Avainsana: pyöräilykypärä

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk