, kuin putoaisi maailman reunan yli. Todellisuus muodostuu vain imurista, mopista, ajasta, ja tilasta. Aika on se aika, joka kuluu huone x:n siivoamiseen – onko aikaa riittävästi niin, ettei siivoaminen viivytä ruoan valmistumista? Vai pitääkö huone jättää siivottavaksi ruoan jälkeen? Tila ei ole mikä tahansa tila, se on lattiapinta-ala, joka on käytävä läpi imurilla ja mopilla. Tilaa täplittävät huonekalut, jotka myös on imuroitava. Tilaa saastuttavat koiran karvat (niitä meillä riittää), joiden eksistenssin huomaa kunnolla vasta silloin, kun niistä yrittää parhaansa mukaan päästä eroon.

Eräs viisas vanhempi rouva totesi kerran, ettei palkattu siivooja tee koskaan niin hyvää ja perusteellista työtä kuin hän itse. Tästä olen samaa mieltä. Palkkatyöläisyyteen nyt yksinkertaisesti kuuluu pieni lusmuiluvaraus. Tästä eri mieltä olevat voivat hiljentyä miettimään kuinka paljon he itse käyttävät työaikaa facebookissa, yksityispuheluja puhuen, tai epävirallisella tauolla. Niinpä niin. Miksi siivooja olisi yhtään erilainen? Kun palkkaat siivoojan, niin silloin (alitajuisesti) olet valmis tinkimään siisteydestä kotonasi, eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse niin tahtoo.

Meillä siivousnäytelmää seuraa neljä paheksuvaa tummaa silmää: koirat eivät touhuamistani ymmärrä, eivätkä arvosta. Niille koti kelpaa sellaisena kuin se on, karvaisenakin. Koirat eivät pelkää imuria, mutta tuntevat sitä kohtaan tervettä kunnioitusta: saattaahan se puhjeta ärjymään mitä odottamattomimmalla hetkellä.

Siivouksen valmistuttua sitä palkitsee itsensä isolla kupilla vihreää teetä, ja lukemalla Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta:

TÄNÄÄN

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

by Ninni

Taivaan valitsemisesta

Swedenborgille enkelit ovat sieluja, jotka ovat itse valinneet taivaan. Enkeli voi kutsua toisen kaltaisensa vierelleen vain ajattelemalla tätä. Kaksi toistaan maan päällä rakastanutta ihmistä muodostaa taivaassa yhden enkelin – näin siis Swedenborgin mukaan. Joskus toivon niin tapahtuvan PuoLiskoiselle ja minulle. Mielellään niin, että enkelillä olisi PuoLiskoisen pettämätön kasvomuisti, ja minun yhtä pettämätön nimimuistini. Sellainen tekisi vaikutuksen ihmiskuntaan, jos Luojan ylistämiseltä joutaisimme sen kanssa tekemisiin.

Muisteista

Sitä voi olla hyvä muistamaan numerot, hyvä muistamaan nimet tai kasvot. Joku muistaa paikat ja suunnat – minä ilmeisesti en. Kävinpä maanantaina Salossa, ja oli siinä ja siinä etten jäänyt sinne. Tavattuani ystäväni onnistuin hukkaamaan sekä parkkihallin, että autoni. Ensin kateissa oli halli (suuntavaistoni meni pimeässä sekaisin ja etsin sitä päinvastaisesta suunnasta), ja sitten autonkainen. Hallin katoaminen oli huomattavasti auton häviämistä hämmentävämpi ilmiö. Lopulta tarvitsin navigaattorin apua Salosta pois päästäkseni. Tuntui kuin kaikki tiet olisivat vieneet Tammisaareen, ja mitäpä minä siellä?

illanviettoblogi

by Ninni

Kuvitteellisista olennoista

Luen Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaa. Täytyyhän ihmisen tietää mitä ovat gnoomit, iktyokentaurit, ja leukrokotit! Kuvitelmat ihmisen ja eläimen hybrideistä taitavat olla yhtä vanhoja kuin ihmiskunta itse, ja yhtä laajalle levinneitä. Borges lähestyy aihettaan systemaattisesti: aakkosjärjestyksessä käydään läpi kaikenlaisia kummajaisia kulttuurisesta mielikuvavarastosta. Myös kirjailijat kuvittelivat fantastisia olentoja – ainakin C.S. Lewisin ja Kafkan fantasiaeläimet ovat mukana.

Nautin Borgesin eläinmaailmasta. Vähän aikaa luettuaan unohtaa kysessä olevan fantasian, ja alkaa oikeasti nähdä sielunsa silmin näitä mystisiä eläimiä. Vain kuvat puuttuvat.

Pallona ikuisuuteen

Platon ilmeisesti elollisti planeetat ja taivaankappaleet. Ne olivat palloeläimiä, fyysisiltä mittasuhteiltaan mainioita: kaikki pallon pisteet ovat yhtä kaukana sen keskustasta. Taivaalliset pallot pyörivät akselinsa ympäri, koska haluavat sitä itse. Voiko oivallisempaa ollakaan? Origenes opetti autuaiden ihmisten syntyvän uudemman kerran pallon hahmoon, pyörien uudessa olomuodossaan ikuisuuteen. Tässäkö lohtu kilojensa kanssa kamppaileville?

Teuvo Kypärä

Ajattelin nöyryyttää itseäni ja paljastaa unessa kohtaamani ihmisen nimen, jonka joutohetkenä googlasin. Ei ole Suomessa Teuvo Kypärää. Teuvo on muuten yksi niistä nimistä, joita todella ihmettelen: kuka antaa lapselleen nimeksi Teuvo? Miksi ei yhtä hyvin Neuvo? Yhdysnimet ovat toinen outo asia. Otetaan kaksi usein hyvin tavanomaista nimeä (Jari ja Pekka) ja pistetään väliviiva väliin. Eikö ole osattu päättää, kumpi on parempi? Pekkaan yhdistetään usein myös Hannu. Ei se sillä parane. Mielipide tämäkin.

by Ninni

Kaksi kummallista unta

Unien maailmaan kuuluu kummia! Ensimmäisessä näin outoja näkyjä: kohtasin ihmisen, jonka nimi kävi unessa selville. Ajattelin vajota todella alas ja googlata tämän unessa kohtaamani nimen. Toisessa unessa jäin kiinni rattijuopumuksesta – kuinka mieletöntä – ja promilleja oli yli kaksi. Poliisi pilkkasi ja moitti koko matkan asemalle. Muistan miettineeni, kuinka PuoLiskoinen mahtaa suhtautua tempaukseeni, mutta sitä en enää unessa nähnyt.

Singer-kausi jatkuu

Isaac Bashevis Singerin valtakausi jatkuu: olen edennyt Moskatin sukuun. Singerin henkilöiden rakastumisissa on pakonomaisuutta, joka tuntuu hyvin aidolta. Missä määrin järki voi kontrolloida sydäntä? Varmasti sekin on yksilöllistä, mutta yleisesti ottaen nuoruus on sydämen aikaa, ja siitä eteenpäin järki alkaa hallita yhä enemmän.

by Ninni

Serafeita siivillä ja ilman

Siirrytäänpä hetkeksi kuvien kiehtovaan maailmaan! Laitan blogiini kolme kuvaa, kaikki serafeista. On kaksi siivellistä, ja sitten yksi siivetön – minä leikkotukka. Kaikki serafit ovat viallisia. Kaksi ensimmäistä on viallisia kiitos kameran, valaistuksen, ja valokuvaajan/maalarin. Kolmas on viallinen, koska on vain kuolevainen ihminen.

serafitnetti

Kauhistuttaa melkein oma taitamattomuus. Onneksi en signeeraa näitä – ikonejahan ei signeerata (ellei sitten halua pistää nurjalle puolelle nimikirjaimiaan), eikä tällaisia muitakaan pyhiä kuvaavia maalauksia. Nämä nimittäin eivät ole ikoneja siinä mielessä, että näiden äärellä rukoiltaisiin, tai näitä kirkossa siunattaisiin. Serafit eivät ole mitään pyhiä ihmisiä, vaan enkeleitä, jotka usein kuvataan monikossa ilman nimiä. Siinä on ero.

nettikuvalyhyttukka2

 

 

by Ninni

Tämä on se erittäin tylsä päivä..

.. joka on sopiva uudelle hiusaiheiselle postaukselle! Tällä kertaa seuraa vapaata mielikuvaleikkiä aiheesta lyhyttukkainen nainen – mitä tulee mieleen? Ja jos tämä ei ole viimeinen pinnallinen postaukseni, niin johan nyt on kumma..!

Eli nyt niitä mielleyhtymiä, negatiivisia ja positiivisia, todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä! Lyhyttukkainen nainen on:

  • itsenäinen, itseriittoinen: ei välitä muiden tykkäämisistä, tai tykkäämättä jättämisistä
  • poikatyttö
  • ärsyttävä – eikö pätkätukka välitä olla ”naisellinen” perinteiseen malliin?
  • tyylikäs
  • ultranaisellinen, jolla on hiusten pituudesta riippumattomia muita avuja, joiden kautta olla Nainen isolla N:llä
  • Audrey (Tautou tai Hepburn)
  • toisesta maailmasta, keijujen ja satuolentojen maisemasta

Sen pituinen se. Oikeastaan kaikki tuntemani leikkotukat* ovat olleet kotoisin näistä kategorioista. Ikonimaalausopettajani edusti lyhyttukkaisena ollessaan tuota viimeistä mielikuvaa. Eräs lukioaikojeni ystävä taas oli neiti Naisellinen, jonka ympärillä miespuoliset pörräsivät kuin hulluksi tulleet mehiläiset hunajakennolla.

Tahtoisin pitkästä aikaa liittää blogiini kuvia (maalatuista serafeista ja hiuksensa katkaisseesta siivettömästä), mutta se vaatii toteutuakseen PuoLiskoisen kotona olemista valoisaan, kameralle suotuisaan aikaan. Viime aikoina metsästys ja ihanaiset ylityöt ovat tehokkaasti estäneet kuvailuharrastuksen. Parempi onni ensi viikonloppuna?

Leikkotukka lukee

Olen palannut Isaac Bashevis Singerin romaanien pariin. Luettuaan yhden uudestaan päätyy lukemaan koko tuotannon. Näin se vain on.

*) Leikkotukka on Juhani Ahon romaanista Papin rouva omaksuttu viehko ilmaus.

by Ninni

Pääasia ja hiushistoria

Mietiskelin naista suhteessa hänen hiustensa pituuteen. Mitä hiusten mitta kertoo naisesta? Ovatko hiukset oikeasti naisen kruunu, vai vain joutavia jouhia poissaksimista vailla?

Minulla on suurimman osan elämääni ollut pitkä tukka. Lapsena asiassa ei oikeastaan ollut valinnan vaihtoehtoa: en itse välittänyt ”lookistani” tuon taivaallista, joten tukka oli pitkä ja sileä. Äiti veivasi sitä joka aamu saparoille, poninhännälle, tai letille. Jännitysmomenttina oli ajoittain ilmestyvä ja katoava otsatukka.

12-vuotiaana leikkasin pitkät, selkääni peittävät hiukset hartiapituuteen, ja otin elämäni ensimmäisen permanentin. Jälkimmäinen päätös oli ainakin erehdys, sen pystyn sanomaan. Permanentti on aina erehdys, jos minulta kysytään ja minun päästäni puhutaan. Kuitenkin vietin koko nuoruuteni suhteellisen pitkässä tukassa, katsoipa asiaa sitten miltä kannalta hyvänsä.

Taisin olla 22-vuotias, kun kokeilin ensimmäisen kerran polkkatukkaa. Se oli iso päätös, jota puitiin (liian) monen ihmisen voimalla. Lopputulos oli nätti ja pidin siitä niin paljon, että pidin tukan tuossa pituudessa muutaman vuoden ajan. Sitten kasvatin taas pitkän jotenkin anteeksipyytelevään sävyyn. Palasin ”ruotuun”.

Vietin suuren osan elämääni uskoen, että pitkä on ainoa kaunis hiusmalli. Se on se malli, josta pojat tykkäävät. Viis siitä, että ympärillä lyhyttukkaiset tytötkin tuntuivat mystisellä tavalla löytävän poikaystäviä ja menevän jopa naimisiin. (Oi, kuinka ihanan viisikymmenlukulaista tämä tällainen pohdinta onkaan – avioliitto naisen ainoana tavoitteena et cetera!)

