Avainsana: kirjat

by Ninni

Äkkiä oli vihreys

Vihreä tulee nopeasti. Ensin siitä on vain aavistus, melkein silmille näkymätön, toiveenkaltainen. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu: aavistuksesta tulee todellisuutta, vaaleanvihreät lehdet ponnistavat itsensä ylös ja isoiksi. Tuoreentahmeina ne tulevat kevääseen.

PuoLiskoinen palasi tänään kotiin. N-koirat osoittivat iloaan koiramaiseen tapaansa, eli änkeämällä syliin, tanssimalla ja inisemällä innostuneesti.

Me molemmat olemme kunnostautuneet istutustyössä. PuoLiskoinen omisti aikaansa kuusentaimille ja minä puolestani istutin vanhan perintörahapuun uuteen pikku ruukkuun. Rahapuun sanotaan kertovan paljon omistajansa rahatilanteesta: kukoistava rahapuu tarkoittaa kukkeaa pankkitiliä ja kitulias kasvi puolestaan kertoo köyhyyden olevan ovella. Minun kasvini ”kantaäiti” on alkujaan ollut isoäitini isoäidin muinainen rahapuu. Kasvini esiäiti oli hyvinvoiva ja komea, oma rahapuuni taas on muutamalla hassulla pikku lehdellä varustettu rääpäle. Sic transit.

Toivon kasviraukan vahvistuvan uudessa ruukussa, ellei se jo kuollut järkytykseen käsittelyssäni.

Modiano-kausi alkaa, lukuromaani löytyy

Minulla on meneillään Patrick Modiano-kausi. Villa Triste on työn alla nyt. Modianojen välissä pidin luovan tauon ja löysin todella hyvän lukuromaanin taiteenystäville. Ihmeen on kirjoittanut Barbara Mujica ja teos on nimeltään Frida. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä oleva Frida on meksikolainen taidemaalari Frida Kahlo, jonka elämän värikkäistä vaiheista saa helposti kokoon romaanin tai kaksikin.   

by Ninni

Neljältä aamuyöllä

Minä herään neljältä aamuyöllä. Jaloissa tuntuu suloinen lämpö: Niisku on käpertynyt polvitaipeisiin ja tuhisee uniaan. Pitää nousta ylös varovasti, ettei koiratyttö häiriintyisi. Se ei kuitenkaan piittaa tekemisistäni, vaan huokaisee ja jatkaa uniaan.

En laita valoja, vaan hiivin pimeässä keittiöön ja kaadan itselleni lasin kivennäisvettä. Muistelen näkemääni unta. Katselen ulos hämärään aamuun, jossa vain linnut ovat itseni lisäksi hereillä, ja juon lasilliseni.

Sänkyyn palattua lämpenevät jalat taas nopeasti.

Jeesuksesta

Luin Jonas Gardellin kirjan Jeesuksesta. Gardell ei ole ensi kertaa henkisten asioiden äärellä, ennen Jeesuksesta-kirjaa hän kirjoitti Jumalasta. Ehkä seuraavaksi saamme tutustua Pyhään Henkeen?

Gardell tuo esiin ristiriidan meidän kulttuurimme, kirkkojemme ja taiteemme luoman Jeesus-kuvan ja todellisen Jeesuksen välillä. Paikoitellen pohdinta sivuaa arkoja ja vaikeita asioita. Piittasiko historiallinen Jeesus oikeastaan muista kuin israelilaisista? Mikä Jeesuksen status oli hänen oman aikansa yhteiskunnassa – mahdollisesti avioton lapsi, hyvin köyhä, syrjäytynyt? Entäpä kristinuskon luojat ja sen julistajat, Paavali etunenässä – heidän kiinnostuksensa Jeesus-ihmisen maanpäälliseen elämään oli sittenkin aika vähäistä ja pääpaino ylösnousseen Kristuksen julistamisella ja tuntemisella.

