Tekijä: Ninni

by Ninni

Moottoritie on kuuma

PuoLiskoinen kaatui kesäflunssan yllättämänä vuoteeseen. Minä tein potilaan parhaaksi sen mitä voin ja sitten aamupäivästä ohjasin vankkurini Saloa kohti. Ajoin tapaamaan ystävää, jolla oli ollut Vastoinkäyminen: ajokortti kuivumassa kuukauden ajan. Viidenkympin nopeusrajoitusalueella 87 kilometriä tunnissa + sattumalta paikalle sattunut moottoripyöräpoliisi = päiväsakot ja kortti hyllylle kuukaudeksi. Voi ihmisparkaa!

Laulun sanat osoittautuivat todeksi: moottoritie oikeasti oli kuuma. Kilometrit suorastaan katosivat kuin tyhjää vain ja matka tuntui lyhyeltä. Apuna ja turvana oli sellainen navigaattori, joka opasti tiukan paikan tullen, minä kun en ole kaksinen suunnistaja.

Perillä oli juhlavat tarjoamukset kirsikkakakkuineen. Nautimme lasilliset likööriäkin ja puhuimme maat ja taivaat. Suunnitelmissa on myös järjestää isompi kokoontumistilaisuus elokuun lopussa täällä meillä.

by Ninni

Alessa vaeltaminen

Kuvittelin säästyneeni alennusmyyntien kiusaukselta ja ehdin jo onnitella itseäni. Liian aikaisin! Tänään nimittäin sitten tulikin ostettua liiankin kanssa. Lähinnä investoimme yöasuihin, mutta kaikenlaista muutakin tuli ostoskoriin. Minulla ei sinänsä ole mitään yöasuja vastaan – pyjamaa parempaa ei olekaan – mutta lähinnä harmittaa tuo lähteminen mukaan Tapahtumaan, laumaan liittyminen ja alessa vaeltaminen.

Alemyynneissä kulkevan ihmisen suu on hiukkasen raollaan, kasvot joko kalpeat väsymyksestä tai sitten hikisen punoittavat. Silmät ovat teevadin kokoiset ja ahmivat itseensä kaiken tarjolla olevan. Erikoisesti katse löytää oranssit alennetuista hinnoista kertovat laput. Kukapa haluaisi vastata tätä kuvausta?

Hrustsovin unelmat

Itänaapurimme entinen johtaja haaveili nuoruudessaan insinöörin urasta. Insinööriys teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän suositteli samaa uraa myös lapsilleen ja lastensa lapsille. Eräs heistä otti puheet kuuleviin korviinsa ja kunnostautui ohjusten kehittelyn parissa. Politiikka vei kuitenkin Hrustsovin mennessään tunnetuin seurauksin.

Millainen maailma olisi, jos Stalin olisi päätynyt suutariksi tai tehdastyöläiseksi, Hitler taidemaalariksi ja Hrustsov insinööriksi? Tai jos Osama bin Laden, koulutettu insinööri hänkin, puuhailisi vain lujuuslaskelmien parissa terroritekojen suunnittelun asemasta? En jaksa uskoa sen parantavan maailmaa. Tapahtumien mekaniikka kuljettaa ihmistä yhtä paljon kuin ihminen pyrkii manipuloimaan sitä. Jos yksi mies ei tee likaista työtä, niin toinen tulee hänen sijalleen sen tekemään.

by Ninni

Aurinkoihmisiä

Selvisin hengissä kirjastokoettelemuksesta, vaikka helppoa se ei ollut. Pakkasin kaksi suurta kassia täyteen palautettavia kirjoja ja sitten matkaan. Hellesää innoitti pukeutumaan hihattomaan kesämekkoseen ja siitä tietysti muodostui ongelma kirjojen kantamisessa: ei tunnu kovinkaan mukavalta, kun painavan kassin hihna hiertää paljasta olkapäätä. Siispä tyydyinkin sellaiseen roikottamisen ja raahaamisen välimuotoon.

Tuli mieleeni PuoLiskoisen vitsailut pioneerien käsistä – hipovat kuuleman mukaan maata. Minusta tuntui kuin olisi itsestänikin tullut sellainen pioneeri. Suurkiitos muuten tuntemattomille lähimmäisille urakkani keventämisestä!

