Tekijä: Ninni

by Ninni

Nurmen alla nukkujat

Kevät on vaihtunut kesäksi. Omenankukat kukkivat ja katoavat. Syreenit ilmestyvät, kukkivat, ja katoavat sitten nekin. Elämme pikku kesää, vanhan kansan mukaan. Se kun jakoi kesän kahtia: ennen juhannusta oli pikku kesä, jonka jälkeen alkoi iso kesä, lämmin ja maan antimista rikas.

Tein lauantaina toivioretken Tuusulan kirkon hautausmaalle. Vein valkoisia syreenejä Aleksis Kiven haudalle. Poimin omin käsin kukat, omalta pihalta. Aleksis Kiven kuuluu mielestäni saada joko syreenejä tai tuomen kukkia: helluntain ja alkukesän tuoksuja.

Hautausmailla viihdyn hyvin – olen viihtynyt aina. Äitini kertoman mukaan nukuin vauvanakin makeasti juuri hautausmaa-kävelyillä. Luutarha on paikka, jossa kiire katoaa. On vain hiljaisuus, ja nurmen alla nukkujat, ajasta pudonneet.

syreenit

kivenhauta

akivihauta

Täydellinen hauta on mielestäni suuren kuusen alla. Vähän ruostunut risti tai pieni, tekstinsä kadottanut kivi – hiukan vinossa, jo unohtumassa.

haudat

haudat2

by Ninni

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk

 

by Ninni

Unimaailmassa tapahtuu outoja

Päätin äskettäin, etten enää piinaa some-kavereitani kertomalla unistani. Oikeastaan on melko mahdotonta, että ne todella kiinnostaisivat ihmisiä, joten siirretään ne suosiolla tänne blogiin. Uskon blogin lukijoiden olevan pitkämielisempiä: somen maailma on hetkellisyyttä ja nopeaa viestintää, unien maailma on siihen sopiakseen liian hidas.

Nyt viimeksi näkemäni outo uni oli tällainen. En ollut enää ihminen, vaan nukke. Asuin suuressa talossa jonkun aivan mahdottoman ihmisen kanssa, joka piti minua kumppaninaan. Mies ei ollut PuoLiskoinen, vaan omituinen hössö, joka vaali taloaan ylenmääräisellä rakkaudella. Talo oli täynnä omituisia komeroita ja pikku huoneita, jotka olivat täynnä tavaraa.

Olin onneton unessa, koska tajusin oman asemani: olin nukke, enkä vapaalla tahdolla varustettu ihminen, joka voisi noin vain lähteä surkeasta tilanteesta pois. Olin silti tunteva ja ajatteleva, ja se juuri teki tästä painajaiseksi kallistuvan unikokemuksen. En ollut täysikokoisen ihmisen kokoinen, vaan kenties sellainen kolmasosa-ihminen.

by Ninni

Sanoista ja todellisuudesta

Olen lukenut Anais Ninin päiväkirjoja. Päiväkirjoja lukiessaan täytyy olla oikeassa mielenvireessä: on luovuttava siitä ajatuksesta, että kirjoitettu teksti johtaisi jonnekin. Päiväkirjassa jokainen piste on vain uutta hetkeä edeltävä välimerkki, eikä se tarkoita tarinan saapumista loppupisteeseen. Tarina saapuu loppupisteeseensä ihmisen kuollessa, elämänvaiheiden rekisteröinnin loppuessa.

Päiväkirja on kuvaavinaan todellisuutta, mutta se on valikoitua todellisuutta. Siihen valikoidut hetket sulkevat ulkopuolelle muita. Päiväkirja voi pyrkiä rehellisyyteen, mutta se ei koskaan ole rehellinen. Kaikki sanoiksi muuttuva kokemus on fiktiota.

Pidän siitä, kun Anais kirjoittaa päiväkirjoissaan kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita hän on osakseen saanut. Miksi pitäisi vaieta niistä? Pidän siitäkin, ettei hän aina vaikuta olevan oman elämänsä sankaritar, vaan eksyksissä ja hämmentynyt.

by Ninni

Sanoja ei ole ollenkaan

Tänään huomasin hyräileväni Pientä kansanlaulua, sitä jossa ”sanoja ei ole ollenkaan”. Pohdiskelin sen sanoitusta (Martti Haavion käsialaa muuten), ja erityisesti kohtaa, jossa puhutaan mintun ja ruusun tuoksusta, jota tuuli tuo tullessaan. Ja kas – ajatusten ketju johdatti minut viime kesään, kun kävimme viikonloppuisin Helsingistä käsin Varsinais-Suomessa tyhjentämässä taloa, ja varmistamassa sen olevan näyttökunnossa ostajille.

Muistan erään kesäaamun, kun heräsin ruusun tuoksuun. Koko huone tuoksui ruusulta: tuuletusikkuna oli auki, joten tuoksu varmaankin tuli ulkoa – ehkä. Asian tekee merkilliseksi ruusujen puuttuminen meidän pihaltamme. Naapuriin oli matkaa, eikä heilläkään missään lähettyvillä kasvanut ruusupensaita. Tuoksuun yhdistyi suuri onnellisuuden, rauhan, ja tasapainon tunne. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään huolta maailmassa, ei mitään murhetta elämässä. Kokemusta on vaikea tavoittaa sanoilla.

Se oli tuoksuaistimus, mutta samalla jotain paljon enemmän – hengellinen kokemus. Sen tapahtuessa en ajatellut asiaa pitemmälle, mutta myöhemmin muistin ruusun olevan Jumalansynnyttäjän oma kukka. Uskonnollisessa taiteessa Neitsyt Maria kuvataan usein ruusujen keskellä. Selittämättömän ruusun tuoksun on usein uskottu olevan merkki Pyhän Neitsyen läsnäolosta. Kokemuksia asiasta on niin pyhillä kuin vähemmän pyhillä ihmisillä.

Pyhän läsnäolo voi rikkoa rajoja. Se ei noudata sääntöjä, eikä kysele kuka on arvollinen, ja kuka ei. Olen kiitollinen tuosta kesäaamusta.

by Ninni

38 198 + 2

Tuusulan kunnan väkimäärä nousi meidän kahden myötä 38 200 ihmiseen. Kaupan päälle kunta sai kolme ihanaa karvaista asukkia, nimittäin koirat! Ostimme talon elokuussa, ja muutimme juuri ennen syksyn saapumista. Muutto oli taas kerran elämää suurempi koettelemus: tietysti tavaraa hukkui kaikessa hässäkässä, eikä kaikkea kadonnutta vieläkään ole onnistuttu paikallistamaan.

Helsinkiä ei tule ikävä. Santahaminasta jään kaipaamaan mukavia naapureita, mutta täällä on vain niin paljon parempi asua ja elää. Aluksi ajattelin Tuusulan klassiseksi valemaaseutupaikaksi. Se on kunta, mutta kunta, jossa on ainakin kolme tunnetuimpien hampurilaisketjujen ravintolaa, ja pizzapaikkoja ynnä itämaisia ravintoloita. Minun määritelmäni mukaan maaseudulla ei sellaisia ole. Väkeäkin on niin, että pieni kaupunki voisi siitä olla ylpeä. Kaupunkitunnelma on kuitenkin helppoa unohtaa täällä meidän omassa pikku paratiisissamme, jossa suuri tontti ja oma aitaus koirille luovat viihtyisyyttä.

