Avainsana: ötökät

by Ninni

DeLillo kausi alkaa, puhelinluettelo raadellaan

Orvokki Aution kirjoista tein loikan oikeilla seitsemän peninkulman saappailla aina Amerikkaan asti: Don DeLillo-kausi on alkanut hyvin. Luin Esittäjän ja Putoavan miehen ja nyt on menossa Alamaailma. Putoava mies oli fantastinen, ajatuksia herättävä ja syvällinen kertomus syyskuun 11. päivän tapahtumista ja siitä, kuinka ne vaikuttivat ihmisten elämään.

Kaksoistornien tragediaan on sen tapahtumisesta asti pyritty etsimään vastauksia. Kuka, mitä, ja miksi? Fiktion keinoin voi ehkä sanoa jotain merkityksellisempää ihmisten järkytyksestä ja ymmällään olosta. Ehkä tuollaiset tapahtumat ovat siinä suhteessa sukua fiktiolle, että ulkopuolinen voi niistä saada tuhansia eri vaikutelmia, muttei yhtään absoluuttista totuutta. Tiesivätkö konekaapparit itsekään mitä oikeasti olivat tekemässä? Tietääkö kukaan koskaan? Mikään tekomme ei ole irrallinen, kaikki on sidoksissa lukemattomin tavoin erilaisiin meille asetettuihin odotuksiin ja käytösmalleihin. Kun päätämme, niin päätämmekö me yksin vai päättääkö kanssamme luvuton joukko muita, eläviä ja kuolleita? -Kunhan tässä vain heittelen ajatuksia ilmaan!

Alamaailma on nautittavaa luettavaa sekin, kunhan vain jaksoi taistella itsensä läpi alun puuduttavan baseball-kuvauksen. Penkkiurheiluinnostus on minulle missä tahansa kulttuurisessa kontekstissa hyvin vierasta, en jaksa ymmärtää jääkiekkohulluja tai pesäpallofaneja, mutta vielä vaikeammaksi sen ymmärtäminen menee kun kyse on itselle täysin vieraasta pelistä.

N-koirat, nuo suuret humoristit

Viime perjantaina N-koirat joutuivat olemaan muutaman tunnin omassa seurassaan, meillä kun oli ikonimaalausta. Kotiin tultuamme huomasimme koirien purkaneen raivoaan vasta saapuneeseen puhelinluetteloon. Niiden mielestä se kelpasi hyvin ilman kanttakin. Kansi oli tuhansina silpukkeina pitkin kotia. Myös siskoltani Amsterdamista saapunut kortti oli kohdannut koirien vihan – puolet oli tuhottu terävillä ja toimeliailla pikku hampailla.   

by Ninni

800 grammaa

Niisku-neitimme on sen verran painavampi kuin Nuppu, melkein kilo on eroa koiratytöillä. Niiskulla on massaa noin 3,7 kiloa ja Nupun paino on 2,9 kiloa. Menimme tänään koko joukolla Vettoriin ja siellä sekin selvisi, kuin myös Niiskun valeraskaus. Papereissa lääkäri kuvasi Niiskua sanalla ”hormonihyrrä” ja suositteli pikaisesti tehtäväksi sterilisaatioleikkauksen.

Vettori olisi varmaan erikoinen elämys näkökyvyttömälle. Se on täynnä outoja ääniä: älähdyksiä, narinaa, sähähdyksiä, murinaa ja vingahduksia. Lattiatasossa kuuluu kynsien raps-raps-raps kun nelijalkaiset potilaat tulevat ja menevät. Niisku Pitkäkoipi liitti sekin äänensä kuorohon tänään ja haukkui raivoisasti erästä vaaleaa noutajaa ja suurensuurta laikukasta tanskandogia. Nuppu tyytyi lähinnä piileskelemään minun takanani, sieltä sen oli turvallista seurata tapahtumia.

Radioroskaa

Valpastuin tänään kuunnellessani puolella korvalla radiota. Sieltä tuli ohjelma, jossa puhuttiin kielestä, kielen kehityksestä ja sen tulevaisuudesta. Joku (äänestä päätellen nuorehko aikuinen) oli oikeasti sitä mieltä, että possessiivisuffiksin käyttäminen on turhaa snobbailua, eikä ”kukaan” käytä sitä puhekielessä.

Ai ei vai, ajattelin siihen minä.  

Jos saisin euron joka kerran kuullessani jotain absoluuttisen typerää tiedotusvälineistä, niin olisin jo kauan aikaa sitten ollut miljonääri. Mistä lähtien kielen kauneudesta ja puhtaudesta huolehtiminen on ollut snobbailua? Lopetetaan sitten koko äidinkielen opetus saman tien ja annetaan ihmisten puhua ja kirjoittaa miten kuten tahtovat, niin eipä ainakaan tule snobbailtua ja hienosteltua.

Jos itse on kielensä kanssa hällävälisti, niin ei pidä olettaa muiden olevan samaa maata kanssaan. Voin vakuuttaa possessivisuffiksin elävän ja voivan hyvin ainakin täällä meillä.    

by Ninni

Olemisen ajattelemisesta

Normaalisti omaa olemistaan ei edes ajattele. Sitä ei ajattele olevansa neliraajainen, hengittävä olento, jonka sydän lyö ja joka nielee nestettä ja kiinteää ravintoa. Sairaana omaa fyysistä olemistaan ei voi olla ajattelematta. Pitää tipsuttaa varpaillaan ja silti kipeät jalat muistuttavat itsestään. Kaikki tekeminen keskeytyy usein – pitää niistää. Juomisesta ja syömisestä on mennyt ilo kurkkukivun myötä. Heikkous saa yksinkertaisimmatkin tehtävät tuntumaan valtavilta haasteilta.

PuoLiskoinen kävi tänään apteekissa hakemassa minulle Posinovaa. Tavallisesta kaupasta hän toiauringonhattu-uutetta. Sen tehosta ei kai ole mitään todisteita, mutta aina jossakin pisteessä pelkkä toivo riittää minun kohdallani ostopäätöksen tekemiseen. Oikeastaan ymmärrän huuhaaseen hurahtavia ihmisiä. Jos olo on tarpeeksi epätoivoinen, niin ihminen tekee vieläkin hullumpia asioita kuin vain ostaa pienen pullon auringonhattu-uutetta.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut raivota siitä kuinka huonot valikoimat Myllyn Prismassa tänään oli. PuoLiskoinen soitti minulle sieltä väliaikatietoja: ”tätä ostoslistassa ollutta tuotetta ei ole täällä, eikä tuotakaan..” Normaalisti jaksaisin saada yksinäisen raivokohtauksen, joka ehkä ottaisi pienen monologin muodon, mutta nyt en jaksa. Olkoon kauppa vaikka tyhjä, mitäpä siitä.

N-koirat alkavat iloisen jatsauksen ympärilläni minun raahautuessani makuuhuoneesta, työhuoneesta tai olohuoneesta niistämään nenääni. Leikkimielialani ei vain nouse kovin korkealle, jaksan vain hellitellä ”Diiskua” ja ”Duppua” hetkisen sohvalla. Koirat tuntuvat tajuavan sairauden saapuneen ja leikkivät keskenään. Sitten tuleekin jo uni.

 

by Ninni

Empaattinen luonne

Minä sairastan. Kurkku on kipeä, nuha vaivaa, vilunväreet kulkevat pitkin vartaloa. PuoLiskoinen viisaasti huomasi, että erilaiset tulehdukset (rakkojen repimisestä tulehtuneet jalat, esimerkiksi) heikentävät yleiskuntoa tehokkaasti ja silloin on alttiimpi kaikelle muullekin sairastamiselle. Näinhän sen täytyy olla.

Aloitin aamun saavimaisella teekupillisella ja YleTeeman Kauppa-Lopolla. Sitten jatkoin sunnuntain viettämistä nukkuen. Neljän aikaan iltapäivästä kampesin itseni ylös syömään jotakin. Niisku ilmeisesti on niin empaattinen luonne, että sairastaa kanssani ihan pelkästä myötätunnosta: se oksensi sohvalle. PuoLiskoisen tehtäväksi jäi korjata työn tulos pois, koska minähän olen sairas et cetera. Kummallista kuinka eläimet aina tuntuvat valitsevan sohvan tai sängyn oksentamisensa paikaksi. Ehkä pehmeällä alustalla on miellyttävämpää voida pahoin?

Luen Felix Jusupovin kirjaa Ennen maanpakoa. Joskus sen sanat tuntuvat kovin varovaisesti ja tarkoin asetelluilta. On tunne kuin niiden taakse kätkeytyisi vielä paljon enemmän.

