Avainsana: kirjat

by Ninni

Legenda

Taivas lumisee, valkoinen sataa alas päättymättömältä vaikuttavalla tavalla. Putoavassa lumessa on jotain hypnoottista, se pysähdyttää katsomaan. Ja äkkiä huomaa hetkien kuluneen ja päivän menneen. Näinkö aika katoaa?

Tänään kaupan edessä oli pikkuinen pari variksia. Ne tärkeilivät varisten tavalliseen tapaan, nuo mustanharmaat siivekkäät. Nousivat ilmaan, laskeutuivat jälleen. Ei minulla ollut mahdollisuutta selvittää vaakkujen touhuja sen enempää, tyydyinpähän vain toteamaan tilanteen.

Luen edelleen Robertson Daviesin romaania Velho mieheksi. Eräs henkilöistä, Charlie Iredale (myöhemmin pappisuralle päätynyt) lukee siinä Jacobus de Voraginen Kultaista legendaa, eli Legenda aureaa. Sitä ei muuten ole tietääkseni vieläkään käännetty suomeksi. Ja yrittää sopii löytää sitä mistään muusta kirjastosta kuin yliopiston! Minusta on hämmästyttävää sivuuttaa Legenda noin vain, se kun on avain keskiaikaiseen ajatteluun ja sen ymmärtämiseen. Mutta tuosta viis, julkaistaan mieluummin jonkun aivottoman kiekkoilijan tai apukoululaisen formulakaaharin elämänkerta, sillä sitähän kansa ostaa.

Muisto

Isoisäni kädet. Luonnontieteilijällä kädet kuin runoilijalla, elämän loppua kohti hyvin kapeat ranteet, pitkät ja hoikat sormet. Nuoruudessa isoisä sai sormensa isoäidin vyötärön ympäri. No, kuten sanottua: pitkät sormet, kookkat kädet, pieni ja hoikka nainen.

Vanhuudessa isoisä piti kelloa joskus paidan hihansuun päällä. Se olisi saattanut muuten tipahtaa. Kaikki liha oli kulunut pois ja ihminen oli pelkkää henkeä.  

by Ninni

Venymisestä, osa II

Viime postauksessa venyttiin. Ja eilen venyttiin uudestaan, tosin tällä kertaa ei ruumiillisessa mielessä, vaan sielullisesti. Pinnani nimittäin venyi ja paukkui. Inhoan autoani, tarkalleen ottaen siis sen likaisuutta ja epäjärjestystä. Joku älypää voisi kysyä, että miksi en sitten tee asialle jotain. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Yleensä automatkojeni loppupuolella saan hyveellisyyspuuskan ja alan suunnitella kuinka siivoan autoni Ennen Kun Seuraavan Kerran Lähden Liikkeelle. Päätän tämän olleen viimeinen kerta sotkuisessa ajoneuvossa. Päätös vain tuppaa unohtumaan ennen seuraavaa autoilua. Alan miettiä autotallin imurin tuntematonta sijaintia, käsien likaantumista siivoushommassa ja kaikkea sellaista – sitten herpaannun.

PuoLiskoisen pitäisi käyttää autoni pesussa. Hän tietää minun vihaavan autopesuloita. En ole kertaakaan elämässäni ollut yksin autopesulassa, vaan aina olen ollut vain jonkun seurana. En pidä katsastuksistakaan. Kerran katsastutin autoni itse, kun PuoLiskoinen oli sairaana. Silloin kaikki meni vikaan, se oli kertakaikkisen nolo kokemus.

Paaston aikaan kuuluu pyrkimys hillitä pahaa luontoaan. Minäkin olen, kärsivällisenä kuin karitsa, yrittänyt vain antaa pinnan venyä katkeamatta. Saatan puhista kiukusta, mutta vain sisäisesti. Ulkonaisesti on huulilla marttyyrin hymy.

Kirjan siivellä Kanadaan

Luen Robertson Daviesia ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Meneillä on romaani Velho mieheksi. Vanha Kanada, eritoten vanha Toronto, herää siinä eloon. Provinsiaalisuus, ihmisten hienostumattomuus yhdistyneenä vilpittömyyteen – se kaikki. Itse velho on todellakin velho, eli lääkärinammatin harjoittaja. Kirja on kehitysromaani, joka sulkee sisäänsä monia teemoja uskonnollisesta pohdiskelusta äärimmäisen maalliseen.   

by Ninni

Venymisestä

Kevään tulon huomaa monista asioista. Autokatos on luopunut lumivaipastaan: se on rojahtanut toiselle puolelle yllättävän suureksi keoksi. Päivisin lumi lämpenee ja sulaa, lintujen ääniä kuuluu aina vain enemmän. Ja balettitunnilla on aina vain vähemmän osallistujia!

