Tekijä: Ninni

Silmänaluset mustina

Yhdistettäessä Anttilasta ostetettu The Buccaneers-DVD Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään on tuloksena mustat silmänaluset. Yöllä ei nukuta ja aamulla herätyskellon sulosävel soi aivan liian vähän aikaa levänneelle. Nyt kun olen katsonut Buccaneersin ja lukenut murhenäytelmän, niin ehkä olotila tästä normalisoituu.

Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin nyt ensimmäistä kertaa. En oikeastaan käsitä miksi en aiemmin ollut siihen tarttunut, kun Hämäläinen kuitenkin on eräs suosikkikirjailijoistani. Mielikuvissani yhdistin ja sekoitin Säädyllisen Maria Jotunin Huojuvaan taloon – taas eräs niistä käsittämättömistä mielen ihmiselle tekemistä tepposista.

Helvi Hämäläinen on syntynyt 1907, kuten isäni isäkin. Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa suomalaista sivistyneistöperhettä juuri toisen maailmansodan alla. Eletään kolmikymmenluvun loppua: vaaran merkit ovat ilmassa, maailma on muuttumassa kahden kilpailevan ideologian taistelutantereeksi. Myös kodissa taistelevat erilaiset elämännäkemykset. Säädyllinen ja porvarillisia perhearvoja korostava kanta joutuu vastakkain ruumiin pyyteiden, erotiikan ja elämänjanon kanssa. Seuraukset muuttavat koko perheen sen rakennetta myöten. Myös rauha tehdään, rauha maailmansodan alla.

Hämäläinen ei kuvaa vain yhtä ydinperhettä, vaan Elisabetin, Taunon ja heidän poikiensa lisäksi romaani kattaa Taunon sisaren miehineen ja anoppeineen. Sisaruksissa Naimissa ja Taunossa on kummassakin jotain ennakoimatonta, jokin sellainen tuoreenvihreä kasvu, jota elämänikäinen sopeutuminen säädyllisyyteen ja sopivuuteen ei ole voinut tukahduttaa. Mutta sen hinta on kova.

Olisi helppoa ilkkua sopivuudesta ja kulisseista kiinni pitävää Elisabetia, mutta lopulta myös hänen edustamansa näkemys saa sen ansaitseman ymmärryksen. Elisabet aloittaa sievistelevänä pikkurouvana, mutta päätyy tekemään suuria tekoja ottamalla aviomiehensä aviottoman lapsen perheensä joukkoon ja rakastamalla äiditöntä lasta.

Taas kerran Hämäläisen kieli lumoaa. Naimin anoppi on ”vanha perhonen” ja Elisabet ”silittää elämää kuin kissaa”. Miehen, Taunon, kasvot ovat kuin ”valkeaa laavaa” ja niitä peittää ”vaskinaamio”. Vaskinaamiot ja laavat yhdistyneenä museon osastonjohtajaan ja korkeasti oppineeseen arkeologiin ovat jo heti alussa varoitus: jotain on tulossa. Laava polttaa ja valuu hallitsemattomasti ja vaski on kovaa, tahtonsa läpi ajavaa. Niin on itse mieskin haukatessaan kiellettyä hedelmää palvelustytön kanssa.

Kirjakissa

Kirja-Kissa-niminen antikvariaatti löytyy Raisiosta. Olen miettinyt jo pitkään, että sinne meidän pitäisi PuoLiskoisen loman koittaessa tarjota ylimääräisiä kirjojamme. Oikeastaan minulla ei ole mitään erityistä syytä mennä juuri tuohon liikkeeseen, pidänpähän vain sen nimestä.

Nukkuja kauhein

Naisen pitäisi nukkua kauniisti, poski pehmoisella silkkityynyllä ja kevyt hymy huulilla. Naisen tukka ei nukkuessakaan saisi olla mikään kosteana roikkuva moppi, vaan somasti pöyheä pilvi kiharoita ja aaltoja.

Nukkuvista naisista on kirjoitettu satuja, runoja ja lauluja aina Prinsessa Ruususesta Longfellowin ja Danten Vita nuovan nukkuviin neitoihin. Unessa neidot tekevät kummallisia – mutta silti naisellisia – asioita. He nukkuvat runollisesti viittoihin kiedottuina tai paljasjaloin. Villasukkajalkaista uinujaa ei runous tunne. Herättyään he kirmailevat kosteilla nummilla ja niityillä aamupalaa kaipaamatta. Tai sitten he syövät sydämiä, palavia runosydämiä nimittäin – ei niitä oikeita, verisiä lihasmöykkyjä.