Yleisön pyynnöstä..

.. tarjoan muutaman kuvan N-koirista. Ensimmäisessä Nuppu toteuttaa itseään jukertamalla Niiskun pantaa..

Toisessa pidetään pientä paussia leikin lomassa..

 

by Ninni

Kiinalaisia askeleita

Nyt maksan hintaa torstaisesta hulluttelusta. Kävelin aerobicciin, sain valtavat rakot jalkoihin ja sorruin repimään ihon niistä pois. Eilinen päivä oli tuskaa ja tämä päivä on ollut vielä pahempi. Balettiin en ole päässyt, enkä kirjastoonkaan. Kaupassa oli pakko käydä ja sen retken tein onnahdellen PuoLiskoisen jättisuurissa, taivaansinisissä crockseissa. Jotain niiden koosta kertoo kai sekin, että ne ovat PuoLiskoisellekin reilun kokoiset, joten minun jaloissani ne näyttivät suorastaan jättimäisiltä. Oli miten oli, niin ainakaan niissä ei ole kantapään päällä mitään ja siksi niillä oli kätevää tepsutella. Jos jostain olisin sauvat saanut, niin olisin varmaan voinut hiihtää niillä.

Liikkuminen käy hitaasti, askel askeleelta. Kuinka hieno asia onkaan terveys ja kuinka itsestään selvänä sitä usein pitää. Tipsuttelen lyhyitä, kiinalaisia askeleita päkiöilläni ja se rasittaa jalkoja. On pidettävä taukoja, annettava jalkojen levätä. On antauduttava hitauden rytmiin, ammennettava kärsivällisyyttä jostain tuntemattomasta reservistä. Lasken päiviä: maanantaina pitää tehdä tuo-ja-tämä, silloin on pakko olla kunnossa. Voinko käskeä ihoni kerroksia parantumaan, voinko komentaa luontoa toimimaan tahtoni mukaan?

Kuviot

N-koirilla on omat kuvionsa. Yksi niistä on lemmekäs kuvio: Niiskun juoksu on nyt siinä vaiheessa, että se kokee Nupun tavattoman viehkoksi, tai ainakin oivaksi poikakoiran korvikkeeksi. Nuppu ei näistä hempeistä huomionosoituksista piittaa, sen mielessä eivät (vielä) romanttiset haaveet kuki. Muutaman kerran se jaksaa sallia Niiskun lähentelyt, mutta sitten murahtaa ja vaatii oman tilansa takaisin.

Mietin millä nimellä koirat ajattelevat minua. Tuskinpa ne ajattelevat niin, nimi saattaa olla liian abstrakti ajatus koiranaivoille. Ehkä olen niille tuoksu, ääni, tai näky. Ehkä minun nimeni on se-jonka-huulet-tuoksuvat-vaniljalta tai se-jolla-on-pehmeä-ääni. 

by Ninni

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

by Ninni

Tämän valkoisen maailman hiljaisuus

Katson ulos ikkunasta ja näen vaahteramme oksilla paksun kerroksen lunta. Se näyttää niin hämäävän painavalta – sitä ihmettelee kuinka puu ollenkaan pysyy niin suoraryhtisenä taakkansa alla. Silmä ei näe, että kyseessä on kevyt pakkaslumi. Se näyttää paksulta ja painavalta, mutta on oikeasti kevyempää. Yksi pyyhkäisy ja se lentäisi kuin tomusokeri. Sitä pyyhkäisyä en vain tahdo tehdä. En tahdo rikkoa tämän valkoisen maailman hiljaisuutta.  

Lumen valkoisuus on nyt myös tuijissa ja koivuissa. Männyn kylkikin on saanut kuorrutteen. Lumipeitteisten männynlatvojen yläpuolella on pastellinvärinen talvitaivas. On kaunista ja niin rauhallista.

Hyviä enteitä

Minä en ennusta teenlehdistä enkä korteista, mutta kenties koirien käytöksestä voisi vetää jotain suuntaviivoja tulevaan? Kaksi karvaista ystäväämme kestivät hyvin elämänsä ensimmäisen vuoden vaihtumisen. Maaseudulla asumisessa on etunsa: kukaan ei tule meidän pihallemme rakettiriehumisineen tai muine mekastamisineen. Naapuristossa ammuttiin taivaalle yksi jos toinenkin valotähti, mutta meidän pienet ystävämme nukkuivat niistä huolimatta levollisina läpi yön.