Muuttoja ja muutoksia

Meidän muuttomme aikoihin myös Suomi alkoi muuttua. Päättäjiemme myötävaikutuksella maahan saapui yli kolmekymmentätuhatta – kas, melkein Tuusulan kunnan asukkien suuruinen määrä – erilaisilla motiiveilla varustettuja turvapaikanhakijoita. Useimpien ihmisten myötätunto esimerkiksi Syyrian kristittyjä kohtaan on varmasti aiheellinen, mutta monen ymmärrys loppuu katsellessa terveiden ja vahvojen nuorten irakilais- ja afrikkalaismiesten kansainvaellusta. Suomalaisia on taas ruoskittu sanallisesti: olemme rasistinen kansa, joka ei halua kansainvälistyä. Miksi sitä pitäisikään haluta, jos se merkitsee vaikeassa taloustilanteessa noin miljardin euron laskua veronmaksajille näin alkajaisiksi, ja sen jälkeen suomalaisten palkat polkevan ryysyproletariaatin syntymistä? Se pilkattu Impivaara vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta tässä tilanteessa, varsinkin kun ottaa huomioon kansalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhat seksuaali- ja väkivaltarikosten muodossa. ”Tolkun ihmisiä” ovat päättäjämme peräänkuuluttaneet. Jos tuolla ilmauksella tarkoitetaan apatiaan ja välinpitämättömyyteen vaipunutta kuhnuria, niin mielestäni sellaisia on jo ihan tarpeeksi, eikä ainakaan lisää tarvita.

 

by Ninni

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

by Ninni

Uusi osoite, uudet kujeet

Tämä kevät on ollut irtonaista aikaa. On tiedetty, että muutto tulee – PuoLiskoisen on aloitettava uudessa työssään virallisesti 1.5. alkaen – mutta minne muutamme ja mikä osoite? Aluksi yritimme toivotonta, eli talonmetsästystä parinsadan kilometrin päästä Uudeltamaalta. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Yhtä taloa kävimme Mäntsälässä asti katsomassa, mutta siinä oli oletettua enemmän ongelmia ja reilusti runsaammin remontoitavaa, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Lopputulos siltä sunnuntaireissulta: autossa itkevä vaimo (en tiedä miksi itkin, kai kyse oli pettymys ja haaveen hyvästelyn vaikeus) ja pikainen Hesburger-ateriointi.

Nyt tiedämme enemmän: uusi koti löytyy Santahaminasta. Osoitekin on jo tiedossa: 1.5. alkaen se on Hevostallintie 2 A 8, 00860, Helsinki. PuoLiskoinen saa työpaikkansa kautta tällaisen mahdollisuuden kerrostalokolmioon, jossa on Luojan kiitos luonto lähellä koiria ajatellen. Päätimme toistaiseksi tarttua tarjoukseen ja kokeilla elämää ”ihan helsinkiläisinä”. Katsotaan kuinka se lähtee sujumaan, tuleeko koiristamme kulmakunnan kauhu vai ihmisten ikuinen ilo. Siihen välillekin mahtuu toki paljon vaihtoehtoja. Neljäs kerros hissittömässä talossa hiukan arveluttaa – pelkään Lakun kaatavan minut portaissa. Tällainen tapahtumahan voisi johtaa suoranaiseen tragediaan ja menehtymiseen, jos huonosti kävisi! Mutta olkaamme optimisteja.

On ollut erikoista elää ilman tiedettyä osoitetta. Se on ollut nöyryyttä opettava kokemus: ainoa kotimme on oikeastaan tämä ruumis, jota sielumme asuttaa. Toisaalta se on ollut myös hermostuttavaa – lopullisen päätöksen puuttuminen on tehnyt elämästä epämääräistä. Elämä on kiemurrellut kuin ankerias käsissämme, liukkaana ja mahdottomana pitää paikallaan. Nyt kiemurtelun aika on onneksi päättynyt, ja epävarmuus vaihtunut varmuudeksi.

by Ninni

Pysytään luissa

Kallosta hampaisiin – kovin fyysisinä pysyvät aiheet..

Minua vaivaa hammassärky. Oikeastaan on vaikea sanoa kohdistuuko se hampaisiin vai ikeniin. Varmaa on vain, että vasenta puolta särkee. Peilillä tihrustaen ei asiasta tule selkoa: näköni on huono, vaikka peili onkin suurentava ja valaistu meikkipeili. Saan siis pysyä tietämättömyyden tilassa, kunnes hakeudun hammaslääkäriin (se tapahtunee huomenna, jos ihmeparantumista ei tapahdu).

Vanha kansa oli tässä vaivassa omatoiminen. Konstit kiukuttelevalle hampaalle olivat joskus karskit: Haapavedellä kerrotaan kivun loppuvan, jos kuolleen ruumiin sormella kaivaa kipeää hammasta, Ikaalisissa neuvotaan kaivamaan hammasta hautarististä otetulla rautanaulalla, ja sitten laittamaan veriseksi tullut naula takaisin ristiin. Nämä konstit voivat lopettaa hammaskivun – tai kenties korvata sen tulehduksella tai jäykkäkouristuksella, joka vie huomion pois alkuperäisestä vaivasta. Kesympi konsti oli hongonjokilaisilla. Heillä hammaskivun karkotukseen riitti hampaan tonkiminen ukkosen pirstomasta puusta otetulla yhdeksällä tikulla. Minä olen toistaiseksi turvautunut vain Colgaten muovisiin hammastikkuihin.

Tietoni vanhan kansan konsteista pohjautuvat jokin aika sitten lainaamaani kirjaan, SKS:n Kansanomaiseen lääkintätietouteen. Se on mainio opus, täynnä esivanhempiemme hyväksi kokemia keinoja. Myötätunto ei voi olla heräämättä, niin paljon ihmisen elämään sisältyi fyysistä kipua ja kärsimystä. Toisaalta tilanne oli sama kaikilla: hammastoukka ei säästänyt miestä eikä naista, ei nuorta eikä vanhaa, ei rikasta eikä köyhää. Viikatemies vieraili tasapuolisesti tuvissa ja kartanoissa umpisuolen, keuhkokuumeen, tai sydänkohtauksen muodossa. Ruumis oli tomumaja, ajan armoilla, sielun nöyrä koti.

by Ninni

Kallosta mittaa!

Internet tarjoaa nykyisin mahdollisuuden lähettää omaa sylkeään aina valtameren taakse Yhdysvaltoihin, jossa näytteestä laaditaan DNA-profiili. Maksua vastaan saat tietää esivanhempiesi maantieteellisestä historiasta: mistä he tulivat, minne menivät – mistä näytteen lähettäjä siis on ”kotoisin”. Minua on aina kiehtonut tämä mahdollisuus, vaikka en olekaan toistaiseksi saanut itsestäni irti paketin tilaamista. Tiedän myös esivanhempieni vaiheista enemmän kuin kenties moni muu, joten siinäkään mielessä se ei ole tuntunut tulenpalavan tärkeältä prioriteetilta. Mutta kiinnostus on olemassa, ja se kytee – kenties jonakin päivänä?

Sitä odotellessa olen perehtynyt erään facebook-ystäväni kautta toisenlaisiin alkuperääni koskeviin tutkimusmenetelmiin. Kyseessä on kallonmittaus ja ihmisen fysionominen arvointi. Ystäväni on kertonut, että vielä 60-luvun alkupuolella suomalaisissa kouluissakin puhuttiin niistä roduista, joista suomalaiset kansana koostuvat: lähinnä pohjoisesta ja itäbalttilaisesta. Aikana ennen poliittisen korrektiuden rantautumista oli kuuleman mukaan ihan tavanomaista, että oppilas pyydettiin luokan eteen, ja muut yrittivät silmämääräisesti arvioida hänen lähtökohtiaan, eli oliko kyseessä itäbalttilainen, lyhytkalloinen ihminen, vai pohjoista rotua edustava pitkäkalloinen kansalainen. Ennen vanhaan kallonmittaus oli jopa niin suosittua, että sitä varten oli ihan omanlaisensa työkalukin, nimittäin kalloharppi.

