Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni.