Avainsana: historia

Siivetön pohtii aikakausia, ja niille ominaisia piirteitä

Jos meidän ajallamme olisi nimi, niin olisi se Betoniporsaiden Aikakausi. Jos meidän ajallemme pitäisi valita täyden kympin sijoitusvinkki, olisi se sijoittaminen betoniin. Varmaa nimittäin on, että se investointi ei hukkaan mene. Kulmani kohosivat, kun uutisista luin entisen kotikaupunkini Savonlinnankin alkaneen sijoitella betonipossuja olennaisiin kohteisiin, terrori-iskuja ehkäisemään. Synnyinkaupunkini Lappeenrannan tilannetta en tiedä, vaan enpä yllättyisi, jos siellä olisi sama meno.

Betoniporsaiden Aikakaudelle on ominaista hölmöläissaduista tuttu henkinen asennoituminen: tehdään tyhmyyksiä, ja sitten reagoidaan niihin vielä idioottimaisemmilla tavoilla. Jokaisen järkevän ihmisen mielestä olisi tietysti parempi, kun ei tyhmäiltäsi alun alkaenkaan, mutta se kai olisi jo liikaa vaadittu.

Täytin viikko sitten 45 vuotta. Siihen ikään olen nähnyt monenlaisia aikakausia. Synnyin suomettuneisuuden syvimmässä aallonpohjassa maahan ja mielentilaan, jota nykyisin kekkoslovakiaksi kutsutaan. Syntymäni aikoihin oli suoranainen ajatusrikos kritisoida Neuvostoliittoa. Se oli Sensuurin aikaa, ja sensuuria vaativat itänaapuria enemmän suomalaiset. YYA-Suomesta mentiin kovaa vauhtia 80-luvulle: vapauduttiin, nautittiin nousevasta elintasosta. Euroopan vapaakauppajärjestön, eli EFTAN, täysjäsenyys vuonna -86 tuntui sekin liikauttavan meitä lähemmäs länttä. Tuo aika oli Aran Optimismin aikaa. Itänaapurissakin liennytettiin, ja kylmän sodan pakkaset sulivat.

Berliinin muurin murtuessa alkoi 90-luku, varsinainen Etsikkoaika. Nyt muistellessani tätä aikaa ajattelen sitä vapaana aikana. Asioista sai puhua. Poliittisia tabuja oli vähemmän kuin ennen. Hetken näytti kuin liturgian vuodet olisivat ohi.

Mutta se toivo oli turha. Puhdasoppisuuden aika on palannut: sensuurin aika, ja ajatusrikosten aika. Kohti monikulttuuria mennään, eikä meinata, ja epäilevät tuomaat vaiennetaan vaikka väkisin. EU:n lipussa tähdet ovat tiukasti ympyrässä, eivätkä sinne tänne siroteltuina, vapaina ja tuikkivina, kuten ne oikealla tähtitaivaalla esiintyvät. Tähtien pitää olla samanlaisia, yhtä keltaisia ja säännöllisiä, ja loistaa samojen asioiden puolesta. Hei Lontoo, Pariisi, Berliini, ja Amsterdam: ottakaa pienoinen Helsinki mukaan oodiin ilolle, ja se ilo on kansainvälisyys. Kansainvälisyyttä meille tuodaan suorastaan rekkalasteittain, jos tätä ilmausta voi käyttää olematta mauton. Netissä kiertävät Scania-vitsit kertovat turhautuneen kansan pettymyksestä, ja huumorista, joka on mustaa.

Millaisia aikoja vielä tulemme näkemään? Voisiko Suomalaisuuden aika olla mahdollinen? Voisiko impivaaralaisuus joskus ollakin positiivinen epiteetti? Uskallanko toivoa? Uskallanko olla toivomatta?

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk

 

Hippokrateen vala, voi istu ja pala!

Eräs vaikuttavimmista joulupukin tuomista lahjoista oli Hans-Joachim Langin kirjoittama Parakki 10: naiset Auscwitzin koe-eläiminä. Kirjan karmea nimi kertoo jo olennaisen: kyseessä on selostus keskitysleirin ihmiskokeista ja kertojan ääni annetaan myös näille elämänsä ja terveytensä menettäneille naisvangeille.

