Avainsana: unet

by Ninni

Unipäiväkirjan sivuilta

Otsikko varmasti riittää jo karkoittamaan heidät, jotka eivät innostu unien jakamisesta. Nyt kun tylsyysvaroitus on annettu, on aika jatkaa. Näin mielenkiintoisen unen, joka on nyt muutaman päivän ajan pyörinyt mielessäni. Unessa rakensin robottia. Sellaista ihmisen näköistä, noin polvenkorkuista konetta. Jollakin tapaa se oli samaan aikaan nukke ja robotti, eli kasvoilta ja vartalolta nukkemainen, mutta robotin ominaisuuksilla varustettu. Se pystyi keskustelemaan yksinkertaisella tavalla, avaamaan ja sulkemaan silmät, liikuttamaan käsiä, ja niin edelleen. Vähitellen robotti kuitenkin alkoi saada yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä, ja siitä tuli ainakin osittain orgaaninen. Lopulta olin tilanteessa, jossa en voinut enää kohdella sitä robottina, koska siinä oli niin paljon ihmistä mukana.

 

by Ninni

Unimaailmassa tapahtuu outoja

Päätin äskettäin, etten enää piinaa some-kavereitani kertomalla unistani. Oikeastaan on melko mahdotonta, että ne todella kiinnostaisivat ihmisiä, joten siirretään ne suosiolla tänne blogiin. Uskon blogin lukijoiden olevan pitkämielisempiä: somen maailma on hetkellisyyttä ja nopeaa viestintää, unien maailma on siihen sopiakseen liian hidas.

Nyt viimeksi näkemäni outo uni oli tällainen. En ollut enää ihminen, vaan nukke. Asuin suuressa talossa jonkun aivan mahdottoman ihmisen kanssa, joka piti minua kumppaninaan. Mies ei ollut PuoLiskoinen, vaan omituinen hössö, joka vaali taloaan ylenmääräisellä rakkaudella. Talo oli täynnä omituisia komeroita ja pikku huoneita, jotka olivat täynnä tavaraa.

Olin onneton unessa, koska tajusin oman asemani: olin nukke, enkä vapaalla tahdolla varustettu ihminen, joka voisi noin vain lähteä surkeasta tilanteesta pois. Olin silti tunteva ja ajatteleva, ja se juuri teki tästä painajaiseksi kallistuvan unikokemuksen. En ollut täysikokoisen ihmisen kokoinen, vaan kenties sellainen kolmasosa-ihminen.

by Ninni

Siivetön jaarittelee unistaan

Olen yhä vankemmin sitä mieltä, että unilla on suuri merkitys. On oikeastaan epäolennaista haaskata aikaa pohtimalla mikä se voisi olla, koska sitä on pähkäilty ihmiskunnan aamusta alkaen saavuttamatta yksimielisyyttä, mutta joku merkitys niillä nyt kuitenkin on. Siksi mainitsen nyt pari joulun ja uuden vuoden välillä näkemääni unta.

Yhdessä unessa olin menossa naimisiin. En ollut oma itseni, olin Satu Silvon näköinen sellaisena kuin Satu Silvo oli minun iässäni. Hääpukuni oli aika kapealinjainen, mitäänsanomaton, arkinen. Sulhanen näytti aivan Jari Sarasvuolta, jos Jari Sarasvuo painaisi noin 20-30 kiloa enemmän kuin nyt.

Olin suhteellisen onnellinen, vaikka unessa syntyikin vaikutelma parisuhteen olevan jo vähän ylittänyt ”parasta ennen” -päivämääränsä. Ongelmaksi muodostui anoppi (Seela Sellan kaksoisolento), joka oli hitusen ärsyttävä – ja päädyin tappamaan hänet! Minä! Lempeistä lempein, kyyhkynen, serafien sukua? Anoppi ei ollut missään suhteessa sietämätön, vain vähän eri tahdissa kuin minä.

Mitä tästäkin pitäisi ajatella? -Ei muuten ole edes ensimmäinen kerta, kun uneksin olevani jossakin itselleni vieraassa ruumiissa vankina. Sieluni ja mieleni ovat omiani, mutta ruumis on toinen. Viime aikoina Nukkumatti on näyttänyt useammankin tällaisen unen.

Toisessa unessa olimme etsimässä uutta asuntoa. Tämä uni liittyy selvästi nyt meneillä olevaan prosessiin, joka vie meidät keväällä Uudellemaalle. Päädyimme katsomaan erään PuoLiskoisen työtoverin rivitaloasuntoa ostamistarkoituksessa. Tämä ihminen ystävällisesti tarjoutui itse istumaan pihalla pari päivää, että saisimme kokeilla asumista asunnossa. Rivitaloyhtiö oli suuri, ja neliömäisesti rakennettu – naapureita oli joka puolella. Heti, kun oven aukaisi, niin jo joku pää kurkkasi naapurin ovesta tai ikkunasta. Koin sen ahdistavana. Katsoin asunnosta vain olohuoneen ja sen perusteella ajattelin asumuksen olevan siedettävä. Sitten tajusimme, että sehän on Turussa, siis tämä asunto, ja mitä me tekisimme turkulaisella rivitalokolmiolla? Tämän huomattuamme katselin asunnon kunnolla läpi, ja huomasin siinä monia muitakin puutteita sijainnin lisäksi. Poistuimme helpottuneina. (Koirat olivat mukana tässä unessa, ja ne olivat tavattoman vaivalloisia: raapivat asunnon lattioita, pitivät ääntä, remusivat ynnä muuta.)

by Ninni

Pettymys ja sen tuottaminen

Unen ja valveen välillä on hetki, jolloin omat ajatukset muuttuvat lyhytkestoisiksi unikuviksi, joista mieli sitten taas pulpahtaa tietoisen puolelle. Päivätorkkuja ottaessani uneksin seuraavaa:

Olin Lahdessa nissä hyppyrimäissä, joita siellä on ainakin kolme. Tiedän ne, koska näen ne aina (kaukaa) kun ajamme Itä-Suomeen. Olin korkean hyppyrimäen huipulla, alhaalla yleisöä kuin muurahaisia. Lähdin veltosti laskuun. Laskin rennoin vartaloin mäen aina loppuun asti. Hyppyrin kohdalla en ponnistanut mitenkään, vaan ruumis oli ihan levollinen. Laskuni jäi lyhyeksi, varsinaiseksi tyngäksi – yleisö kohisi pettyneesti. Tunsin suurta vapautta ja helpotuksen tunnetta.

Olen joskus valveilla ollessanikin miettinyt jonkun urheilulajin harjoittamista ihan siinä tarkoitusessa, että epäonnistuisin kilpailussa. Minusta on aina ollut tuskallista tuottaa pettymyksiä ihmisille – siinähän olisi hyvä tilaisuus harjoitella sitä hyvin konkreettisella tavalla. Suomalaiset ottavat urheilun niin turkasen vakavasti, ihan kuin jokainen jääkiekkopeli olisi Summa ja Raatteentie, ja vielä Kollaa kaupan päälle! Urheilusuorituksessa tahallaan epäonnistuminen ja sitä seuraava ”röyhkeä” selitykseni (”ei huvittanut tänään”/”ei tässä nyt ole mitään järkeä”) olisi pakoa odotusten pakkopaidasta.

by Ninni

”Ei hullukaan huhtikuulla kylvä..”

Näin totesi vanha kansa, viisaat esivanhempamme. Parasta siis pysytellä pois pelloilta. Vanha kansa suhtautui muutenkin epäillen huhtikuuhun: Helsingin seudulla tiedettiin touot tehtäväksi turkki päällä, jos huhtikuussa halot onkin voitu hakata paljain päin. Varokaa siis, ihmislapset, liian aikaisen kevään tyhjiä lupauksia! Vatsanpalvojien kannattaa myös olla silmä tarkkana sikojen kanssa: Tammelassa tiedettiin huhtikuun kurassa rypevän sian menevän mielellään uuniin kesäkuun puolella.*

Minä en jaksa epäillä huhtikuuta, vaan olen suorastaan rakastunut siihen. Rakastan pitkiksi venyviä päiviä ja viileitä iltoja. Rakastan maan tuoksua ja esiin punnertavia leskenlehtiä. Keväällä elämä tuntuu enemmän lahjalta kuin muina vuodenaikoina. Pidän raja-ajoista, keväästä ja syksystä. Pidän kai enemmän lupauksista niiden ollessa ilmassa, kuin niiden toteutuessa. Todellisuus on liian usein pettymys, odotus on parempaa.

Meillä kotona asustaa musta porsas, Laku. Se todellakin pitää ravassa rypemisestä – huonompi juttu meille taloutemme ihmisjäsenille. Jo maaliskuun puolella koiralapsi päätti, että nyt on kevät. Se menee innoissaan pihalle, joka on vielä talven jäljiltä kostea ja rapainen. Sitten se kellahtaa autuaasti kyljelleen ja paistattaa päivää. Lienee tarpeetonta sanoa, että meillä käydään koiran kanssa pesuhuoneessa usein ja hartaasti. Onneksi poika ei tunnu pahastuvan hygieniansa hoidosta, vaan kestää pesun tyynesti. Joskus se näyttää jopa pitävän siitä, toisin kuin tyttökoiramme.

Unipäiväkirjan sivuilta

Olin junassa matkalla Venäjälle. Joku kauhea jalkapuoli ja käsipuoli mies vainosi minua. Junan henkilökunta ei ollut puolellani, vaan virnuili vahingoniloisesti. Olin samaan aikaan peloissani ja suuttunut.

*) SKS:n Vanhat merkkipäivät nämäkin tiedot antoivat..

 

by Ninni

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?  

 

by Ninni

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.

by Ninni

Kuvitteellisista olennoista

Luen Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaa. Täytyyhän ihmisen tietää mitä ovat gnoomit, iktyokentaurit, ja leukrokotit! Kuvitelmat ihmisen ja eläimen hybrideistä taitavat olla yhtä vanhoja kuin ihmiskunta itse, ja yhtä laajalle levinneitä. Borges lähestyy aihettaan systemaattisesti: aakkosjärjestyksessä käydään läpi kaikenlaisia kummajaisia kulttuurisesta mielikuvavarastosta. Myös kirjailijat kuvittelivat fantastisia olentoja – ainakin C.S. Lewisin ja Kafkan fantasiaeläimet ovat mukana.

Nautin Borgesin eläinmaailmasta. Vähän aikaa luettuaan unohtaa kysessä olevan fantasian, ja alkaa oikeasti nähdä sielunsa silmin näitä mystisiä eläimiä. Vain kuvat puuttuvat.

Pallona ikuisuuteen

Platon ilmeisesti elollisti planeetat ja taivaankappaleet. Ne olivat palloeläimiä, fyysisiltä mittasuhteiltaan mainioita: kaikki pallon pisteet ovat yhtä kaukana sen keskustasta. Taivaalliset pallot pyörivät akselinsa ympäri, koska haluavat sitä itse. Voiko oivallisempaa ollakaan? Origenes opetti autuaiden ihmisten syntyvän uudemman kerran pallon hahmoon, pyörien uudessa olomuodossaan ikuisuuteen. Tässäkö lohtu kilojensa kanssa kamppaileville?