Lainasin kirjastosta William Taubmanin Pulitzer-palkitun elämänkerran Hrustsov – mies ja hänen aikakautensa. Otin myös Marguerite Durasia – hän kuuluu kesään, kesän mietteliääseen mielentilaan ja puutarhakeinuun. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko löysi myös tiensä kotiini. Hyviä elokuviakin löysin: Good bye Lenin, Madame Bovary, Syvä uni ja taas kerran Audrey Hepburnin jumalainen Rakastunut Pariisissa. Viimeksi Rakastunutta katsoessani sen laulut jäivät mieleen soimaan viikkokausiksi ja ilahdutin niillä PuoLiskoistakin täällä kotona.

Kaupungilla ei ollut ihmisiä, oli aurinkoihmisiä. Hymyilevät ja vieraillekin jutustelevat kansalaiset nauttivat lämmöstä. Terasseilla ihmiset altistavat itsensä auringolle, taivaalle ja poutapilville ja ilmassa kuuluu erilaisia nauruja. Joku nauraa kuin kirkuva lintu, toisen ilon äännähdyksistä tulee mieleen hyväntahtoisen karhun mörinä. Jossain lähellä soi haitari ja linnutkin tuntuvat liikehtivän tavallista laiskemmin – kenelläkään ei näytä olevan kiire minnekään.    

by Ninni

Rajat katoavat

Näin kuuma ilma tuntuu hävittävän kaikki rajat itsen ja muun maailman väliltä. Kun oven avaa ja astuu ulos, niin ei tule selkeää tunnetta omasta erillisyydestä, oma ruumis ei enää tunnu sellaiselta ilman lämpötilaa lämpimämmältä kappaleelta. Talvisin sen tuntee selvästi: sitä asettaa kaikki kehonsa 162 senttimetriä alttiiksi vihamieliselle kylmyydelle – vieraudelle. Silloin itsen ja maailman välissä on selkeä ero, kylmän ja lämpimän ero.

Nyt tuntuu kuin oma ruumis jatkuisi siitä, missä ilma loppuu. Tai toisinpäin. Kaikki on yhtä ja samaa. On mahdollista unohtaa itsensä ja vain olla.

Huolestuttava huominen

Huomenna kuitenkin omasta ruumiistaan voi taas olla tuskallisen tietoinen. Kasasin palautettavia kirjoja työpöydälleni – niitä on paljon ja ne ovat painavia. Saa nähdä näännynkö taakkani alle kokonaan. Kirjastomatkan tekevät vaikeaksi monet suuret ikonikirjat, jotka nyt pitää palauttaa. Paitsi että ne painavat ovat ne myös suuria ja siksi epäkäytännöllisiä kannettavia. Ehkä pitää varustautua useammilla kasseilla. 

by Ninni

Rannalla

Ajan virta jatkaa virtaamistaan, mutta se on viskannut minut virrasta pois. Katselen sen pyörteilyä rannalla. Tämä tunne voisi tietysti olla jatkoa viimeaikaisille apokalyptisille ja synkkäsävyisille mietiskelyilleni*, mutta on sillä jotakin konkreettista pohjaakin.

Minä olen pudonnut ajan virrasta. Tämän ajan ilmiöt ovat minulle vieraita, en enää pysty ymmärtämään. Kaksi konkreettista todistetta ovat salmiakki- ja lakritsisuklaat ja transformerit.

Eilen televisiota katsellessani oikein hätkähdin, kun näytettiin mainospätkää uudesta Transformers-elokuvasta. Jotkut kivitalon korkuiset robottijätit melskasivat täällä meidän maapallollamme ja ihmiset näyttivät olevan tavalla tai toisella hätää kärsimässä. Katselin tuota mainosta ymmärtämättä sen ideaa ollenkaan. PuoLiskoinen sai selittää minulle nuo transformerit, hän kun tuntee populaarikulttuurin minua paremmin. Ilmeisesti ne ovat avaruusolentoja, sen verran käsitin. Mutta ajatus elokuvalipun ostamisesta, rahan käyttämisestä tuollaisen katsomiseen, on minulle vieras. Ja pelkkä mielikuva tuollaisista transformereista on valtavan ahdistava. Pitkin eilistä iltaa mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä avaruudessa ja mahdollisista jättiläisistä siellä. Ei sellaista mielellään ajattele. Ilmeisesti se ajatus ei ahdista nykynuoria.

Toinen käsittämätön ilmiö ovat nämä salmiakki- ja lakritsisuklaat. Minusta ne ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Ajattelin, että sen on pakko olla iästä johtuvaa: minun nuoruudessani suklaa oli suklaata ja lakritsi lakritsia – salmiakista puhumattakaan. Makuja ei sekoiteltu tällä tavalla. Ajatus turkinpippureita sisältävän täytekakun leipomisesta olisi ollut absurdi omassa nuoruudessani. Lapsuudessa ja nuoruudessahan makutottumukset kuitenkin kehittyvät ja vakiintuvat.

PuoLiskoinen kuitenkin romuttaa tämän hienon ikäteoriani: hän pitää näistä hirvityksistä, salmiakin ja suklaan liitto sopii hänelle mainiosti. Ajattelin aina ennen näiden sekoitussuklaiden olevan suunniteltuja nuorille, joiden makuaisti on jo kokenut kaiken ja siksi turtunut. Mutta PuoLiskoisen lapsuuden makumaailma on suunnilleen sama kuin omani.

Seison siis rannalla. En ymmärrä, mutta haluaisin kyllä. Osa minusta haluaisi olla virrassa mukana, mutta osa pitää myös pehmeänlujasta hiekasta jalkojen alla ja vapaudesta olla paikoillaan.

Syvyyksistä

Olen lukenut Mestari Eckhartin kirjoituskokoelmaa Sielun syvyys. Tuo 1200-1300 lukujen vaihteessa elänyt mystikko sopiikin tällaiselle ajan virrasta pudonneelle paremmin kuin hyvin.  

Mystikon statuksesta huolimatta Mestarin kirjoitukset eivät ole ollenkaan mystisiä – hän kirjoittaa kristinuskosta, ihmisestä ja Jumalasta helposti käsitettävällä ja konkreettisellakin tavalla. Tahdon ajatella hänen olevan oikeassa kun hän sanoo: ”Ihmisen ei ole mitään syytä kantaa mistään asiasta ylen suurta huolta, niin kauan kuin hänessä vallitsee hyvä tahto, eikä hänen liioin tarvitse olla murheissaan edes siitä, vaikkei hän kykenisi ilmentämään näitä hyviä aikomuksia teoissaan.”

*) Apokalyptisillä pohdinnoilla tarkoitan nyt huolta auringon vakaudesta, sen toiminnan mahdollisesta muutoksesta, outokaisten aiheuttamasta maailman tuhosta, mahdollisesta mustan aukon syntymisestä laboratorio-oloissa jne. jne.   

by Ninni

Murheiden maanantai

Äitini koira siirtyi tänään ajasta ikuisuuteen. Koiraparalla oli valtavan suuri kasvain pernassaan ja koko rintaontelo kai oli täynnä sitä vaivaa. Tuntuu vaikealta kuunnella ihmisen surua puhelimessa, kun sen haluaisi ottaa pois – vaan ei voi. Joskus tuntuu kuin toisen surun voisi tuntea melkein fyysisesti omissa nahoissaan. Suru ui sisään ja täyttää ruumiin rajat. On sellainen olo kuin pitäisi rikkoa ne rajat vapautuakseen, mutta se ei ole mahdollista.

Murheet rantautuivat tänne meillekin, mutta lievemmässä muodossa: PuoLiskoisen auto ei (ihme kyllä) mennyt läpi katsastuksesta! Uskomatonta! Piti tämäkin päivä nähdä. Mitään näkyvää vikaa autossa ei ole, vaan viat ovat sellaisia huomaamattomia. Minä myötätuntomekastin aiheesta jo PuoLiskoiselle, sillä onhan käsittämätöntä etteivät niin pehmeäkyytiset vankkurit läpäise testiä, kun sen läpäisee omakin vaatimaton autonkaiseni. Suosikkiselitykseni on tietysti se, että katsastuskonttori vainoaa meitä.

Viinan kirot

Iloja ja suruja on elämässä, mutta niiden lomassa luetaan. Luin Augusten Burroughsin muistelman Kuivilla. Burroughs on tuttu nimi: talvella tutustuin hänen lapsuusmuisteloonsa Juoksee saksien kanssa. Kuivilla on jatkoa siihen.

Hullun psykiatrin ”ottolapsena” elänyt Burroughs on aikuistunut ja päätynyt mainosalalle töihin. Copywriterina hän on menestystarina ja suurituloinen sellainen. Alkoholia kuluu paljon, mutta mitäpä siitä. Unelmaelämän katkaisee aito amerikkalainen intervention ja miehelle tarjotaan kahta vaihtoehtoa: joko kolmenkymmenen päivän katkaisuhoito, tai..

Manhattanilainen mainosmies löytää itsensä Proud Institutesta, jossa viettää kuukauden. Sen jälkeenkin raittiuteen sitoutuminen vaatii AA-kerhoon menemistä ja terapiaan osallistumista. Raittiina pysyminen on kamppailua, jossa lisähaasteita antavat jonkun yritykset sabotoida vasta löydettyä alkoholitonta elämää ja hyvän ystävän hidas kuolema AIDSiin. 

Burroughsilla on lahja kirjoittaa vaikeista asioista ihmisenkokoisella tavalla, jopa humoristisesti. Ihmisellä on loppumaton kyky huijata itseään ja kieltää ongelmansa, sekin käy selväksi. Juoksee saksien kanssa oli paikoitellen hyvin ahdistava, mutta Kuivilla oli helpommin sulateltava. On helpompi lukea aikuisten itselleen aiheuttamista ongelmista kuin laiminlyödystä lapsesta.

by Ninni

Kuka surmasi hevosen, tuon kiiltäväkarvaisen?

Aurinkokin suvaitsi tänään näyttäytyä, mutta ei lämmittää. Olen tarttunut uudemman kerran Sir James Frazerin kirjaan The golden bough ja mietin laiskasti auringon ilmestymisen syytä. Onko joku meistä tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt? Esimerkiksi surmannut hevosen?

Muinaisina aikoina ihmiset uhrasivat hevosia pitääkseen auringon toimivana ja tyytyväisenä. Rhodoksella auringonpalvonta oli keskeisessä asemassa uskonnoharjoitusta ja kerran vuodessa asukkaat uhrasivat tälle tärkeimmälleen vaunut ja neljä hevosta. Uhrilahja syöstiin mereen ja uskottiin kai auringon sen sieltä saavan käyttöönsä. Myös spartalaiset ja persialaiset uhrasivat hevosia.

Askelta pitemmälle menivät muinaiset meksikolaiset. Heille aurinko oli ”Hän josta ihmiset elävät”, niin kaunis ja runollinen määritelmä. Sydän taas oli elämän symboli ja koti, joten auringolle uhrattiin niin ihmisten kuin eläinten sydämiä, jotta se jaksoi jatkaa matkaansa taivaan halki.

Onko joku nyt uhrannut hevosen, vai mitä kautta pitkä ja synkkä sääjakso on päättynyt? Palaako jossain sydänten uhrituli – toivottavasti ei.

The golden bough on niitä kirjoja, jotka voivat muuttaa ihmisen ajattelutavan. Oma kappaleeni tosin on valitettavan pientä tekstiä. En voi lukea sitä sängyssä, vaan rajoitun tutkailemaan sitä vain istuma-asennossa. Sen lukemiseen nimittäin tarvitsen silmälasit ja minulla on karvaita kokemuksia lukemisesta sängyssä silmälasien kera. Se on varma tapa päätyä murskaamaan ne, tai vähintään vääntämään ne kummalliseen asentoon.

Auringon armoilla olemme me kaikki. Ymmärrän muinaisia ihmisiä ja tarvetta lepytellä ja tukea auringon toimintaa. Joskus pelkään auringossa tapahtuvan jotain odottamattomia muutoksia. Nykyisen käsityksen mukaan aurinkomme jatkaa olemassaoloaan vielä miljardeja vuosia, mutta kuinka siitä voi olla varma? Eihän se ole kuitenkaan mikään airamin sähkölamppu, jolle tehdas on määritellyt toiminta-ajan! Siinä ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta, emme saa rahojamme takaisin vaikka se päättäisikin tuhoutua tässä ja nyt.

Auringon valolta kestää yli kahdeksan minuuttia matkata maahan. Tällä hetkellä aurinko voi olla kuollut (ehkä sille ei ole uhrattu tarpeeksi?), emmekä me tiedä siitä mitään. Mutta kahdeksan minuutin päästä kohtaamme tosiasiat.

Eläminen on armoa, aurinko on armoa.

by Ninni

Ikääntymisprosessi kuvina

Minulla on jo monivuotinen perinne ottaa/otattaa kuvia itsestäni syntymäpäivän aattona. Tämäkään kerta ei muodostanut poikkeusta. On mielenkiintoista tarkkailla omaa ikääntymisprosessiaan.

Koko päivä on kulunut enemmän tai vähemmän juhlavalmisteluissa. Olen haahuillut ympäri kotia farkuissa ja tuntuu, kuin ei työ tekemällä loppuisi. Sain luettua Farah Diban elämänkerran. Kuten kollegansa kuningatar Noor, myös Farah Diba kuvaa elämäänsä ilman moniakaan yksityiselämää valottavia anekdootteja. Kumpikin Lähi-Idän mahtinainen katsoo itseään enemmän tai vähemmän kuningattaren roolin kautta.

