Avainsana: aurinko

Aurinkoihmisiä

Selvisin hengissä kirjastokoettelemuksesta, vaikka helppoa se ei ollut. Pakkasin kaksi suurta kassia täyteen palautettavia kirjoja ja sitten matkaan. Hellesää innoitti pukeutumaan hihattomaan kesämekkoseen ja siitä tietysti muodostui ongelma kirjojen kantamisessa: ei tunnu kovinkaan mukavalta, kun painavan kassin hihna hiertää paljasta olkapäätä. Siispä tyydyinkin sellaiseen roikottamisen ja raahaamisen välimuotoon.

Tuli mieleeni PuoLiskoisen vitsailut pioneerien käsistä – hipovat kuuleman mukaan maata. Minusta tuntui kuin olisi itsestänikin tullut sellainen pioneeri. Suurkiitos muuten tuntemattomille lähimmäisille urakkani keventämisestä!

Lainasin kirjastosta William Taubmanin Pulitzer-palkitun elämänkerran Hrustsov – mies ja hänen aikakautensa. Otin myös Marguerite Durasia – hän kuuluu kesään, kesän mietteliääseen mielentilaan ja puutarhakeinuun. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko löysi myös tiensä kotiini. Hyviä elokuviakin löysin: Good bye Lenin, Madame Bovary, Syvä uni ja taas kerran Audrey Hepburnin jumalainen Rakastunut Pariisissa. Viimeksi Rakastunutta katsoessani sen laulut jäivät mieleen soimaan viikkokausiksi ja ilahdutin niillä PuoLiskoistakin täällä kotona.

Kaupungilla ei ollut ihmisiä, oli aurinkoihmisiä. Hymyilevät ja vieraillekin jutustelevat kansalaiset nauttivat lämmöstä. Terasseilla ihmiset altistavat itsensä auringolle, taivaalle ja poutapilville ja ilmassa kuuluu erilaisia nauruja. Joku nauraa kuin kirkuva lintu, toisen ilon äännähdyksistä tulee mieleen hyväntahtoisen karhun mörinä. Jossain lähellä soi haitari ja linnutkin tuntuvat liikehtivän tavallista laiskemmin – kenelläkään ei näytä olevan kiire minnekään.    

Kuka surmasi hevosen, tuon kiiltäväkarvaisen?

Aurinkokin suvaitsi tänään näyttäytyä, mutta ei lämmittää. Olen tarttunut uudemman kerran Sir James Frazerin kirjaan The golden bough ja mietin laiskasti auringon ilmestymisen syytä. Onko joku meistä tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt? Esimerkiksi surmannut hevosen?

Muinaisina aikoina ihmiset uhrasivat hevosia pitääkseen auringon toimivana ja tyytyväisenä. Rhodoksella auringonpalvonta oli keskeisessä asemassa uskonnoharjoitusta ja kerran vuodessa asukkaat uhrasivat tälle tärkeimmälleen vaunut ja neljä hevosta. Uhrilahja syöstiin mereen ja uskottiin kai auringon sen sieltä saavan käyttöönsä. Myös spartalaiset ja persialaiset uhrasivat hevosia.

Askelta pitemmälle menivät muinaiset meksikolaiset. Heille aurinko oli ”Hän josta ihmiset elävät”, niin kaunis ja runollinen määritelmä. Sydän taas oli elämän symboli ja koti, joten auringolle uhrattiin niin ihmisten kuin eläinten sydämiä, jotta se jaksoi jatkaa matkaansa taivaan halki.

Onko joku nyt uhrannut hevosen, vai mitä kautta pitkä ja synkkä sääjakso on päättynyt? Palaako jossain sydänten uhrituli – toivottavasti ei.

The golden bough on niitä kirjoja, jotka voivat muuttaa ihmisen ajattelutavan. Oma kappaleeni tosin on valitettavan pientä tekstiä. En voi lukea sitä sängyssä, vaan rajoitun tutkailemaan sitä vain istuma-asennossa. Sen lukemiseen nimittäin tarvitsen silmälasit ja minulla on karvaita kokemuksia lukemisesta sängyssä silmälasien kera. Se on varma tapa päätyä murskaamaan ne, tai vähintään vääntämään ne kummalliseen asentoon.

Auringon armoilla olemme me kaikki. Ymmärrän muinaisia ihmisiä ja tarvetta lepytellä ja tukea auringon toimintaa. Joskus pelkään auringossa tapahtuvan jotain odottamattomia muutoksia. Nykyisen käsityksen mukaan aurinkomme jatkaa olemassaoloaan vielä miljardeja vuosia, mutta kuinka siitä voi olla varma? Eihän se ole kuitenkaan mikään airamin sähkölamppu, jolle tehdas on määritellyt toiminta-ajan! Siinä ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta, emme saa rahojamme takaisin vaikka se päättäisikin tuhoutua tässä ja nyt.

Auringon valolta kestää yli kahdeksan minuuttia matkata maahan. Tällä hetkellä aurinko voi olla kuollut (ehkä sille ei ole uhrattu tarpeeksi?), emmekä me tiedä siitä mitään. Mutta kahdeksan minuutin päästä kohtaamme tosiasiat.

Eläminen on armoa, aurinko on armoa.

Kirjallinen paastoateria

Monelle ihmiselle paaston aika näkyy ruokavaliossa. Se voi kuitenkin ulottua myös kirjalliseen ruokavalioon, näin on ainakin minulle käynyt. Luin Sirkka Anttila-Markkasen kirjoittaman kirjan Hiljaisuus ja huuto: lehtiä Valamon päiväkirjasta. Se kertoo yhden ihmisen matkasta ortodoksisuuteen: luterilaisesta kirkosta eronnut Anttila-Markkanen löytää hengellisen kodin ortodoksisesta kirkosta, vaikka prosessi ei olekaan kivuton.

Anttila-Markkanen antaa lukijalle Valamon munkit, nuoret ja vanhat, hurskaat ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat. Moni asia paljastuu erilaiseksi kuin pinnalta katsoen voisi luulla. Etsijä saa itselleen hengellisen ohjaajan, jolla ei kuitenkaan olekaan voimia ohjata ohjattavaansa, omaan elämään liittyvät ristiriidat vievät mennessään ja erottavat luostarista. Etsijä, opetettava, viettää pitkän ajan hämmennyksissä ja yksin.

Mikään ylistyslaulu tämä kirja ei ole, kirjoittaja ei nimittäin epäröi kirjoittaa itseään häiritsevistä asioista siinä missä ilon aiheistakin. Kirkko on täydellinen, mutta ihmiset eivät sitä läheskään aina ole. Joillekin ihmisille tämä muodostaa kestämättömän ristiriidan.

Keltaisen kaipuu

Aurinko ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan. Talvi tuntuu venyvän kuin kuminauha tai purukumi. Se väsyttää, haukotuksien määrä päivää kohtaan sen kun kasvaa vain. Puhelimessa puhuminen on todellista tuskaa: väsymys yleensä iskee juuri silloin ja kaikkien puheluiden aikana leuoissa tuntuu pakottava tarve haukotella. Enpä taida olla kovinkaan stimuloiva keskustelukumppani!

Pääsiäinen kuitenkin lähestyy ja päivät pitenevät. En ole vielä päättänyt mitä tekisin pääsiäiskorttien kanssa. Uskaltaudunko taas kerran askartelemaan, vaikka viimeksi kävikin nolo kukon ja kanan sekoittaminen, askartelin kukkokanakortteja, epäsikiöitä. Ehkä pitäisi pysytellä suosiolla munien ja pupujen muodostamassa kuvamaailmassa.