Joka toinen saksalaislääkäri kuului kansallissosialistiseen puolueeseen vuoden 1933 jälkeen. Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, etteivät kaikki näistä lääkäreistä syyllistyneet hirveyksiin – puolue yksinkertaisesti oli niin vahvoilla, että oli tunkenut lonkeronsa läpi koko yhteiskunnan. Vasta vähän aikaa sitten kohuttiin edellisen paavin Hitler-Jugend-menneisyydestä, joka selittyi myös tällä perusteella. Langin kirjan lääkärit sen sijaan ovat kokonaan oma lukunsa: sadismiin taipuvaisia, ihmiselämää halveksivia, ja oman kunnianhimonsa riivaamia ihmisiä.

Himmlerin kannattama ”negatiivinen väestöpolitiikka”, eli epäsuotuisten kansallisten ainesten syntyvyyden lasku, motivoi lääketieteen tohtoreita Horst Schumannia, Eduard Wirthsiä ja Carl Claubergia kehittämään sterilisaatiotapoja, jotka mahdollistaisivat suurten ihmisjoukkojen hedelmällisyyden tuhoamisen mahdollisimman vähällä vaivalla. Auschwitzin naiset joutuivat koekaniineiksi: sterilisaatiossa käytettiin kirurgista munasarjojen poistoa, kohtuun ja munasarjoihin annettavia ruiskeita, ja röntgensäteilyä. Näitä kokeita eivät ideoineet ammattitaidottomat puoskarit, vaan yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien dosentit ja professorit. Tällainen oli Carl Claubergkin antaessaan lääkintäaliupseerin – siviiliammatiltaan parturin – jatkaa leikkauksia, kun hän itse ne jätti kesken, ja hoitaa naisten suvunjatkamiselimiin kohdistuvia myrkkyruiskeita.

Langin kirja on häiritsevää luettavaa; se pysyy mielessä pitkään, kun takakansi on tullut vastaan. Eräs natsismin outouksista on aina ollut sen ajama rotuoppi. Minun on vaikea käsittää juutalaisvainoa: kansa, joka on tuottanut keskuudestaan niin monia taiteilijoita, tiedemiehiä, ja filosofeja  (Jeesuksesta ja Mooseksesta puhumattakaan), ei yksinkertaisesti voi olla missään suhteessa alempiarvoinen. Keski-Euroopan juutalaisista tuli tiedemiehiä vastoin kaikkia odotuksia;  he raivasivat tiensä yliopistoihin sellaisen ennakkoluulojen viidakon läpi, että monet muut olisivat antaneet sen edessä periksi.

Onko lääketieteessä jotain erityistä, joka saa sen harjoittajat suhtautumaan toiminnan kohteisiin pelkkinä koe-eläiminä? Tässäpä meillä on vaarallinen kysymys. Monet lääkärit harjoittavat ammattiaan puhtaan eetoksen voimin. Mutta jos olosuhteet muuttuisivat, jos tuulet taas kerran kääntyisivät kylmään pohjoiseen, niin kuinka moni olisi valmis tieteellisen menestyksen nimissä tallomaan Hippokrateen valan ja ammatillisen etiikan jalkoihinsa?

Kuinka monella meista on kokemus lääkäristä, joka vähättelee, puhuu päälle, mitätöi potilaan ilmaisemat pelot ja kivun kokemuksen? Oikeissa, tai sanotaanko väärissä, olosuhteissa – minne olisi matkan määrä?

Ihmisen rääkkääminen on väärin. Ihmisen tekee ihmiseksi kyky ennakoida, kyky tajuta oma kuolevaisuutensa ja pelätä sitä. Ihmisen tekee ihmiseksi etiikka ja moraali, tahto politikoida, filosofoida, unelmoida, tehdä taidetta ja tiedettä. Viime kädessä toiselle ihmiselle antamasi arvo heijastuu takaisin itseesi: ali-ihmiseksi leimaamalla viet mahdollisesti ihmisen arvon itseltäsi antamalla sen ulkopuolelta määriteltäväksi ja muuttuvaksi konstruktioksi.