Eilen oli venyttelytunti. Osallistujamäärä oli ruhtinaalliset viisi (plus kaksi vetäjää). Aluksi tuntui vaikealta ”vain” venytellä. On vaikeaa luopua siitä tunteesta, että on tehtävä jotain enemmän, nopeammin, raskaampaa. Samalla kun ruumis venyi, niin myös aika alkoi venyä. Minuutit muuttuivat pitkiksi. Oli pakko vilkuilla kelloa. Kello unohtui vasta kun suostui ruumiineen siihen rytmiin, venymisen rytmiin, rauhalliseen tekemiseen. Tuntui luonnolliselta laittaa silmät kiinni. Onneksi ei sentään tullut uni!

Kirjastokuvio

Kävimme Raision kirjastossa. Lainasin C.S. Lewisin 365 päivää C.S. Lewisin kanssa – kokoelma miehen mietteitä useista hänen kirjoistaan poimittuina. Käteni hamusi hyllystä myös Marcus Chownin kirjan Päättymättömät päivät kuolleena. Olen lukenut sen aikaisemminkin ja silloin se häiritsi mielenrauhaani – miksi siis otin sen uudestaan? Ihminen on mysteeri itselleenkin.

DeLillo-kausi päättyi Cosmopolis-romaaniin. Maailmaan mahtuu yhtä monta kokemisen ja elämisen tapaa kuin on ihmisiäkin. En voi sanoa kadehtivani romaanin päähenkilöä, nuorta raharuhtinasta Eric Packeria. Jatkuva pörssi- ja valuuttakurssien vahtaaminen on mielestäni pahimmanlaatuista orjuutta. Mielenrauhasta ei voi puhuakaan.

Voiko ihminen olla samanaikaisesti etuoikeutettu ja orjuutettu? Minä uskon, että voi. Jokin aika sitten luin suomalaisen ”päässeen” Forbesin miljardöörilistalle 1,3 miljardin dollarin omaisuuksineen. Miljardissa on yhdeksän nollaa. Onko tuollainen omaisuus enää missään suhteessa inhimilliseen todellisuuteen? Tuollaisen kanssa saisi ponnistella säilyttääkseen kosketuksen siihen maailmaan, jota muu ihmiskunta elää.    

by Ninni

Valkoinen

Keskiviikko oli Valkoinen. Tällainen päivä voi oikeastaan olla vain maaliskuussa. Talvi kääntymässä vaivalloisesti kevääksi, aamun kylmä vaihtunut päivän sulaksi tieksi ja vetiseksi lumeksi. Valkoinen taivas, valkoinen maa, jo sulavan lumen tuoksu.

Minä ajoin kirjastoon. Oma taivas oli saapunut sinne. Ihme on tapahtunut: Lovely bones on todellakin käännetty suomeksi. Ostin sen joskus kauan sitten ja 2000-luvun kuluessa ehdin jo unohtaa koko opuksen. Nyt se on kuitenkin elokuvateattereissa elokuvana ja yllätys, yllätys: myös suomennettuna romaanina. Romaanin päähenkilö on kuollut jo ennen romaanin alkamista: 14-vuotias Susie Salmon on raiskattu ja tapettu tyttö, jonka taivaselämää – ja perheen selviytymistarinaa – lukija saa todistaa.

Kirjastolainen suositteli minulle Helena Henschenin teosta Rikoksen varjossa. Se kertoo ruotsalaista yhteiskuntaa järkyttäneestä rikoksesta, 1930-luvun tragediasta: poliitikko Hjalmar von Sydowin ja kahden palvelijattaren raa'asta murhasta. Syyllinen on uhrin oma poika, joka amokinsa lumossa tappaa myös vaimonsa ja itsensä. Ja miksi näin?  

Kirjaston väki on eläinrakasta. Lemmikkejä on ollut tai on vähän jokaisella. Lainauksen lomassa on mukavaa vaihtaa eläimellisiä kuulumisia. Muilta eläimellisiltä saa myös hyviä vinkkejä nelijalkaisten hoidossa. Kirjastolaiset taitavat olla enemmänkin kissaihmisiä. Minäkin voisin kai muuten olla, mutta allergia estää.

