Me kävimme eilen kauppakeskus Skanssissa. Sellainen on avattu itäiseen Turkuun ja kun aikaa oli, niin kävimme katsastamassa sen. Huomioin kitsaan kokoiset parkkiruudut – erittäin paha puute. Minusta jokaisen itseään kunnioittavan kauppakeskuksen pitäisi satsata anteliaan kokoisiin parkkiruutuihin. Myllyssä on paremmat, sinne minäkin uskallan ajaa ja parkkeerata pelkoa vailla. Onneksi PuoLiskoinen hoiti ajamisen eilen.
Ensivierailulla tuollaisessa ostoskeskuksessa pyörii asiakkaan pää kuin pöllöllä ikään. Joka puolella on nähtävää. Jos et koko ajan pöllöile, niin jokin voi jäädä huomaamatta. Puolen tunnin kuluttua päässä humisee ja soi. Liikaa vaikutteita kai?
Skanssissa oli aika erikoinen kauppa, Jalokivigalleria, ja se jäi mieleeni. Siellä myytiin koristekiviä, puolijalokiviä, kristalliesineitä ja vastaavia. Paikoitellen myymälä vaikutti todella hyvältä lahjanostopaikalta, mutta ajoittain se oli hieman järjettömän oloinen. Näin esimerkiksi valtavan kimpaleen ruusukvartsia. Murikka oli epämuotoinen, sellainen minua ehkä polveen tai puolireiteen oleva ja särmikäs kuin mikä. Enpä usko että olisin jaksanut sitä edes nostaa itse, tai en ainakaan kantaa. Jos sellaisen jossain mielenhäiriössä ostaisi, niin pitäisikö sitten tilata kotiinkuljetus?
Mitä tuollaisella valtavalla kivenmurikalla tehdään? Sitä tässä mietin – sen funktiota. Millainen ihminen menee ostoksille ja törmää sisälle tuollaiseen kauppaan miettien että: ”ohhoh, juuri tuollaista olen kaivannut elämääni, juuri tuo siitä on puuttunut ja tuon kun ostan niin olen onnellinen.” Onko sellaisia ihmisiä edes? Taitaa olla, muuten ei kai tuollainen liike menestyisi.
Lähtiessämme huomasimme siellä myös sellaisen aika groteskin kivipaasivalikoiman. Minä ajattelin niiden olevan pienoishautakiviä makaaberiin makuun, mutta PuoLiskoinen sanoi niiden olevan kilometripylväitä! Joku onneton kai antaa sellaisen lahjaksi pyöreitä kymmeniä täyttävälle. Minusta pelkkä ajatuskin on kamala, ne nimittäin oikeasti olivat ihan kuin hautakiviä. En jaksa uskoa ainakaan jonkun iäkkäämmän ihmisen ilahtuvan tuollaisesta lahjasta – sen voisi jo ottaa vihjailuna viikatemiehen pikaisesta vierailusta. Lemmikkini leikkisästi totesi, että jos et muuta 40-vuotislahjaa keksi, niin tuossahan sitten ainakin on. Olisipa se jotakin. Kilometrimurikkakin nimittäin vaikutti sen verran jykevältä, että sellaisen kanniskelu voisi käydä työstä. Siinäpä lahja, jota ei niin vain sujauteta käsilaukkuun ja kiikuteta kotiin!
Mitä tuollaisella kilometripylväälläkään tekisi? Murtovarkaan taltuttamiseen se saattaisi tietysti olla oiva ase. Sellaisella kun kerran huitaisisi, niin rosvosta ei varmasti olisi sen jälkeen vaivaa enää kenellekään. Minusta tosin tuntuu, että meidän taloudessamme siitä olisi eniten vaaraa meille itsellemme. Varmasti siivotessa onnistuisin pudottamaan sellaisen varpailleni ja seurausten ajatteleminen hirvittää. Sen verran painava on tuollainen pylväs.