Claubergin vuonna 1930 julkaisema hedelmättömyyden mahdollisuuksia poissulkeva gestageenitesti on muuten parannellussa muodossaan käytössä tänäkin päivänä.

Ajalla on paino

Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni. 

Ajan ääni puhuu

Lienenkö kyynikko vai skeptikko, kun puheet "yhtenäisestä Suomen kansasta" sota-aikoina särähtävät korvaani? Tässä kaunis todiste yhteen hiileen puhaltamisesta vuonna 1940, aiheena karjalaisten evakuoitujen asuttaminen rannikkoseuduille. Näytteen antaa Hufvudstadsbladet:

"Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä."
 

Tämän kauniin kappaleen kotimaamme historiaa luki kansanedustaja Pentti Oinonen eduskunnassa ja samalla saatiin myös todistaa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin liikutuksen kyyneleet.

Nyt onkin helpompaa liikuttua, kun ajallista välimatkaa on vuosikymmeniä. Mitä jos tilanne olisi tänä päivänä sama kuin vuonna 1940? Melkein puoli miljoonaa suomalaista uudelleen asutettavana sodan runtelemassa maassa. Liikuttuisimmeko, riittäisikö solidaarisuus kotinsa menettäneitä kohtaan? Vai olisiko luvassa uusintaesitys Hufvudstadsbladetin hengessä?

Itse olen aina tiennyt sen, etteivät karjalaiset suinkaan olleet tervetulleita kaikkialle Suomeen ja etteivät kaikki vaivautuneet salaamaan tätä asennettaan. Olen tiennyt sen lapsena evakuoitujen kokemuksia kuunnellessa ja olen tiennyt sen aikuisena – yliopistolla muistaakseni eräs yleisopintoihin kuuluva kurssi sisälsi myös artikkelin evakuoitujen kohtelusta eri puolella Suomea. Joidenkin ihmisten mielestä kai karjalaiset suorastaan ilahtuivat joutuessaan jättämään vuosisataiset kotiseutunsa ja päätyessään pahimmassa tapauksessa asumaan jossakin vastentahtoisesti heille osoitetussa loukossa ilman omaisuutta ja tietoa huomisesta. 

En tiedä missä kontekstissa Oinonen katkelman luki (taisi ollakin kieliriita motiivina, eikä se ole mielestäni mukavaa) mutta minulle se on masentava todiste ihmisluonnosta, meidän kaikkien haluttomuudesta ymmärtää ja nähdä. Ja jos vuonna 1940 Suomen kansalaiset olivat vieraita, "muukalaisia", niin mitä ihmeen toivoa on vieraanvaraisuuden tarjoamisesta vieläkin vieraammille, vieläkin muukalaisemmille? 

Talvisodan aika on perinteisesti pyritty esittämään kansallisen yhtenäisyyden aikana. Jatkosodan suhteen ollaan valmiita sanomaan yksimielisyyden rakoilleen etenkin sodan pitkittyessä ja Saksan tappion alkaessa käydä yhä ilmeisemmäksi. Tällaisista lehtiartikkeleista kuitenkin voi Ajan Äänen kuulla paremmin, eikä se ollut kovin yhtenäinen ääni sittenkään.

Linkkaamassani uutisessa Thors sanoo: "Suomen onni verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan oli se, että toinen maailmansota yhdisti meidät. Muualla, esimerkiksi Unkarissa sota hajotti kansaa. Kaikki suomalaiset taistelivat rintamalla yhdessä." Millä ihmeen tavalla tämä kertoisi yhtenäisyydestä? Sotaan kuitenkin oli pakko mennä, ajattelipa siitä mitä hyvänsä. Rintamalla taisteltiin yhdessä, mutta yhden motivaatio, panos ja usko asiaan oli suurempi kuin toisen. Minun perheissäni, äitini ja isäni perheissä, sotaan tosiaankin suhtauduttiin yksimielisesti ja velvollisuudentuntoisesti, mutta kyllähän siellä kaikenlaista purnaajaakin oli – ja oli käpykaartilaisia ja jopa sabotöörejä.