Historiallisesta Jeesuksesta tiedetään niin vähän, että on suuri kiusaus käyttää sitä lupalappuna oman toivekuvan luomiselle. Yksityisajattelija voi irtisanoa itsensä Paavalista ja keskittyä pelkkään Jeesukseen, koska se on helppoa. On paljon asioita, joista Jeesus ei sanonut mitään, mutta Paavali sanoi sitä enemmän. Paras tapa viedä uskottavuus ja paino näiltä itsen kannalta hankalilta sanomisilta on tietysti kyseenalaistaa koko Paavalin Jeesus-kuva.     

by Ninni

Saareke

Viime aikojen suuri keskustelun herättäjä on ollut Inna Latisevan kirja Ryssänä Suomessa: vieras väärästä maasta. Luin tuon puhutun jeremiadin minäkin. Mielenkiintoista tekstiä ja omana kokemuksena varmasti aito. En vain itse jaksa pitää Suomea minään saatanallisena saarekkeena hymyilevän Ruotsin ja herttaisen Venäjän välillä. ”Ryssävihaa” täällä esiintyy varmasti, mutta oikeissa (väärissä?) olosuhteissa täällä esiintyy myös ruotsalaisvihaa, somalivihaa, amerikkalaisvihaa ja yleistä ihan tavallisiin suomalaisiin kohdistuvaa taksijonovihaa. Ja näin taitaa olla asian laita jokaisessa maassa.

Latisevan ikävät kokemukset Suomesta ovat valitettavia. Silti en jaksa uskoa venäläisten itsekään suhtautuvan ihailtavasti rajanaapureihinsa, tai oman maansa vähemmistökansallisuuksiin. Rajanaapureiden kanssa meneillään on koko ajan  voimannäyttö ja pomottaminen, omia vähemmistöjä taas syrjitään surutta.

Minä taidan olla miltoniaani useammassa kuin yhdessä suhteessa: ”The mind is its own place, and in itself, can make heaven of Hell, and a hell of Heaven.” Maassa kuin maassa on mahdollista elää kohtuullisen onnellisena – oma asenne ratkaisee. Rasismia vastaan on helppo sanoa taistelevansa, mutta kannattaa varoa ettei taiston tiimellyksessä satu syyllistymään siihen itse.

Uni

Näin unen, jossa parvekkeellamme oleva kynttilälyhty paloi sammumatta päiväkaudet.

by Ninni

”Lähdetään” ja ”palataan”

Viikonloppu oli kuin suoraan David Lynchin elokuvasta.

Olin 24 tunnin Ruotsin risteilyllä. Sellaisella, jossa ”lähdetään” ja ”palataan”, vaikka oikeasti ei lähdetä eikä palata. Kunhan ollaan vaan, kellutaan. Laiva on suljettu tila: hetken aikaa voit kuvitella olevasi eksynyt ystävistäsi, mutta kyllä he siellä jossain ovat.

PuoLiskoinen oli kuitenkin pärjännyt hyvin N-koirien kanssa.

Luen Robertson Daviesin romaania Mikä verissä on.

 

by Ninni

Muutos

Suuret ulkonäkömuutokset oikeastaan vasta saavat huomaamaan, kuinka paljon samaistumme sittenkin fyysiseen minäämme. Tiukka erottelu ruumiin ja sielun välillä on yllättävän yleistä: monen mielestä ”minä” on ruumiillisesta ulottuvuudesta erillinen entiteetti asustelemassa siellä jossain silmien takana.

Näyttäessään samalta voi huoletta unohtaa ruumiinsa ja kasvonsa. Peiliin vilkaisee tahtoessaan nähdä onko huulipuna levitetty siististi ja onko ripsiväri varissut. Se on mekaaninen vilkaisu, johon ei sisälly sen enempää, Muutoksen tultua itseään katsoo toisella tavalla: ai tuon muotoiset kasvot minulla onkin, tällä tavallako hiukseni käyttäytyvät. Sitä saa kouriintuvan muistutuksen itsestään. Sitä muistaa, ettei olekaan vain muille näkymätön kasa ajatuksia.  Ruumista ei enää voi unohtaa, koska siinä tapahtunut muutos saa hätkähtämään joka kerran oman kuvan heijastuessa johonkin kiiltävään pintaan.

Muutoksen jälkeen miettii myös enemmän antamaansa vaikutelmaa. Näytänkö räjähtäneeltä, huvittavalta, omituiselta? Samana pysymisen lohdullisuus piilee siinä, ettei silloin enää kyseenalaista itseään. Samana pysyminen on turvallisuutta, varmuutta, lohdullisuutta. Muutokseen sisältyy aina riski ja pettymyksen mahdollisuus, se on yllätyksellisyyttä, uhkapeliä ja itsensä keksimistä uudelleen. 

Minulla oli tänään suhteellisen kohtalainen hair day. Alan sopeutua muutokseen, mutta aina peilikuva ei tunnu omalta. Mutta se on oma! Joskus se näyttää tyylikkäältä ja joskus taas piikkipäisen peikkomaiselta (erityisesti päiväunien jälkeen).

Sanoja ja kuvia

Luen José Saramagon romaania Kaikkien nimet. Sankari on jotain niin proosallista kuin väestörekisterikeskuksen virkamies. Väestörekisterikeskushan on paikka, jossa ihmisten elämäntarinat muuttuvat paperiksi, säntillisiksi sanoiksi syntymästä, muutoista ja kuolemasta. Rivien välistä henkii kuitenkin lihan, veren ja elämän tuoksu.

Katsoin vähän aikaa sitten Päätalo-elokuvan. Pidin siitä, vaikka siinä Päätelo olikin mielestäni kutistunut paljon todellista pienemmäksi mieheksi. Jotain aitoa siitä silti välittyi. On koskettavaa nähdä miehen sanovan leukaperät jäykkinä, että hän elättää perheensä ja kantaa vastuunsa. Suomessa aineelliset näkökohdat ovat olleet niin oleellisia – meillä ravinto ja hyvinvointi ei koskaan ole tullut helposti – että tuon parempaa rakkaudentunnustusta on jo vaikea kuvitella.  

  

by Ninni

Helmi!

Olin tänään paikallisessa kirjastossa ja ihan sattumalta katse vaelsi myytävien kirjojen hyllyyn. Ja siellä oli helmi, löytö, harvinaisuus: L. Onervan Valitut teokset. Kokoelmateos pitää sisällään Mirdjan, novelleja ja kertomuksia! Olihan se tietysti ostettava, vaikka periaatteessa olen edelleenkin kirjojen määrän rajoittamisen kannalla. Poikkeuksia kuitenkin on!

Tänään olen omistanut paljon aikaa Lionel Shriverin romaanille Poikani Kevin. Kirja on varsinainen joka äidin painajainen. Kouluammuskelijan äidin kirjeiden kautta muodostuu kuva pojasta, jota on vaikea määritellä. Psyykkisesti sairas, huono-onninen, vai peräti riivattu? Itse olisin taipuvainen ajattelemaan viimeistä vaihtoehtoa. Kirjan Kevin vaikuttaa karmaisevalta tenavalta, varsinaiselta Halloween- ja Omen-elokuvien lapsihirviöiden ristisiitokselta. Pahinta on kuitenkin kaiken realistisuus: ei ole mitään yliluonnollista pahaa, ihmistä suurempaa pahuutta. On vain mätä omena.

by Ninni

Askelia eteenpäin

Kirkas viikko on alkanut, pääsiäisilo jatkuu! Linnut laulavat ja lumi sulaa – jokin on taas liikahtanut ja kevät astuu askelia eteenpäin. Minä olen toistaiseksi päässyt eroon painajaisista ja näen unia vain vaateostoksista.

Sopivasti (?) Suurella viikolla järjesti Cernkin hiukan jännitystä meille ihmisparoille. LHC-helvetinkone tuotti protonisuihkuja ja törmäytti niitä toisiinsa lähes valon nopeudella. Tarkoituksena oli synnyttää kokonaan uusia alkeishiukkasia ja päästä mahdollisimman lähelle alkuräjähdyksen ensihetkiä. Fyysikot ympäri maailman olivat tohkeissaan. Minä mietin mustia aukkoja, kaikkia mahdollisia pieniä yksityiskohtia, erehtymisen helppoutta.

Lukukokemuksia

Luin Ian McEwanin esikoisen, romaanin nimeltä Sementtipuutarha. Pidin siitä, se teki vaikutuksen kärpästenherramaisuudellaan. Orvoiksi jääneet sisarukset luovat oman versionsa kotielämästä ilman aikuisten apua ja tulos on surullisen puutteellinen. Lasten ja nuorten kohtalon lisäksi kirja herättää aiheellisen kysymyksen: kuinka paljon oikeastaan tiedämme naapureistamme? Ihminen voi elää ja kuolla sittenkin niin näkymättömästi – vai onko kyse sittenkin ympäristön haluttomuudesta nähdä?