Näin pitäisi siis olla. Minun kohdallani on toisin. Minut pitää kai pian eristää muusta ihmiskunnasta, olen nimittäin muuttunut väkivaltaiseksi. Se on noloa ja käsittämätöntä samaan aikaan. Viime yönä potkaisin polvellani PuoLiskoista ja hän heräsi siihen. Unessa olin tämän tehdessäni, eli en häntä tietysti aikonut satuttaa. Vaikka PuoLiskoinen vain nauroi tapahtuneelle, niin minua ei naurata. Mietin vakavasti siirtymistä punaiseen huoneeseen nukkumaan, ellei tämä tästä muutu.

Unet ovat muutenkin niin kummallisia. Joskus uneksin potkivani kääpiötä ja välillä taas unissa on jättiläisiä. Jättiläisiä en ole potkinut – tajuan kai häviäväni siinä ottelussa – mutta tiettyjä aggressiivisia tunteita on ollut jopa niitä kohtaan.     

Paarmat pussissa, tuli tuvassa

Jaakon päivää vietämme läntisen kalenterin mukaan. Ortodoksisen kalenterinkin mukaan tämä on merkkipäivä: Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumisen päivä.

Siinä missä pyhä Anna ylevöittää ajattelemaan Kristuksen äitiä ja äidinäitiä, vahvojen ja pyhien naisten ketjua, on Jaakko lähinnä käytännöllinen ja miehekkään maanläheinen päivä: jaakkona ruista leikataan, paarmat vähenevät ja illat alkavat jo olla pimeitä. Sääennustuksiakin Jaakosta saa: jaakonsateen sanottiin jatkuvan aina lauriin asti, eli elokuun 10. päivään. Onneksi ei ainkaan täällä satanut tänään, sade nimittäin ennusti myös pettuleivän syöntiä lähitulevaisuudessa. Pouta taas tiesi syksyksi paljon tulipaloja. Millainenkohan säätila mahtaisi olla hyvä tälle päivälle?

Tänä päivänä ei myöskään ollut sopivaa työskennellä. Työhön ryhtyvä sai varautua ukkosen polttavan heinät. Mikähän olisi vastaava onnettomuus nykyajan toimisto-orjille ja insinööreille? Varmaankin tietokoneen kärvähtäminen? Jos Jaakkona koodaa, niin mato luikertelee koneeseen! Jos Jaakkona Exceliä käyttää, niin varmuuskopiointi epäonnistuu!

Kirjallinen kirppu

Olo on kuin kirjallisella kirpulla, hyppelen teoksesta toiseen. Normandia 1944 on ollut hyvä, nautin Beevorin tavasta kirjoittaa ja siitä, että hän antaa suunvuoron tavallisille veteraaneille – ja myös saksalaisten puolen tunnelmia vilkaistaan. 

Öisenä hetkenä luin uudemman kerran Helvi Hämäläisen lyhyen ja lyyrisen, suorastaan sadunomaisen romaanin Kylänruusut. Tätä pientä kirjaa oikeasti rakastan. Hämäläinen kertoo siinä aikuisten sadun kylästä, jonka asukkaat näkevät yhteistä unta. Ruusuperkeleet ottavat vallan ja kylän naiset muuttuvat ruusuiksi lumotussa kesäyössä.

Hämäläisen kieli on niin kaunista suomea, että lukijaa melkein itkettää liikutuksesta. Tarina on naiivi, mutta nokkela ja viihdyttäväkin. Voipa siinä joku nähdä naisasiaakin, kun menestyvä ja itsellinen nainen joutuu päättämään elääkö yksin, vai astuako avioliittoon. 220 sivuun Hämäläinen onnistuu luomaan oman maailmankaikkeuden, johon hän sijoittaa elävän tuntuiset kyläläisensä, lailliset lapset ja aviottomat, perintöriidat, pontikankeitot ja vanhat uskomukset.

Silmät sinisessä

Tänään olen kerännyt mustikoita. Minusta on tullut metsästäjä-keräilijä, tai tarkemmin ottaen kaksikon keräilijäpuolisko. Silmät ovat olleet kiinni sinisessä, ne ovat etsineet sinistä vihreän joukosta ja tarttuneet sormin siniseen. Tarttuessa sininen muuttuu, se ei aina kestä sormien kosketusta ja menee punaiseksi mehuksi. Sormet ovat kuin veressä, metsän elämännesteessä.

Tarpeeksi kauan kun on metsässä ollut, niin muut metsän elävät alkavat taas rohkaistua touhuihinsa keräävän suurpedon lähettyvillä. Pieni lintu tirskuttaa jossain aivan lähellä ja kaukana ei ole oravakaan. Ehkä eläimet vaistoavat, että tässä on vain joku nyhtämässä muonaansa maasta – joku ei-vaarallinen siis. Sinistä poimiessa en edes käy tavallista sotaani hämähäkkejä vastaan: siirrän tielle tulevat verkot hellästi syrjään, tai yritän poimia niiden alta. Keräilijäminä on rauhaa rakastava olento.

Luulevainen

Viime aikoina luulosairaus on taas vaivannut allekirjoittanutta. Olen anatominen ihme: ilmeisesti sekä munuaiseni ja maksani pystyvät lopettamaan toimintansa samanaikaisesti ilman mitään olossa tapahtuvaa muutosta. Munuaiseni ja maksani myös saattavat sijaita aivan eri paikoissa kuin muilla ihmisrodun edustajilla. Sama muuten pätee sydämeen ja umpisuoleenkin. Vähän väliä luulen, että nyt se on menoa – sydämessä tuntuu siltä – mutta aina on selvitty. Yleensä nämä tuntemukset lisääntyvät, jos olen lukenut paljon sairauksista ja vaivoista. Lääkärikirjat pitäisi kätkeä minun ulottuviltani kokonaan. 

Käytän PuoLiskoista anatomian oppikirjana. Valitan munuaiskipua ja PuoLiskoinen toteaa: ”Ei munuainen siinä ole, se on alempana”. Rummutan pelkoa umpisuolentulehduksesta ja saan tietää umpisuolen olevan kokonaan toisella puolella kehoa. Silloin valitusta seuraa nolo hiljaisuus, eikä vähään aikaan tee mieli puhua ruumiin toimivuudesta tai toimimattomuudesta yhtään mitään.

Ajatuksia apteekissa

Olin tänään muiden toimieni ohella apteekissa. Näin vanhan naisen, joka oli ostamassa lääkkeitä miehelleen. Nainen asioi reseptiasiakkaiden puolella ja selitti sen seitsemät asiat farmaseutille. Kuinka on iskiasta ja muuta vaivaa, mutta kesä nyt sentään piristää.

Siinä yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva: vanhuudenpäivät ihmisenä, joka hakee sosiaalista kontaktia asiakaspalvelutilanteissa. Tuleekohan minustakin sellainen, venytän farmaseuttien kärsivällisyyttä apteekeissa? Toisaalta kaikista vanhoista ihmisistä ei tule sellaisia: eiväthän omatkaan isovanhempanikaan sen kaltaisia olleet.

Jotkut ihmiset ovat yksin, toiset taas yksinäisiä. Siinä on suuri ero. Yksin olevaa ihmistä säälitään, ihan kuin ympäristö tietäisi tuota ihmistä paremmin mikä hänelle sopii ja mistä koostuu onnellinen elämä. Oikeastaan on yhtä monta tapaa olla onnellinen vanhus kuin on olla onnellinen aikuinen tai onnellinen lapsi.

Joskus tuntuu kuin olisi olemassa jokin sellainen ennakkoasenne, ettei vanhuus voi olla muuta kuin kärsimystä. Ehkä me aktiivi-iässä (kauhea ilmaus, entäpä kaikki passiiviset aktiivi-ikäiset tai aktiivit passiivi-ikäiset?) emme oikeastaan tahdo pohtia paljonkaan vanhuutta. Kun sen sulloo vaikka sitten ankeaankin stereotypiaan (Yksinäinen Vanhus, Sairas Vanhus, Tarpeeton Vanhus, Masentunut Vanhus), niin ainakin se on käsitelty ja sen voi unohtaa. Vanhuudessa voi olla oma laiha lohtunsa, mutta vain jos tietyt reunaehdot täyttyvät, eli siis kotona käy jatkuva trafiikki velvollisuudentuntoisten lasten ja lastenlasten toimesta.