Talvisodassa poliittinen yhtenäisyys oli suhteellisen suuri, jatkosodassa samasta yhtenäisyyden asteesta ei todellakaan voitu puhua. Ja meillä oli koko ajan se sodanvastainen oppositiomme. Sodan jälkeen tehtiin yhtenäisyyden rippeistäkin selvää, kun merkittäviä sodanjohdon ammattilaisia laitettiin naurettaviin sotasyyllisyys(näytös)oikeudenkäynteihin ja vankilatuomioita sateli.

Sivilisaation raunioilla

Olen viihdyttänyt itseäni Yrjö Ahmavaaran kirjoilla. Hyvinvointivaltion tabut: nykykulttuurimme kritiikki on menossa nyt ja sitä ennen paneuduin teokseen Esseitä tästä ajasta. Ahmavaara muuten teurastaa Georg Henrik von Wrightin maineen suuren luokan ajattelijana – kirjahyllyssäni kuitenkin herrojen välillä vallitsee kohtuullinen sopu ja Ihmisiä kulttuurin murroksessa tuli luettua jopa nauttien. Ahmavaaran mukaan von Wright ei vuosikymmeniin sanonut mitään merkittävää omalta alaltaan, vaan hän päätyi deonttisen logiikan luojasta popularisoivaksi yleisajattelijaksi (väkisinkin mieleeni tuli blogisti, joku kaltaiseni) ja "taistelevaksi humanistiksi" – teknologiakielteisten mielipiteidensä vuoksi yleisen mielipiteen arvostamaksi pyhäksi lehmäksi.

Ahmavaara on terävä ja olen paljossa samaa mieltä hänen kanssaan, etenkin koulutus- ja kasvatusasioista. Mikään määrä Pisa-tutkimuksia ei saa minua uskomaan muuta kuin että Suomi on silmäpuoli sokeiden joukossa. Pisa-tutkimuksessa olemme huippuja, mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että muut ovat todella surkeita. Huonojen joukossa olemme vähiten huonoja. Koulutuksen rappion näkee ihan silmämääräisesti, ilman tilastotietojakin. Lukioista valmistuu ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomen itsenäistymisen ajankohtaa. Peruskoulusta päästetään ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä sosialismi tarkoittaa. Me seisomme sivilisaation raunioilla.

Varovainen kenraali

Sain vihdoinkin käsiini Hugo Östermanin Neljännesvuosisata elämästäni. Ihan helposti se ei käynyt, vaan täytyi tehdä retki harvoin käyttämääni pieneen sivukirjastoon. Suuri yleisö muistaa Östermanin varmasti parhaiten Marskin epäsuosioon joutuneena kenraalina, jatkosodan aikana pahaenteiseen tarkastajan toimeen joutuneena ja siksi sivuraiteelle lykättynä. Syystäkö näin kävi vai ilman syytä?

Neljännesvuosisata elämästäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa esittelee itsenäisen Suomen armeijan muodostumista, jääkäriliikettä, vapaussotaa ja erilaisia sisäisiä ongelmia sotavoimien luomisessa. Tällaisia ongelmia ja kipupisteitä olivat esimerkiksi upseerilakko ja suojeluskuntien ja armeijan yhteistoiminta. Kirja synnyttää nimensä puolesta vaikutelman elämänkerrasta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Östermanin yksityiselämä jää syrjään ja teoksen pääpaino on sotilasasioissa. Ehkä olisi oikeutettua kutsua kirjaa ammatilliseksi elämänkerraksi. 

Toinen osa käsittelee talvisotaa. Näin lukijan näkökulmasta on helppo uskoa juuri talvisodan tapahtumien olleen varsinainen syy kirjan kirjoittamiselle. Österman ei suinkaan ole ainoa talvisodasta tiliä tehnyt kenraali: muun muassa hänen alaisensa Harald Öhquist on kirjoittanut aiheesta kirjan Talvisota minun näkökulmastani.