Ehkä koirien käytös on hyvä enne. Ehkä se tarkoittaa tyyntä suhtautumista arkipäivän ongelmiin ja kykyä jättää huomiotta ärsyttävät asiat? Mistäpä sen tietää, ehkä Nupun ja Niiskun rauhallisuus tarkoittaa myös sitä, että ensi vuonna me kaksijalkaiset emme välitä niin paljon kaikesta näennäisestä loistosta ja paukkeesta, vaan keskitymme olennaiseen?

by Ninni

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset

PuoLiskoinen sairastaa. Tunnollisena ihmisenä hän on valinnut sairastamisensa ajankohdaksi loman. Suunnitelmat P’Liskoisen syntymäpäivän osalle menivät uusiksi: taitaa päivä kulua potien. Varatut teatteriliput jouduimme myös peruuttamaan, koska 30.12. on ajallisesti niin lähellä, että teatterikäynti vaatisi melkoista ihmeparanemista. Varsinaiseen Juhlaan sairastaminen ei vaikuta, koska siihen on pitempi aika.

Koirien jouluralli ympäri talon pitää miestä myös hereillä. Päiväunet otetaan nelijalkaisten rytmissä, kun väsymys valtaa niiden mielet. Me kaikki neljä emme vain nuku, me myös uneksumme. PuoLiskoinen on nähnyt unia kesämökistä ja toisen koiran vahinkoraskaudesta. Minä unelmoin kummallisista paikoista, jotka ovat sekoituksia oikeista olemassaolevista paikoista ja sitten jostain muusta, mielikuvitusmaisemista kai.

Koirat näkevät unia ja niiden hengityksen rytmi vaihtelee. Joskus niiden suuret korvat värähtelevät herkästi. Tassut hamuavat unen maaperää. Joskus kuuluu pieni vingahdus. Ehkä koirat uneksuvat silloin suuresta taivaisesta chihusta. Se lipittää vettä Otavan kauhasta ja pyyhkäisee tassullaan Kassiopeian kuviot sekaisin. Kuu on sen mielilelu, keltainen pallo. Sen murina kuuluu maan asukkaille ukkosen jyrinänä.

Minä en harrasta ylenmääräistä joulutouhuamista. Joulupöydässä on herkkuja sen verran kuin jaksamme syödä ja mitään ei ole liikaa. Siksipä minulla on aikaa joulunakin taiteellisiin kokeiluihin. Kas tässä on joulun tähtönen. Se on muodostettu muutamasta koiran karvasta, jotka olen asetellut somasti ristiin oloasuni housujen päälle. Hiukan epäselvähän kuvasta tuli, kun läheltä sen otin!

 

by Ninni

Vadelma

23.12. taloutemme mullistui vielä kerran. Niisku saapui iloksemme: vaaleanruskea, pitkäkoipinen ja suuripäinen chihuahuatyttönen, Nupun ikäinen! Olihan tätä jo harkittu jonkin aikaa. Vaikka kuinka ihminen yrittäisi leikkiä koiran kanssa, niin se ei ole sama asia kuin oman lajitoverin seura. Koko joulun aika on mennyt koirille leikin merkeissä. On villejä haukahduksia, käninää ja tassujen töminää. Chihujen pieni koko on myös melkoinen etu sylittelyssä: välillä ovat molemmat yhdessä ja samassa sylissä, eikä silti ole tunnetta murskautumisesta elävän taakan alla.

Aatonaatto olikin melko rasittava päivä kaikkine leipomisineen ja koiranhakemisineen. Minun piti hakea PuoLiskoinen töistä ja koska tyypilliseen tapaani olin hyvissä ajoin liikenteessä, niin meninpä Raision Tiimariin aikaani viettämään. Olo oli ilmapäinen ja kevyt, univajetta tyypilliseen tapaan ja koirajännitystä. Näin Tiimarissa joulukoristeita ja pikaisessa katsannossa jotkut näyttivät kuin kultaisilta kävyiltä. Ostin. Kuusessa killuessaan koriste ei kuitenkaan enää näyttänyt kävyltä, vaan pikemminkin vadelmalta! Jouluvadelmalta! Kuka on koskaan kuullut vadelmasta joulukuusessa? Ylpeys esti ottamasta sitä pois ja – no niin, onhan se sentään kultainen.