Avainsana: naisasia

Nukkuja kauhein

Naisen pitäisi nukkua kauniisti, poski pehmoisella silkkityynyllä ja kevyt hymy huulilla. Naisen tukka ei nukkuessakaan saisi olla mikään kosteana roikkuva moppi, vaan somasti pöyheä pilvi kiharoita ja aaltoja.

Nukkuvista naisista on kirjoitettu satuja, runoja ja lauluja aina Prinsessa Ruususesta Longfellowin ja Danten Vita nuovan nukkuviin neitoihin. Unessa neidot tekevät kummallisia – mutta silti naisellisia – asioita. He nukkuvat runollisesti viittoihin kiedottuina tai paljasjaloin. Villasukkajalkaista uinujaa ei runous tunne. Herättyään he kirmailevat kosteilla nummilla ja niityillä aamupalaa kaipaamatta. Tai sitten he syövät sydämiä, palavia runosydämiä nimittäin – ei niitä oikeita, verisiä lihasmöykkyjä.

Näin pitäisi siis olla. Minun kohdallani on toisin. Minut pitää kai pian eristää muusta ihmiskunnasta, olen nimittäin muuttunut väkivaltaiseksi. Se on noloa ja käsittämätöntä samaan aikaan. Viime yönä potkaisin polvellani PuoLiskoista ja hän heräsi siihen. Unessa olin tämän tehdessäni, eli en häntä tietysti aikonut satuttaa. Vaikka PuoLiskoinen vain nauroi tapahtuneelle, niin minua ei naurata. Mietin vakavasti siirtymistä punaiseen huoneeseen nukkumaan, ellei tämä tästä muutu.

Unet ovat muutenkin niin kummallisia. Joskus uneksin potkivani kääpiötä ja välillä taas unissa on jättiläisiä. Jättiläisiä en ole potkinut – tajuan kai häviäväni siinä ottelussa – mutta tiettyjä aggressiivisia tunteita on ollut jopa niitä kohtaan.     

Nainen Herran soturina?

Naispappeus – tai lähinnä sen vastustaminen – jatkaa puhuttamista Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Pistänpä lusikkani soppaan, vaikka ortodoksisessa kirkossa naispappeutta ei olekaan ja siinä mielessä en ole asianosainen.

Nuorena tasa-arvoideologian sisäistäneenä naisena on äärimmäisen helppoa hurrata ajatukselle naisesta alttarilla. Vanhemmiten mielipide voi muuttua – näin on käynyt minullekin. Elämä kun ei ole teoriaa, eikä todellisuus ole sitä mitä sen pitäisi olla, vaan se on sitä mitä se on. Asiasta voi pitää, tai siitä voi olla pitämättä. Itse todellisuuden luonnetta se ei muuta mihinkään.

Aina näihin päiviin asti naisen tehtävä on ollut kasvattaa ja sosiaalistaa lapset. Olennaista on ollut saada lapsi ymmärtämään olevansa osa yhteisöä. Nykyinen yksilöllisyyden ihannointi on sittenkin kovin nuori ilmiö ja Suomessa nuoren kaupungistumisen mukanaan tuoma arvo. Vielä 50-luvulla Suomessa moni eli maalaismaisemassa, samat suvut saattoivat olla asuttaneet seutua vuosisatojen ajan ja kaikille oli se oma lokeronsa. Agraari-Suomessa arvot olivat hyvin pitkälti yhteisiä, jaettuja. Osittain ne ovat sitä yhä. Ja lastenhoitotyöstä vastaavat yhä naiset, tapahtuipa se sitten kodeissa tai palkkatyössä varhaiskasvattajana ja lastenhoitajana. 

En tiedä onko se biologiaa, vai onko se kulttuurisidonnaista, mutta naiset ovat kautta aikojen opettaneet lapset sopeutumaan, pistämään yhteiset arvot yksilöllisten edelle. Lapsen kasvattaminen yhteiskunnan toimivaksi jäseneksi merkitsi ja merkitsee lukemattomien sanottujen ja sanomattomien sääntöjen sisäistämistä. Siinä missä miehet ovat sotineet, väitelleet aatteista ja tapelleet huvin vuoksi ovat naiset sovitelleet, pyrkineet löytämään yhteistä säveltä ja kaikille hyvää oloa. Ehkä se on ollut pakko, historian pakko: naisten pyrkimys suojella elämää. Kiihkeä väittely voi tuntua uhkaavalta: ehkä siitä on vain yksi askel fyysiseen yhteenottoon, jossa yhteisön ihmisresurssi vähenee. Miesten kuoleminen sodissa ja tappeluissa on varmasti ollut suoranainen uhka elämän säilymiselle: kun fyysisesti vahvemmat miehet olivat sodissa (mahdollisesti kaatumassa tai haavoittumassa työkyvyttömiksi) piti naisten pyörittää koko raskasta maatalouskoneistoa. Naisen edun mukaista on ollut valita miedompi tie, sovittelun tie ja pyrkiä pitämään yllä rauhallista elämänmenoa. 