Teuvo Kypärä

Ajattelin nöyryyttää itseäni ja paljastaa unessa kohtaamani ihmisen nimen, jonka joutohetkenä googlasin. Ei ole Suomessa Teuvo Kypärää. Teuvo on muuten yksi niistä nimistä, joita todella ihmettelen: kuka antaa lapselleen nimeksi Teuvo? Miksi ei yhtä hyvin Neuvo? Yhdysnimet ovat toinen outo asia. Otetaan kaksi usein hyvin tavanomaista nimeä (Jari ja Pekka) ja pistetään väliviiva väliin. Eikö ole osattu päättää, kumpi on parempi? Pekkaan yhdistetään usein myös Hannu. Ei se sillä parane. Mielipide tämäkin.

by Ninni

Kaksi kummallista unta

Unien maailmaan kuuluu kummia! Ensimmäisessä näin outoja näkyjä: kohtasin ihmisen, jonka nimi kävi unessa selville. Ajattelin vajota todella alas ja googlata tämän unessa kohtaamani nimen. Toisessa unessa jäin kiinni rattijuopumuksesta – kuinka mieletöntä – ja promilleja oli yli kaksi. Poliisi pilkkasi ja moitti koko matkan asemalle. Muistan miettineeni, kuinka PuoLiskoinen mahtaa suhtautua tempaukseeni, mutta sitä en enää unessa nähnyt.

Singer-kausi jatkuu

Isaac Bashevis Singerin valtakausi jatkuu: olen edennyt Moskatin sukuun. Singerin henkilöiden rakastumisissa on pakonomaisuutta, joka tuntuu hyvin aidolta. Missä määrin järki voi kontrolloida sydäntä? Varmasti sekin on yksilöllistä, mutta yleisesti ottaen nuoruus on sydämen aikaa, ja siitä eteenpäin järki alkaa hallita yhä enemmän.

by Ninni

Unta, tarua, ja totta

Näin unen, jossa käyttäydyin hävyttömän aggressiivisesti Myllyn parkkikatoksessa. Haastoin riitaa (!) ihmisten kanssa, ja olin kuin testosteroniraivossa uhitteleva teinipoika. Uskomatonta. Lähinnä nuo unen aggressiot liittyivät parkkeeraamiseen: muu ihmiskunta ei mielestäni osannut sitä yhtä hyvin kuin minä, tai muuten vain närästi paikkojen puute. Tyypillinen joulunalusuni, jossa heijastuu epätoivoinen parkkipaikkojen haeskelu viime lauantaina.

Luin Orhan Pamukin romaanin Viattomuuden museo. Varakas nuori mies viettelee 18-vuotiaan köyhän tytön, ei mene tämän kanssa naimisiin, mutta kihlautuu rikkaan Sibelin kanssa, ei mene naimisiin Sibelin kanssa, tahtoo sittenkin mennä naimisiin viettelemänsä tytön kanssa, menee lopulta kihloihin hänen kanssaan. Naimisiin asti ei päästä, koska kuolema korjaa kauniin nuoren naisen. Koko sen ajan, kun vietelty neito on naimisissa toisen miehen kanssa, jaksaa kirjan sankari odottaa. Odotus kestää lähemmäs kymmenen vuotta, eikä sen päätyttyäkään elämä ole ruusutarhaa.

Nautin lukukokemuksesta, mutta kirja oli juuri sellainen, jonka vain mies voisi kirjoittaa. Fusun oli siinä muuttumaton ulkomuodoltaan 18-vuotiaasta tytöstä aina aikuiseksi naiseksi asti. Olisiko mies jaksanut odottaa unelmiensa tyttöä, jos tämä olisi avioliiton seurauksena 1) lihonut 30 kiloa 2) leikkauttanut hiuksensa, tai värjännyt ne väärän väriseksi 3) luopunut modernin naisen asenteistaan ja alkanut käyttää huivia kunnon musliminaisen tavoin 4) pyöräyttänyt mukavan suurperheen lapsettomana olon sijaan. Totuushan nimittäin on, että ihmiset muuttuvat. Kaikki muuttuu, eikä samaan jokeen voi astua kahta kertaa.