Minä haluaisin olla Eksentrinen Vanhus, Riippumaton Vanhus ja Häpeämätön Vanhus. Tuo viimeinen tarkoittaa estotonta menneiden ihannoimista ja kipakoita yleisöosastokirjoituksia – jos siihen aikaan enää yleisöosastoja onkaan – aiheesta kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Kirjaston kautta

Kävin tänään hakemassa Antony Beevorin kirjan Normandia 1944. Olen ehtinyt sen jo aloittaa – Atwood-kausi on siis ainakin hetken aikaa katkolla.        

Muinainen murha

Kainin kirous on vaivannut ihmiskuntaa jo silloin, kun koko ihmiskunnan käsite oli tulkinnanvarainen. Tutkijat ovat saaneet selville esivanhempamme veriteon: Neanderthalin ihmisparka on surmattu käyttäen kehittyneemmän mallin keihästä. Surmatyö tapahtui jossain nykyisen Irakin alueella noin 50-75 000 vuotta sitten. Onhan siitä tietysti aikaa, mutta murha ei vanhene koskaan?

Uhri oli noin 40-50-vuotias mies. Ja muuten luulisin – vaikkei sitä suoraan sanota – että rikoksen tekijäkin on mies. Miehet ovat väkivaltaisia, he ovat olleet väkivaltaisia ja kaikesta päätellen tulevat olemaan väkivaltaisia. M.O.T. Sen – tietysti muiden mukavampien asioiden ohella – se testosteroni tekee.

Tutkijat eivät kuitenkaan tahdo antaa meille vaikutelmaa esivanhempiemme perinpohjaisesta kelvottomuudesta. Mistään neanderthalien massamurhasta ei nimittäin voi puhua. Kuitenkin toinenkin vastaavanlainen tapaus on tiedossa – menneisyytemme ja kahden lajin kohtaaminen saattoi olla melko väkivaltainen tapahtuma. Modernin ihmisen aseteknologinen osaaminen oli jo tuossa vaiheessa neanderthalien taidot ylittävää, joten se jo syyllisen paljastaa.

Huoleton kuin taivaan lintu

Sellainen tahtoisin minäkin olla. Mutta se on vaikeaa – se tehdään vaikeaksi. Sikainfluenssasta rummutetaan mediassa ja parhaillaan televisio tarjoaa tuomiopäivän profetioita ruokakriisistä, joka saattaa tulevaisuudessa tulla.

Tahdon sulkea nuo huolet pois. Mitään en sille voi, jos vedän voittoarvan sikainfluenssa-arpajaisissa, enkä voi estää ruokakriisiäkään. Tahdon elää tässä hetkessä, juuri tässä kun sormeni naputtelee näitä sanoja verkkojen verkkoon.

Meidän ihmisten kirous on se, että murehdimme itsemme ulkopuolisia asioita, sellaisia joihin emme voi vaikuttaa. Epiktetos sen jo aikanaan sanoi, että emme voi vaikuttaa ulkopuoliseen maailmaan, tai meitä kohtaaviin sairauksiin/menetyksiin/onnettomuuksiin. Voimme ainoastaan vaikuttaa omaan asennoitumiseemme niitä kohtaan. Niin tahdon uskoa minäkin. 

Halu antaa asioille nimet

Margaret Atwood-kauteni on edennyt Poikkeustilaan asti. Huijaan nimittäin vähän: jätän suosiolla Orjattaresi väliin. Olen lukenut sen aiemmin, mutta vain kerran. En erityisemmin pitänyt siitä. Melkein kaikki scifiltä haiskahtava on minusta huonoa, annan sellaisen suosiolla olla.

Atwood osaa avata oven naisten ja tyttöjen maailmaan ja niihin asioihin, joista ei puhuta. Naisten ystävyydet ovat monimutkaisia, niissä on kitkeryyttä ja tuomitsevuutta suuren välittämisen rinnalla. Jotenkin ne kaikki silti mahtuvat samaan pakettiin. Naisten ystävyyksissä on myös sellaista syvyyttä, jota ei miesten parissa juuri tapaa. Miten minusta tuntuu, että miesten välinen ystävyys on tekemistä enemmän kuin kommunikaatiota? Yhdessä tehdään kaikenlaista, harvasanaisesti ja isommin stressaamatta. Miehet eivät leivo kakkuja kun ystävä tulee vierailulle – tarjoilu (jos sitä onkaan) on useimmiten korostetun karua ja yksinkertaista.

Naiset tapaavat toisiaan kahviloissa ja kodeissa ja puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Miehet eivät tee niin. Mahtavatko miespuoliset ystävykset oikeasti tuntea toisiaan ollenkaan?

Minä olen luonteeltani määrittelijä, tahdon katsella ja pyöritellä asioita ja nimetä ne. Minulla on tietty näkemys ystävyydestä ja joskus sen olen tuonut myös julki. Ehkä se on itsevaltaisuutta, tämä halu antaa asioille nimet ja pitää niitä nimiä oikeampina kuin muiden antamat. Joskus olen sanonut, ettei miesten välillä ole ystävyyttä – ehkä se on rumasti ja väärin sanottu? Ehkä en ymmärrä erilaisuutta – olen oman naisenmaailmani vanki.

Myytävänä murikka jos toinenkin

Me kävimme eilen kauppakeskus Skanssissa. Sellainen on avattu itäiseen Turkuun ja kun aikaa oli, niin kävimme katsastamassa sen. Huomioin kitsaan kokoiset parkkiruudut – erittäin paha puute. Minusta jokaisen itseään kunnioittavan kauppakeskuksen pitäisi satsata anteliaan kokoisiin parkkiruutuihin. Myllyssä on paremmat, sinne minäkin uskallan ajaa ja parkkeerata pelkoa vailla. Onneksi PuoLiskoinen hoiti ajamisen eilen.

Ensivierailulla tuollaisessa ostoskeskuksessa pyörii asiakkaan pää kuin pöllöllä ikään. Joka puolella on nähtävää. Jos et koko ajan pöllöile, niin jokin voi jäädä huomaamatta. Puolen tunnin kuluttua päässä humisee ja soi. Liikaa vaikutteita kai?

Skanssissa oli aika erikoinen kauppa, Jalokivigalleria, ja se jäi mieleeni. Siellä myytiin koristekiviä, puolijalokiviä, kristalliesineitä ja vastaavia. Paikoitellen myymälä vaikutti todella hyvältä lahjanostopaikalta, mutta ajoittain se oli hieman järjettömän oloinen. Näin esimerkiksi valtavan kimpaleen ruusukvartsia. Murikka oli epämuotoinen, sellainen minua ehkä polveen tai puolireiteen oleva ja särmikäs kuin mikä. Enpä usko että olisin jaksanut sitä edes nostaa itse, tai en ainakaan kantaa. Jos sellaisen jossain mielenhäiriössä ostaisi, niin pitäisikö sitten tilata kotiinkuljetus?

Mitä tuollaisella valtavalla kivenmurikalla tehdään? Sitä tässä mietin – sen funktiota. Millainen ihminen menee ostoksille ja törmää sisälle tuollaiseen kauppaan miettien että: ”ohhoh, juuri tuollaista olen kaivannut elämääni, juuri tuo siitä on puuttunut ja tuon kun ostan niin olen onnellinen.” Onko sellaisia ihmisiä edes? Taitaa olla, muuten ei kai tuollainen liike menestyisi.

Lähtiessämme huomasimme siellä myös sellaisen aika groteskin kivipaasivalikoiman. Minä ajattelin niiden olevan pienoishautakiviä makaaberiin makuun, mutta PuoLiskoinen sanoi niiden olevan kilometripylväitä! Joku onneton kai antaa sellaisen lahjaksi pyöreitä kymmeniä täyttävälle. Minusta pelkkä ajatuskin on kamala, ne nimittäin oikeasti olivat ihan kuin hautakiviä. En jaksa uskoa ainakaan jonkun iäkkäämmän ihmisen ilahtuvan tuollaisesta lahjasta – sen voisi jo ottaa vihjailuna viikatemiehen pikaisesta vierailusta. Lemmikkini leikkisästi totesi, että jos et muuta 40-vuotislahjaa keksi, niin tuossahan sitten ainakin on. Olisipa se jotakin. Kilometrimurikkakin nimittäin vaikutti sen verran jykevältä, että sellaisen kanniskelu voisi käydä työstä. Siinäpä lahja, jota ei niin vain sujauteta käsilaukkuun ja kiikuteta kotiin!