Itse asiassa vietin suuren osan elämääni katsomatta peiliin. Ihan niin, vaikka nainen olenkin, ja lukemattomat kerran levittänyt peilin edessä kasvoilleni erilaisia kosmeettisia aineita. Katsoinko kertaakaan kasvojeni muotoa? En. Oikeastaan voisi sanoa, että vietin noin 20 vuotta elämästäni piittaamatta ulkomuodostani.

Nyt keski-ikäisenä mietin enemmän. Nuori ihminen voi olla sievä ollessaan huoleton, pitkät laittamattomat hiukset neidon selässä liehuen. Vanhempana koen sellaisen ainakin omalta kohdaltani säälittävän ja nolon yhdistelmäksi. En tarkoita, että ratkaisu olisi välttämättä lyhyt hiusmalli, mutta laittautumisen määrän nyt yksinkertaisesti on lisäännyttävä. Kutrit kauniisti kiinni, tai vastaavasti värikäsittelyä, ja/tai usein toistuva, huolitteleva leikkaus.

Minulla on aivan ihana vanhempi sukulainen, jolla on pitkä, paksu tukka huolimatta 80 vuoden iästä. Sitten tulee mutta: hän osaa laittaa hiuksensa valtavan kauniisti. Minä en osaa. Olin pulassa jo hartiamittaisten hiusten kanssa. Ketä oikeastaan kaunistaa kiireessä kiinni vetäisty hiirenhäntäponnari, tai suttunuttura? Nuori voi nekin saada anteeksi, vanhempi ei niinkään.

Minusta pitkä, hoitamaton tukka keski-ikäisellä lähettää useampaakin mahdollista viestiä: 1. Nainen nyt yksinkertaisesti rakastaa pitkää tukkaansa (ja se onkin paras syy pitää se sellaisena!) 2. Henkilö on Ruohonjuuren ylpeä asiakas, ekovihertelee, ja haluaisi matkustaa aikakoneella Woodstockiin. Tästä voi olla kyse myös ykköstapauksessa, jolloin se myös on hyvä syy pitäytyä pitkässä. 3. Naisella on mies, joka vänkää tukanleikkuuta vastaan. Tässä taas on erittäin hyvä syy tehdä oma päätös, ja marssia kampaamoon jos yhtään siltä tuntuu – pääsi on omasi. 4. Nainen uskoo pitkän tukan olevan kannattava, koska juhlatilaisuuksissa – niitähän on noin 1-3 per vuosi – pitkä tukka on ainoa juhlavan kampauksen mahdollistava tekijä. Siksi tukka saa olla hiirenhäntäponnarilla tai suttunutturalla ne vuoden 360 muuta päivää. Näin ajattelevankin kannattaa miettiä pätkäisyä – elämähän kuitenkin on arkea, ja taitava kampaaja osaa loihtia lyhyestäkin tukasta ihan kauniita kampauksia. 5. Pitkä tukka edustaa naiselle ainoaa mahdollista naisellisuuden muotoa. Onpahan taas tässäkin syy varata se kampaamoaika: pitkätukkainen nainen voi olla epämiellyttävän jätkämäinen, ruokotonta kielenkäyttöä harrastava epänainen, ja lyhyttukkainen taas voi olla todellinen mekossa viihtyvä leidi.

90-luvulla sinkkunaisille kirjoitettiin Amerikassa kirja, ”The Rules”, jossa oikein käskettiin kasvattamaan tukka pitkäksi. Minä en tunne yhtään sellaista miestä, joka olisi avioitunut – tai pysynyt naimisissa – naisen kanssa hänen hiustensa vuoksi. Ehkä miehet eivät sittenkään ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia kuin naissukupuoli kuvittelee? -Ja kyllä, tuo edellinen lause oli huumorilla kirjoitettu!

Entäpä sitten minä, miksi minä kirjoitan pisimmän postaukseni pitkään aikaan – ja aiheena ovat hiukset? Mistä se kertoo? Minustako vai maailmasta? Miettiikö miessukupuolen edustaja viisi vai kymmenen minuuttia, kun leikkauttaa hiuksistaan senttejä pois? Onko naisella oikeus omaan päähänsä, siinä missä muuhunkin ruumiiseensa? Kuka siitä päättää?