Vähemmän merkittäviä lukukokemuksia olivat Irina Krohnin Tottelematta paras ja J.P. Roosin Mieheltä. En oikeastaan näe mitään syytä hakea Krohnin kirjaa kirjastosta tai ostaa sitä – kotimainen blogilistamme tarjoaa aivan riittävästi perhe-elämää, lapsia ja vanhemmuutta käsitteleviä blogeja. Ja vieläpä aivan ilmaiseksi! J.P. Roosin kolumnikokoelma on jylhästi nimetty, ehkä lukijan hämäämiseksi. Teksti nimittäin ei vaikuta erityisen ”mieheltä” ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Sen verran valittavaa se on.  

by Ninni

Viikunapuu kuivuu

Kävin kotikuntamme kirjastossa tänään. Löysin Barbara Pymin Syksyisen seurueen ja lainasin sen. Elokuvahyllystä nappasin mukaani Päätalo-elokuvan, jota en onnistunut näkemään valkokankaalla sen ollessa tuore tapaus.

Joosef ja viikunapuu

Suuri Viikko on alkanut. Suuren maanantain teemana ovat vanhan liiton patriarkka, kaunis Joosef, ja viikunapuun kuivattaminen. Joosefin muisteleminen on ylimaallisen nöyrästi kestettyjen koettelemusten muistelemista: Joosefin monet veljet järjestivät kateuksissaan hänet orjaksi Egyptiin ja Potifarin vaimo vankeuteen. Joosef on myös opetus kiusauksen voittamisesta juostessaan pakoon Potifarin vaimoa. Ylpeä tai machokukkoiluun taipuvainen mies ei tekisi niin, ei ”lähtisi lipettiin”. Tällainen tapa toimia vaatii nöyrää luonnetta. Liian moni meistä on aina valmis vastaamaan todelliseen tai kuviteltuun haasteeseen, olipa se sitten tilaisuus riidanhaastoon nakkikioskijonossa tai tilaisuus edetä työuralla terävin kyynärpäin.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat ihmetelleet viikunapuun kovaa kohtaloa, Kristuksen ankaruutta puuparkaa kohtaan. Munkki Serafimin Tie ylösnousemukseen kuitenkin kertoo viikunapuun kuivattamisen olleen symbolinen ja profeetallinen teko – kyseessä on synnin kuivattaminen. Lähi-idässä esiintyvien käsitysten mukaan itse hyvän- ja pahantiedonpuu olisi ollut viikunapuu. Viikunan lailla on syntikin takertuvaa ja tahmaista, hetkellisen nautinnon antavaa.

by Ninni

Evakossa

Me nukumme tätä nykyä punaisessa huoneessa. Seinätapetin ruusut katsovat meitä ja me katsomme niitä. Ikkunassa on vaaleanpunainen kaihdin, jonka luoman varjon alle on hyvä tai vähemmän hyvä nukahtaa.

Syy makuuhuoneen vaihtoon on N-koiran, tarkemmin sanottuna Nupun. Toivon tämän evakkomme päättyvän tänään: punaisen huoneen vuodesohva ei ole koolla pilattu ja PuoLiskoinen on jo valittanut selkäänsä. Viimeisenä nukkumaan tuleva (eli minä) joutuu myös etsimään paikkansa menemällä mahdollisimman pieneksi ja kaidaksi. PuoLiskoinen ja kaksi koiraa nimittäin ottavat tilansa ja siihen kolmikkoon liittyjä saa tyytyä ylijääviin sentteihin.

Rumat kuolevat?

Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat on mielenkiintoista luettavaa. Harmi vain, että yksi romaanin sympaattisimmista henkilöistä, Mercy Stone Goodwill, kuolee heti alkuvaiheissa. Kyseessä on niin paljon ylipainoinen nainen, ettei hän ilmeisesti tiennyt olevansa raskaana ennen kuin lapsi syntyy.

Minä olisin antanut Mercyn elää.    

by Ninni

Pitkästyttävä vieras

Viikonloppuna tarttuivat kirjahaaviini Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat ja Kaiken keskellä Mary Swann. Kivipäiväkirjoja olen jo aloitellut ja sehän minut on kiireisenä pitänyt. Ei kuitenkaan niin kiireisenä, etten huomaisi lintulaudallamme vierailevaa hännäkästä vierasta: suuri oravahan se käy aterioimassa lintujen kanssa.

Pihan lumipehmeys on nyt vaihtunut jäänkovuuteen. Jokainen askel on mahdollisuus kompastua, pihan pinta on kovaa jäistä koppuraa. Nyt tarvittaisiin vain muutama lämmin päivä, sadetta ja aurinkoa, niin vaihtuisi vuodenaika. Talvi vain on kuin pitkästyttävä vieras, joka ei tajua lähteä ajoissa. Se vain istuu paikallaan ja jaarittelee loputtomiin isäntäväen tehdessä parhaansa kätkeäkseen haukotuksensa ja kyllästymisensä.