Kuninkaidenkin elämänkerrat ovat kiinnostavia. Erityisen kiehtovaa on varmaan tietää saavansa kenet hyvänsä naisen, jota sattuu milloinkin haluamaan. Oikeastaan on sääli, ettei monikaan monarkki ole vaivautunut pohtimaan tätä julkisesti. Ensi silmäyksellä se voisi tuntua unelmatilanteelta, mutta asiaa tarkemmin pohtiessa kuva muuttuu. Kuinka tuollainen ihminen voisi koskaan olla varma lähellään olevien ihmisten rakkaudesta? Itse miettisin varmasti koko ajan ihmisten motiiveja. Rakastetaanko minua todella, vai rakastetaanko rajoittamatonta osto-oikeutta Pariisin muotihuoneissa? Uskaltaisiko sellaisessa tilanteessa oikeasti luottaa kehenkään ja päästää ihmisiä lähelleen.

Tätä huomista syntymäpäivää maustaa edelleenkin ikoni-innostus. Kuvassa olen minä ja kaikki kotimme ikonit. On ikoninurkkaus ja öljyämistä vaille valmiit tuoreet ikonimme pikku pöydällä.

Seuraavassa minä olen sivuttain..

PuoLiskoinen halusi välttämättä kuvan, jossa hänellä näyttäisi olevan sarvet päässään!

Minä leivoin syntymäpäiväkakkua..

.. Kävin Myllyyn avatussa Leonidaksessa ja ostin muutaman suklaan..

Ja pihalla kukkivat kauniisti lupiinit, nuo vahvatahtoiset!

by Ninni

Kaikkien suunnitelmieni paino

Syntymäpäiväni on ylihuomenna ja sen huomaa. Olin tänään ostoksilla – täytyi varautua juhlahetkeen ostamalla jäätelöä ja muuta vastaavaa. Heräsin vasta iltapäivällä huomaamaan sen tosiasian, että huomenna on juhannusaatto ja kaupat vain rajoitetusti auki. Jotenkin se onnistui suistamaan minut tasapainosta ja kaikkien suunnitelmieni paino kävi turhan raskaaksi kestää.

Unohdin ostaa sieltä kaupastakin monia sellaisia asioita, joita olisi pitänyt. Kotimatkalla olin niin kiukustunut, että melkein ajoin ojaan ihan pelkän harmistumiseni vuoksi. Onneksi en kuitenkaan ajanut.

Mielialaa happamoitti myös kiireinen paniikkivisiitti kirjastoon. Sinnekin oli mentävä tänään, kun eiväthän ne huomenna auki ole. Kiireessä tulee helposti valittua kummallista luettavaa, sellaista mitä normaalisti ei kotiinsa kelpuuttaisi. Järkevä valinta oli Jaan Krossin Wikmanin pojat, mutta hölmähdyspuolta edustivat Farah Diban ja kuningatar Noorin elämänkerrat.

Muisto: sateenvarjon alla

Yksi lapsuuteni kiehtovista esineistä oli äidin sateenvarjo. Se oli punasävyinen: pohja viininpunaa ja siinä oli ihania, suuria ruusuja ja muita kukkia. Se oli myös suuri, tavallista sateenvarjoa suurempi ja mahduin sen alle minäkin sadetta pitämään. Muistan ajatelleeni lapsena, että juuri tuollainen on Aikuisten sateenvarjo. Ja kuinka pettynyt olinkaan huomatessani suurimman osan aikuisista suosivan ikäviä mustia sateenvarjoja. Tuntui kummalliselta ajatella jonkun haluavan mennä sadetta piiloon moisen ankeuden alle. Mieluummin sitä ottaisi kaiken taivaalta tulevan veden suoraan niskaansa. 

Lapsena ajattelin hankkivani juuri sellaisen ruusuisen sateenvarjon sitten aikuisena. Sateenvarjoja minulla on ollut monia, mutta en ole koskaan onnistunut löytämään sellaista kuin äidilläni oli Lappeenrannassa 70-luvulla. Mustaa en kuitenkaan ole koskaan alentunut ostamaan. 

by Ninni

Ihminen on aina sama

Meidän pihallamme kesä epäröi, se on yhden askeleen jäljessä muita paikkoja. Muualla lupiinit kukkivat, meillä vasta osittain. Ne pelkäävät avata itsensä tälle kylmyydelle, jota kesäksi kutsutaan. Sireenit sentään kukoistavat – tosin niilläkin vei aikaa uskaltautua esiin koko loistossaan.