Nyt loppukoon tämä päättymätön pääasian vatvominen!

P.S: Leikkautin kutrini 25.1.2013. Olen yhä elossa, naimisissa, ja ympäröivä maailma taitaa vielä pitää minua naisenakin.

P.S II: Jälkikirjoitus itselleni: jonain erittäin tylsänä päivänä tästä voisi kirjoittaa kakkososankin: mitä lyhyt tukka kertoo naisesta? Tai hienon, blogimaailmaa järisyttävän hiukset turvahuopana-analyysin.

by Ninni

He joivat kauneuden lähteestä

Luin Helvi Hämäläisen loistavan romaanin Raakileet. Luin myös mukaan liitetyn hylkäyskirjeen WSOY:ltä. Kirjeessä kysytään, kuinka kirjailija voi edes kuvitella kustantamon julkaisevan moista. Ilmeisesti kuvaus 40-luvun lopun nuorukaisista, sodan jaloissa kasvaneista, oli liikaa? Vai oliko liikaa se, että nuoret miehet Hämäläisen kuvitelmassa lauloivat horst wesseliä, kun sille päälle sattuivat?

Lapset omaksuvat ainekset leikkiinsä ympäröivästä todellisuudesta. Lapset asettavat peilin aikuisten maailman eteen ja kehottavat katsomaan. Kenen on syy, jos kuva ei miellytä?

40-luvun lapsilla oli isä ja äiti – tai ainakin yleensä äiti – mutta kolmas kasvattaja oli sota. Hämäläisen romaani on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan: veteraanipolvet ovat menossa manan majoille, ja seuraavaksi kansallinen muistelus keskittyy heidän pikkusisaruksiinsa ja lapsiinsa. Vuonna 1950 hylätty teos puhuttelee siksi myös uuden vuosituhannen lukijaa.

Televisiopettymys

Katsoin viikko sitten ensimmäisen jakson Riutuvia romantikkoja ykköseltä. Eipä miellyttänyt minua. Minulle prerafaeliitit olivat taiteen pyhiä houkkia – he joivat kauneuden lähteestä. Televisiosarja vaikutti melkein pilanteolta. Minun ei tee mieleni pilailla, kun katson John Everett Millaisin Opheliaa.

by Ninni

Jumalallisesta enkelimäiseen

Keskustelimme eilen PuoLiskoisen kanssa Abrahamista ja Iisakista, valmiudesta uhrauksiin, Jumalan vaatimuksista et cetera. Minä tulin siihen tulokseen, että en missään olosuhteissa uhraisi PuoLiskoista, en vaikka kuulisin minkälaisen Jumalan äänen. En myöskään uhraisi koiriamme. Pahoittelut – en vain kykene. Rakastan liikaa. Jumala ei kai tekisi liittoa minun kanssani. Sille ei voi mitään.

Jumalallisista asioista puheen ollen: ihmettelen näitä kaikenlaisia työryhmiä ja aivoriihiä, jotka pohtivat miksi niin monet eroavat kirkosta, ja kuinka heidät saisi pysymään mukana. Miksi pitäisi ajatella aina niitä lähteviä, miksi ei koskaan ajatella niitä jääviä? Joskus kaikkein viisain teko on olla tekemättä yhtään mitään. On nimittäin helpompaa tehdä hulluja uudistuspäätöksiä, kuin pyörtää niitä takaisin järjen palattua päähän.

Jumalallisesta enkelimäiseen: sainpa kaksi serafiani valmiiksi! Kauan niiden kanssa tuli tuhrattuakin. Viime kesänä maalasin kesäkurssilla kaksi kuvatusta, jotka sitten kiukuspäissäni pesin pois (ikonilauta kestää yleensä ainakin yhden tällaisen mielenmuutoksen), koska lopputulos oli niin riemunkirjava ja armollisessakin katsannossa kammottavan huono. Maalasin uudemman kerran, uuden mallin mukaan. Se aiempi ylitti kykyni, joten valitsin ihan yksinkertaisen mallin, sellaisen, jossa siiivet eivät ole niin sumpussa.

by Ninni

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.