Joka tapauksessa lopputuloksena on ihminen, nainen, joka ei kestä konflikteja ja epäsopuisia tilanteita yhtä hyvin kuin mies. Naisten keskustelukulttuuri on sekin erilainen kuin miesten. Naiset pyrkivät välttämään jyrkkiä vastakkainasetteluja. Internetkeskusteluissakin sen huomaa. Vähänkin tiukemman mielipiteen sanonut nainen on helposti perääntymässä, jos joku haastaa hänet. Pitää alkaa sovitella. "En minä tietysti sano, että kaikkien pitää näin elää, tämä on vain minun mielipiteeni". Naisen jyrkkä mielipide saa olemassaolon oikeutuksensa sillä, että hän sanoo 1) ettei se suinkaan velvoita muita mihinkään ja 2) että se on vain hänen mielipiteensä, vain minun pienen mitättömän mielipide. Miehet harvemmin alkavat pyydellä anteeksi ajattelutapaansa. Ja miksi pitäisikään? Kai maailmaan mielipiteitä mahtuu – tai luulisi ainakin mahtuvan.  

Kun ajattelen naista pappina, niin ajattelen mistä kaikesta opillisesti tärkeästä hän olisi valmis luopumaan saadakseen tilanteet pysymään sopuisina ja pitääkseen kaikki hyvällä mielellä ja onnellisina. Voiko Herran soturi oikeasti sovitella, luopua, antaa periksi ja joustaa kuin loputtomasti venyvä kuminauha? Etenkin tämä meidän aikamme voi olla huonoa aikaa naispapeille. On niin paljon kiistakysymyksiä, joita tietyt intressipiirit ajavat kovin aggressiivisesti. Onko naispapeista vastaamaan tähän haasteeseen, toisin sanoen pistämään kovan kovaa vastaan? Vai taipuvatko he, kun vastapuoli lähtee syyllistämisen tielle.

Miles Christi naisen muodossa voi olla toimimaton ajatus, mutta ikävä kyllä työelämässäkin huomaa naisen ja miehen erot. En tiedä yhtään sellaista miesvaltaista alaa, jolla työntekijät olisivat valmiita tekemään minuuttiakaan maksutonta ylityötä. Naisten keskuudessa tämä ei sen sijaan ole harvinaista. Ja kun on kyse työstä, jossa tekijää pompotetaan ja ylenkatsotaan, niin pääsääntöisesti kyseessä on naisvaltainen ala. Hoitoalan ihmiset ovat potilaiden ja heidän omaistensa ylityöllistettyjä sylkykuppeja, opettajat ovat jo aikaa sitten joutuneet luopumaan statuksestaan herroina ja hidalgoina. Ja kas kummaa, kuin yllättäen molemmat alat ovat naisten kansoittamia. 

Naisten ongelma työelämässä ei ole vain joku patriarkaatin kavala sorto, vaan naisten keskinäinen kisailu ja syyllistämispeli. Kilpaillaan siitä, kuka antaa työpaikalle eniten ihan ilman maksua. Omista oikeuksista kiinni pitäminenhän voisi olla suorastaan itsekästä.

Kiltteys on hieno piirre ihmisessä, sen kautta maailmaan tulee paljon hyvää ja kaunista. Kodin piirissä se tarkoittaa omien rakkaiden palvelemista ja auttamista. Kodin ulkopuolella se voi tarkoittaa häikäilemättömän riiston kohteeksi joutumista. Papin virassa se voi tarkoittaa jonkun kallisarvoisen, vuosisataisen ja olennaisen hukkaamista hetkellisen sovun vuoksi. Kahvikupit höyrytkööt, latautuneet tunnelmat laantukoot? 

Ennen maailman aikaan kiltit tytöt ja heidän pyrkimyksensä sopuun ja uhrauksiin olivat elämän tukipylväs. Taitaa maailma vieläkin laskea paljon sen varaan, että naiset uhrautuvat: luopuvat vapaa-ajastaan kotityön, miehen ja lasten hyväksi. Ehkä nykyinen maailmakin menisi nurin ilman kilttejä tyttöjä, syyllistettäviä. Mutta onko Herran soturin homma kiltin tytön hommaa – se onkin jo ihan toinen juttu.