Oikeastaan on mielenkiintoista tarkkailla kasveja ja niiden omaa tahtoa (niillä nimittäin on sellainen). Istutimme lupiinit joskus täällä asumisemme alkuaikoina. En silloin ollut kovinkaan optimistinen niiden suhteen, vaikka tiedänkin lupiinin yleisesti ottaen leviävän innokkaasti. Lupiinitkin kai harkitsivat meidän pihallamme – näyttää kuin meidän tontillamme olisi taipumus herättää harkitsevaista mieltä niin ihmisissä kuin kasveissakin – lähteäkö leviämään vai ei. Lupiini on voimakastahtoinen kukka, se ei ole mikään heikko ja heti masentuva kukkariepu. Sillä on selkärankaa, se menee minne haluaa.

Jumalten unista ja vähän ihmistenkin

Luen parhaillaan Manil Surin romaania Vishnun unet. Tämä kirja oli varsinainen sattumalöytö kirjastosta, enkä malta laskea sitä käsistäni.

Romaanin Vishnu ei todellakaan ole "se" Vishnu, intialaisen pantheonin jumala (vai onko sittenkin?), vaan kerrostalon porrastasanteella majaileva vanha juoppo. Talon asukkaat antavat hänen asustaa portaikossaan pieniä palveluksia vastaan, joiden suorittamisessa Vishnu ei ole kovinkaan luotettava. Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta kotoisin olevalle lukijalle miehen tila on sekä säälittävä että eksoottinen: meillä ei voisi kuvitella tuollaista tapahtuvaksi. Yhteiskunnan verkko on yhä melko tiivistä ja pienisilmäistä – Intiassa verkossa on paljon enemmän reikiä ja sen läpi huljahtaa helposti.

Vishnu yhdistää kahta hinduperhettä, Pathakeja ja Asraneja, joiden epäkiitollinen tehtävä on huolehtia hänestä. Osittain asia koskee myös Jalalin muslimiperhettä, joka myös asuu talossa. Talon asukkaiden elämät kietoutuvat yhteen Vishnun kautta ja rakkauden kautta: Asranien Kavita-tytär rakastuu Jalalien poikaan. Hindun ja muslimin yhdistyminen näyttää olevan mahdoton tehtävä, varsinkin kun Kavitan tarmokas äiti on jo järjestelemässä avioliittoa tyttärelleen sopivan hindupojan kanssa. 

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Bombayssä kasvaneen Manil Surin olevan tätä nykyä matematiikan professorina Yhdysvalloissa. Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään matemaattista tai kuivaa, vaan se on kauttaaltaan täynnä myyttejä ja taruja, inhimillisen ja jumalallisen yhdistymistä odottamattomilla ja humoristisilla tavoilla. Perheiden tarinoiden lisäksi romaani koostuu Vishnun muistoista ja unista. Mitä  on jumalallinen ja mitä on inhimillinen? Voisiko sotkuisessa juopossa olla jumalainen kipinä? Juoppokin on joskus ollut lapsi ja hänellä on ollut rakastava äiti. Juoppo on myös rakastanut naista ja unelmoinut. 

Riemastun kuin lapsi tätä kirjaa lukiessani. On kuin ilmassa olisi kaikkien Intian mausteiden tuoksu! Järjestettyjen avioliittojen lehti-ilmoitukset, pariskuntien horoskooppien vertailut, hindurouvien katkeraa kilpailua aiheuttavat kortinpeluukutsut – kaikki on samaan aikaan niin vierasta ja sittenkin niin tuttua. Ihminen on aina sama, olipa paikkakunta sitten Bombay tai Pieksämäki.

Omissa unissani ei ole vieraillut jumalia, vaan lähinnä vanhoja tuttavia menneiltä vuosilta. Viime yönä uneksuin lukioaikojeni ystävästä, joka oli muuttunut ulkonäöltään merkittävästi. Unessani hänestä oli tullut valtavan pitkä – pitempi kuin PuoLiskoinen, pitempi kuin oikeastaan on mahdollista – ja hampaat olivat ylikorostuneet. Oli hiukan vaivaantunut olo tässä unen kohtaamisessa, en tiennyt kuinka olisin reagoinut siihen muutokseen vai olisiko edes pitänyt.