Kiinnostuin tästä kovasti, koska olen usein ihmetellyt meidän suomalaisten ulkonaista monimuotoisuutta. Esimerkiksi mieheni ja minä tunnumme joskus olevan aivan eri rotua: hän on pitkä, vaalea, ja kasvot ovat kapeat ynnä kallonsa pitkä, tai ainakin pitempi kuin minun. Hänen ihonvärinsä taittuu punaiseen – tämä lipsahtanee nyt jo kosmetologian puolelle, mutta onhan sekin kiintoisaa. Minä olen lyhyenlainen varreltani, poskipäät ovat korkeat, ja arvelisin olevani lyhytkalloinen (brakykefaali). Olen myös tummempi kuin PuoLiskoiseni, ja ihoni taittuu keltaiseen. Hän palaa, minä rusketun. Olen tietysti aina nähnyt tämän eron, mutta en ole pohtinut sen syitä tarkemmin. Olen ajatellut, että PuoLiskoisen juuret Hämeessä voisivat vaikuttaa jotenkin tähän, mutta olennaista on juuri se ”jotenkin” – en ole lähestynyt asiaa sen syvällisemmin. Mutta nyt olen kehittänyt melkeinpä pakkomielteen asiasta.

Itse olen geneettisessä mielessä sekoitus: minussa on slaavilaista ja saksalaista verta näiden kotoisten ominaisuuksien lisäksi. Periaatteessa olisin kai voinut syntyä erilaisiin fyysisiin piirteisiin, erilaiseen muotoon ja kuosiin. Jostakin syystä minulle jaettiin kuitenkin juuri nämä kortit. Perin isäni huonon näön, ja äitini silmien värin. En perinyt isäni pituutta, mutta sain hänen sukunsa henkisiä piirteitä, vai sielullisiksiko niitä sanoisi. Olen itäisestä Suomesta kotoisin, ja verityyppini on O+. En usko näiden asioiden vaikuttavan älykkyyteen, mutta tunnistan itsessäni niitä piirteitä, joita stereotypia itäiselle ihmiselle antaa.

Katselen joskus ihmisiä sillä silmällä ollessani ostoksilla tai kirjastossa. Mietin näenkö pohjoisen ihmisen, vai itäbalttilaisen. Olen siksi paljon maallikko, että näitä arvioita ei voi pitää missään mielessä luotettavina, ovatpa vain yksi tapa viettää aikaa ja käyttää silmiään. En ole edes täysin varma kallonmittauksen metodista, eli kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu. Kuvittelin, että se on parasta mitata mittanauhan avulla (esimerkiksi vaateompelussa käytettävällä, sellaisella kankaisella), mutta ilmeisesti niin ei olekaan asian laita.

Joku täydellinen tosikko voisi nyt sanoa, että tämä kiinnostus johtaa ihmisten vääränlaiseen arvottamiseen. Minusta saan kuitenkin olla niin kiinnostunut aiheesta kuin itse haluan, varsinkin kun tiedän tässä lähestymistavassa kuuluvani ”häviäjien” joukkoon: joskus aikoinaan meitä lyhytkalloisia (tunnettuja myös kampakeraamikkoina) pidettiin alempiarvoisina kuin pitkäkalloisia (nuorakeraamisia) kanssaihmisiä. Mutta se oli ennen se. Lienemme suureksi osaksi sekoituksia me kaikki. Enkä takuulla antaisi PuoLiskoisen alistaa itseäni pelkän pitkän kallonmuotonsa suoman edun nimissä, vaan päinvastoin: taistelisin uljaasti meidän lyhytkallojen kunnian puolesta karuun loppuun asti! Iloitkoon hän kuitenkin kallonmuodostaan, kuten minä omastani.

Projekti Uusimaa etenee..

Muuttomme Uudellemaalle on jälleen yhden askeleen lähempänä toteutumista: kiinteistövälittäjä on tulossa tekemään arviota talostamme. Sitten myyntiin vaan, ja toivotaan jonkun kiinnostuvan. Kevät koittaa nopeammin kuin uskommekaan!