Sodan alkaessa Österman oli Kannaksen armeijan komentaja. Hänen alaisinaan olivat suojajoukkojen ja II:n armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ja III:n armeijakunnan komentaja Erik Heinrichs. Näistä kahdesta Öhquist muodoistui ongelmaksi esimiehelleen. Siitä johtuen teoksessa osoitetaan suurta huomiota komentajien välisiin taktisiin näkemyseroihin. Österman näkee itsensä defensiivisenä, puolustustaisteluun uskovana kenraalina. Öhquist impulsiivisempana ja "Karjala on meidän Thermopylaimme"-asenteineen kallistuu hyökkäyksellistä taktiikkaa painottavaan suuntaan.

Olennainen näkemysero muotoutui myös taistelupaikkojen valinnan ympärille heti sodan sytyttyä. Öhquist – ja Mannerheim – kannattivat suojajoukkojen (armeijan rauhanaikaiset joukot, jotka koostuivat varusmiehistä) aktiivista toimintaa Kannaksella. Tuumaakaan maata ei pitänyt antaa hyökkääjälle ilmaiseksi. Österman, joka sanoo mielellään tulevansa muistetuksi varovaisena kenraalina, kannatti taktiikkaa, jossa vihollisjoukot otettaisiin vastaan mahdollisimman vahvassa, tehokkaasti linnoitetussa puolustusasemassa (mitä muuten niin kutsuttu Mannerheim-linja ei ollut), vaikka se olisikin tarkoittanut alueiden menettämistä vastustajalle. Österman ei myöskään uskonut Suomen armeijan olevan tiettyjen puutteiden vuoksi sovelias hyökkäävään taktiikkaan. Materiaalisessa mielessä armeija oli köyhä, sen eri aselajit eivät olleet tottuneet laajamittaiseen yhteistoimintaan, eivätkä sen johtajat olleet kokeneita suurten joukkojen johtamisessa.    

Kannaksen armeijan johtosuhteet muodostuivat ongelmallisiksi. Varsinainen katastrofi tapahtui kuitenkin 23.12.1939. Tämä päivä jäi suomalaiseen sotahistoriaan niin kutsutun hölmön tölmäyksen nimellä. II:n armeijakunnan komentaja suunnitteli vastahyökkäyksen, jonka seurauksena yli 1300 miestä kaatui tai haavoittui ja komentaja itse sai pilkkanimen Harald Verinen.

Tämän vastahyökkäyksen kritisoimiseen Österman käyttää myös aikaa. Hyökkäyksen suunnittelun ja toteutuksen välinen aika jäi liian lyhyeksi: kaikki tapahtui oikeastaan kolmen päivän aikana. Sotakorkeakoulujen harjoituksissa joukkojen siirtely käy helposti – todellisessa tilanteessa se on vaikeampaa ja siirtymäajat pitempiä. Hölmön tölmäyksessä osa joukoista saapui taisteluun jo valmiiksi väsyneinä, viime tingassa tai jopa myöhässä marssien puutteellisen suunnittelun vuoksi. Tällainen ei luo hyviä edellytyksiä menestymiselle. Radioita ei ollut riittävästi ja kaapeliyhteyksien (odotetusti) katkettua yhteydenpito kävi vaikeaksi.

Vastassa oli myös oletettua vahvempi vihollinen, jonka puolella olivat sään jumalat tuona onnettomana päivänä: sää oli luultua kirkkaampi ja venäläiset pystyivät sen avulla hoitamaan tykistönsä tulenjohtoa tähystyspalloista käsin. Suomalaisten tykistöä sen sijaan oli vähän, eikä sitä oltu keskitetty hyökkäyksen tukemiseen. Koko aikana se ampui vain muutamia satoja laukauksia. Jotkut tykistöyksiköt pääsivät paikalle vasta iltapäivällä kaiken ollessa jo enemmän tai vähemmän ohi.