Mitä tuollaisella kilometripylväälläkään tekisi? Murtovarkaan taltuttamiseen se saattaisi tietysti olla oiva ase. Sellaisella kun kerran huitaisisi, niin rosvosta ei varmasti olisi sen jälkeen vaivaa enää kenellekään. Minusta tosin tuntuu, että meidän taloudessamme siitä olisi eniten vaaraa meille itsellemme. Varmasti siivotessa onnistuisin pudottamaan sellaisen varpailleni ja seurausten ajatteleminen hirvittää. Sen verran painava on tuollainen pylväs.

Kuninkaallisista ja kääpiöistä

Olen matkannut lukien halki Romanian kuningattaren elämän. Missy-parka oli vain 17-vuotias mennessään naimisiin. Hänet oli pidetty niin tietämättömänä elämän tosiasioista: raskaaksi tuloaan hän ei edes käsittänyt, vaan muiden piti hänelle selvittää hänen oireidensa syy. Avioliiton alkuaikoina hänellä ei ollut paljonkaan vaikutusvaltaa oman elämänsä suhteen, vaan kaikesta päätti appi. Puoliso taas oli raivostuttavan heikko mies, eikä tehnyt mitään vaimonsa elämän helpottamiseksi.

Ajassamme on paljon kielteistä, mutta sydämeni iloitsee kun ajattelen tämän päivän missyjä. Nuoret naiset voisivat moiselle appiukolle ladata päin kasvoja, että ”älä sä vanha kääkkä yritä mun elämääni puuttua”. Siinä on jotain riemastuttavaa.

”Sopu sijaa antaa”

Näin totesi PuoLiskoinen tässä jokunen yö sitten. Hän sanoi sen unissaan. Viime yönä minä harrastin samaa, eli juttelin innokkaasti unen valtakunnan asukkien kanssa. Kesäkuumalla unet muuttuvat levottomiksi. Pari yötä sitten uneksin potkaisevani ärsyttävää, hihassani roikkuvaa kääpiötä. Enkä mitenkään kevyesti, vaan voimalla. Kääpiö yritti rajoittaa minua jotenkin, pitää minut paikassa jossa en halunnut olla luettelemalla kummallisia tilastoja. Kun muukaan ei auttanut, niin piti potkaista. Unessakin se tosin oli vasta viimeinen keino, eli väkivaltaiseksi minua ei todellakaan voi sanoa.

Eilinen

PuoLiskoinen

Minä

Ne kengät, ne kengät..

Melkein näkymätön

Posti toi tullessaan mahtavan yllätyksen: koko kesän ajan erinäisistä syitä toimittamaton kirja – myöhästynyt syntymäpäivälahja – saapui luokseni! Kyseessä on Hannah Pakulan kirjoittama The last romantic: a biography of queen Marie of Roumania. Atwood-kausi taitaa saada mausteekseen tuon elämänkerran, koska odottaakaan en malta.  

Huomasin juuri olleeni pian kuukauden ajan 37-vuotias. Aika tuntuu rientävän aina vain kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Pian kai herään ja huomaan olevani 40. Toivottavasti se ei aiheuta ikäkriisiä. 30 täyttäessä alkoi tapahtua outoja asioita ja se näkyi ulospäinkin aina vaatevalintoja myöten. Jonkin aikaa nimittäin pukeuduin kuin 54-vuotias toimistosihteeri. 54-vuotiaissa toimistosihteereissä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta aika aikaa kutakin.

Tänään suuntasin vankkurini kohti Turkua. Johtuiko kuumuudesta vai mistä lie, mutta ajoin ihan hullusti taas kerran. Kerran katsoin väärästä liikennevalosta merkkiä liikkeelle lähdöstä ja olin jatkuvasti väärällä kaistalla. On myös vaikeaa löytää suorin reitti paikasta A paikkaan B. Nytkin pyörin varmasti ihan turhaan kaupungilla, kun en osannut suorinta tietä suunnistaa. Turku on täynnä tuskaisia ajomuistoja. Tuntuu kuin jokainen risteys muistuttaisi jostakin omituisesta tempauksesta. Onneksi autoilu on tavallaan niin anonyymiä: vankkureissani olen nimetön, melkein näkymätön, olen yhtä autonkaiseni kanssa. Minä en tee virheitä, vaan autoni näyttää tekevän niitä.