Edes valittu maasto ei pelannut suomalaisten pussiin: laajat ja suojattomat pelto- ja niittyaukeamat eivät sallineet suomalaisten käyttää vahvuuksiaan. Käsittämättömältä tuntuva yksityiskohta on myös jalkaväen piirissä ilmennyt suksien puute, joka teki talvisessa maastossa liikkumisen raskaaksi. 

Mutta hyppäänpä Östermanista Päivi Tapolan kirjaan Kenraalien kirjeet. Östermanin ja Öhquistin välistä henkilöristiriitaa on mahdollista pitää vain kahden miehen torana, elleivät asiaa olisi kommentoineet myös muut. Lokakuun lopulla päivätyssä suorastaan enteellisessä kirjeessään Kannaksen armeijan esikuntapäällikölle Kustaa Tapolalle eversti (myöhemmin kenraali hänkin) Einar Vihma ruoskii sanallisesti "hurmahenkistä Haraldia" ja ilmaisee kantanaan, ettei miehen johtoon luota kukaan. Östermanin tavoin myös Vihma pitää toimimattomana Öhquistin tarvetta työntää joukkoja liian eteen – Vihma kallistuu Östermanin kaltaiseen taktiikkaan vihollisen kohtaamisesta vahvemmassa puolustusasemassa, vaikka sitten aluemenetysten kustannuksella. 

Vihman kirjeestä käy ilmi näkemys Östermanista painostettuna ja alaiseensa otteen menettäneenä johtajana. Tähän näkemykseen Österman itsekin epäsuorasti yhtyy valittaessaan alaisensa ja Marskin keskusteluista hänen päänsä yli. Profeetallisesti Vihma toteaa Öhquistin valitseman toimintatavan tulevan tuottamaan paljon tappioita. 

Österman erosi tehtävästään ristiriitojen vuoksi 19.2.1940. Jatkosodan ajan hän toimi koulutustarkastajana, eikä toiveistaan huolimatta päässyt enää rintamakomentajaksi. Komentajana hänestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kirjassaan hän osoittaa arvosteluissaan tasapuolisuutta. Hän kiittää Öhquistin Kannaksen tuntemusta ja tarmokkuutta, samalla kun kritisoi tämän taipumusta arvostella esimiehiään ja toimia välillä vailla riittävää harkintaa. Samoin Marski saa kritiikkiä siitä, että kymmenen syrjässä vietetyn vuoden jälkeen ylipäälliköksi tultuaan hänessä oli tiettyä sotilaallista jälkeenjääneisyyttä (suurvalta-armeijan ratsuväenkenraali menneestä maailmasta), mutta poliittisen ja sotilaspoliittisen arvostelukyvyn osalta Österman antaa Marskille varauksetonta tunnustusta.

Neljännesvuosisata elämästäni on sodan ammattimiehen kirjoittama kirja tilanteesta, johon suomalainen sodan ammattilainen ei koskaan haluaisi joutua. Se on ensimmäisen tasavallan historiaa, ammatillinen elämänkerta, selvitys sotatapahtumista, se on selitys ja puolustuspuhe. Ja erittäin kiinnostavaa luettavaa juuri siksi, että asiaan osallinen toimija, talvisodan kenraali, on sen kirjoittanut.

Joulun odotuksen rauhaa

Sodasta lukeminen joulun alla ei aina ole viisasta. Se ahdistaa, tekee levottomaksi. Vielä vaikeampaa on toisaalta olla lukematta. Nythän se on niin ajankohtaistakin: 30.11. tuli kuluneeksi 69 vuotta talvisodan alkamisesta. Ylenmääräisen ahdistuksen välttämiseksi on hyvä puuhata jotain korostetun jouluista: minä esimerkiksi hain eilen meille joulukalenterin.

Olen jo useampana vuonna ostanut joulukalenterin Kristillisestä kirjakaupasta. Syy: vain kuolleen ruumiini yli tulee tähän taloon reipashenkisiä kalentereita, joissa söpö tonttujoukko paketoi lahjoja/leipoo pipareita/tanssii kuusen ympärillä. Toinen inhokki on "metsän joulu"-teema, joka kattaa kaikki söötit eläimet tonttupuvuissa, varsinaiset imelät tuhatvuotisen valtakunnan kuvaukset hiiristä ja ketuista yhdessä joulua viettämässä. Ei näin! Minun kalenterissani pitää olla Joosef, Maria ja Jeesuslapsi, tai sitten – kuten tämänvuotisessa – itämaan tietäjät ratsain matkalla kohti Jeesuksen syntymäpaikkaa, jonka osoittaa kirkas tähti taivaalla. Näin se on, näin sen on oltava.

Elettiinpä ennenkin

Aika ajoin Suomessa paheksutaan lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä. Se ei kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiö, tätä valaisee esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika: aateliselämää 1700-luvun Suomessa. 1700-luvun sirosteleva ja tunteellisuuteen taipuvainen kulttuuri ei piirtänyt lapsen ja aikuisen välistä rajaviivaa niin ehdottoman tarkasti kuin tämä meidän aikamme tekee. Tanssiaisissa ja muissa sosiaalisissa riennoissa oli mukana 12-14-vuotiaita teini-ikäisiä.

Ja viini maistui. Vuoden 1758 tilien mukaan, kertoo kirja, haettiin 12-vuotiaalle silloiselle Ruotsin kruununprinssille päivittäin litra ranskalaista viiniä kuninkaallisista viinikellareista. Hiukan myöhemmin, 1820-luvulla, 13-vuotias Calle von Born viettää vappua monenlaisten maistuvien viinien parissa.

Mutta siirrytäänpä faktasta fiktioon. En usko kenenkään ihan helposti unohtavan pikku episodia Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo, joka sijoittuu ajallisesti näille samoille seuduille: noin kymmenvuotiaalta vaikuttava Charlotte Lucasin veli haaveilee Darcyn asemassa pitävänsä "laumaa kettukoiria" ja juovansa pullon viiniä joka päivä. Rouva Bennet sanoo pojan tuolloin juovan paljon enemmän kuin mikä olisi hyväksi hänelle. Viini kuului siis ainakin jossain määrin osana hyvinkin nuorten lasten elämään, vaikkei sen ylenmääräistä käyttöä hyvällä katsottukaan. Austenin nuoret naishenkilöt osallistuvat myös hyvin nuorina aikuisten tanssiaisiin ja joskus arvaamattomin seurauksin. 

Erona tähän päivään voitaisiin ehkä pitää alkoholijuomien nauttimista yhdessä aikuisten kanssa, samassa sosiaalisessa viitekehyksessä ja siis myös valvovan silmän alla. Tätä lehdistä tuttua nykyistä lasten kaljoittelukulttuuria (ostetaan huikea määrä olutta, juodaan se kaupungilla yhdessä samanikäisten kanssa, valvotaan yöt) ei oikeastaan voi verrata 1700-luvun elämään. Otsikkoon palatakseni: elettiinpä ennenkin, tosiaankin, muttei silti ojast´ oltta juotu. Se puuha voi olla yleisempää nykyisin. 

Pieni, suuri historia

Päiväkirjan pitäminen kannattaa. Useimmat päiväkirjat pidetään vain omia silmiä varten, mutta joskus käy niin, että niiden sisältö puhaltaa suureen historiaan elämän hengen. Näin kävi esimerkiksi Mauno Karttuselle, koulupojalle, jonka päiväkirjamerkinnät näyttelevät suurta osaa Antero Karttusen kirjassa Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918.

Löysin kirjan kirjastosta, kiinnostuin ja lainasin. En vähiten siksi, että siinä kuvattu toinen perhe, Karttusten perhe, vaikutti Lemillä, jossa mekin olemme kesiämme viettäneet. Luonnollisesti seudun ihmisten kokemukset vuodelta 1918 ovat siitä syystä mielenkiintoisia.

Antero Karttunen on kirjoittanut kiinnostavan kronikan kahden perheen vaiheista 90 vuotta sitten. Toinen perhe on helsinkiläinen Killisten virkamiesperhe ja vaikka olot maaseutuperheeseen verrattuna ovat erilaiset, niin yksi asia yhdistää: sekä Killiset että Karttuset ovat "valkoisia". Killisen perheen pojat toimivat suojeluskunnan lähetteinä ja kotona oli asekätkö. Lemin rovastin, Antti Karttusen, viidestä pojasta neljä soti valkoisten puolella. Tästä syystä olivat vaarassa rovasti itse, ruustinna ja perheen 13-vuotias kuopuskin.

Karttusen kirjassa suuri osa kerrontaa on annettu aikalaisten itsensä hoidettavaksi: kirjeet ja päiväkirjamerkinnät muodostavat tärkeän elementin kirjan koostumuksessa. Vuoden 1918 kronologiaa käydään läpi myös oivilla tietoiskuilla: tummemmalle pohjalle painettuja, kuukausi kuukaudelta eteneviä tärkeiden tapahtumien listoja on muun kerronnan lomassa ja ne auttavat vähemmän valistunuttakin muodostamaan yleiskuvan vuoden sattumuksista*.

Oman viehätyksensä kirjaan lisää Karttusten ja Killisten sukujen yhtyminen avioliiton kautta. Kirjoittaja itse on siis molempien perheiden jälkeläinen. Toivoa sopii, että suvun muut jäsenet ovat soveliaan kiitollisia tästä opettavaisesta opuksesta, josta ulkopuolinenkin saa paljon irti. Eikä vähiten siksi, että historian suuret tapahtumat saavat tässä kirjassa pienten ihmisten nimet ja kokemukset mausteekseen.

Ei historia ole jotakin kirjojen kansien väliin sullottua kuivaa faktaa. Me elämme sitä parhaillaan. Eikä historia ole vain presidenttien sanomisia ja ulkoministerien tekemisiä, se on ruoan hinnan nousuja (jotka saavat tavalliset ihmiset pähkäilemään budjettiensa pitävyyttä), se on bensiinin hinnan muutoksia, luottamusta tai epäilystä huomispäivää kohtaan. Maailman tapahtumat luovat taustaa kulutustottumusten muuttumiselle, elämäntapavalinnoille, arvovalinnoille. Suuri heijastuu pieneen ja pieni suureen.

Kyllä äiti osaa!

Television mainostarjonta on sitten ihmeellistä! Kyllä ne äidit ovat taitavia ja tekeväisiä. Äiti laittaa korkillisen pesuaine x:ää pesukoneeseen ja kas – tulee oikea puhtaan pyykin ilotulitus, lepertelee lapsen ääni mainoskatkolla. Toisessa mainoksessa taas esiteini-ikäinen poika saa mamilta avun murheeseen: syylät vaivaavat, ja äiti näppärästi käsikauppavalmisteella hoitaa ne pois. Ja ennen siihen tarvittiin lääkärin hoitoa!

Mikähän rooli isillä mahtaa perhe-elämässä olla mainosnikkareiden mielestä? -Ai niin, ostelevat tietysti autoja, joita myydään hemaisevien naisten avustuksella. Ja ei, nämä naiset eivät totisesti näytä siltä, että heittelisivät korkillisia pesuainetta pesukoneeseen tai poistelisivat syyliä madonnamainen hymy kasvoillaan.

Mainosmaailma pitää huolen siitä, että ihmiset hoitavat todella tarkasti ehkäisyasiat. Kuka kumma nainen haluaisi elää tuollaista perhe-elämää? Heitellä korkillisia pesuainetta pesukoneeseen ja poistaa syyliä. Niin, ja välillä tietysti kokata oman perheen ruoat ja Saarioisten valmissapuskat. Ja saada onnea elämäänsä uuden tehomopin avulla. Poistun tästä voimaan pahoin.   

*) Tietoiskujen lisäksi eräänä positiivisena asiana mainittakoon saarnaiskujen puute. Vuosi 1918 on monelle neuroosin paikka: siitä ei vain kirjoiteta, vaan sorrutaan saarnaamaan puolesta tai vastaan. Todistellaan, puolustellaan, syytellään. Tämä kirja oli sellaisesta vapaa – ja hyvä niin.