Lainasin myös Kyllikki Villan Elämän korkean keskipäivän. 

by Ninni

Söimmekö me ne?

Uusimmassa Tieteen kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli neandethalin ihmisestä ja erityisesti erilaisista lajin häviämistä koskevista teorioista. Erään teorian mukaan me tapoimme poloiset tieltämme ja saatoimmepa popsia heitä suihimmekin. Onko muuten korrektia käyttää neanderthalista muotoa ”hän”, vai pitäisikö lajin yksittäiseen edustajaan viitata sanalla ”se”?

Kuinkahan lienee, onkohan neanderthalin ihmisillä kuolemattomat sielut? Eliväthän he niin kauan ennen profeettoja ja todella kauan ennen kristinuskon aamunkoittoa. Missä vaiheessa tarkalleen kuolematon sielu tuli?

Paaston aikakaan ei pysty kontrolloimaan ajatuksiani – ne ovat epäpyhiä. Mietin N-koiria, niiden pieniä koiransieluja. Jos uskoisi eläimellä olevan sielun, niin olisiko kohtuullista rajata sielullisuus vain nisäkkäille. En haluaisi uskoa kärpäsen tai hämähäkin sieluun. Ehkä olen rajoittunut? En suostu ajattelemaan N-koiria minään automaatteina, anteeksi vain.

D niin kuin Donner

Luen edelleen Jörn Donneria. Nyt meneillään on Surun ja rakkauden kesä. Jörn Donner on ihminen, joka tuntuu herättävän voimakkaita tunteita. Eiköhän vain hän mahda olla niitä, joita joko rakastetaan tai vihataan. Itse sain nuorempana suorastaan allergisen reaktion nähdessäni miehen televisiossa. Kirjallisesti hän on helpommin sulateltava, huumorintajuinen ja syvällinen. Kun luen Donneria, niin yritän olla ajattelematta häntä fyysisenä, lihaa ja verta olevana ihmisenä. Ja yritän sulkea mielestäni hänen äänensä sekä puhetapansa.

Kenties kaikkein nihkeimmin asennoidun kirjoista huokuvaan Kekkosen ihannointiin. No, kai meillä kaikilla on oikeus mielipiteeseemme ja Kekkosen aika oli varmasti hyvää aikaa tietyille ihmisille. Itse olen kiitollinen myöhäisen syntymän armosta ja siitä, että tuona aikana olin vasta lapsi.

Kauan kaivatut

Posti toi viimein kirjapaketin. Sorruin reilu viikko sitten kirjaostoksiin netissä ja nyt sain kotiini kauan kaivatut. Aukaisin paketin kärsimättömänä kuin lapsi ja siellähän ne olivat: Martti Sinerman Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä sekä Anita Loosin Herrat pitävät vaaleaverisista & …”mutta naivat tummaverisiä”.    

by Ninni

Kuninkaallinen kaniini

Kiitos talviloman on tämä viikko ollut harrastukseton. PuoLiskoinen ei ole päässyt työstämään puuta, kumpikaan ei ole päässyt maalaamaan ikoneja ja minulta on jäänyt väliin aerobic ja baletti. Onneksi kirjastot ovat sentään auki!

DeLillon lukeminen innosti jatkamaan Suuren Amerikkalaisen Romaanin etsimistä. Sukelsin pitkästä aikaa Philip Rothin tuotantoon. Intohimon professoria seurasi lukulistalla Hyvästi, Kolumbus. Kolumbuksesta pidän oikein todella: Neilin ja Brendan jo alusta asti tuomittu rakkaussuhde kestää kesän, mutta ilmojen kylmetessä tapahtuu väistämätön. Vain pariskunnan nuoruus estää heitä näkemästä – tai myöntämästä – suhteen ongelmia. Kumpikin kuuluu Amerikan juutalaiseen väestöön, mutta juutalaisia väestöjäkin on paljon enemmän kuin vain yksi. On oikea ja väärä tapa asua, elää, uskoa.

Nyt pidän pientä taukoa amerikkalaisesta proosasta ja nenäni on kiinni Jörn Donnerin teoksessa Miksi olen.

Lauantaina kävimme myös ostoksilla pitkän kaavan mukaan. PuoLiskoisen ollessa Myllyn Prisman kassajonossa kipaisin minä Faunattareen. Koirien ruoka on lopussa ja niille kelpaa vain Royal Canin-chihuahuaruoka, jota Faunatar myy, mutta Prisma ei. Jouduin tyytymään hyvin pieneen pussiin, koska suuret säkit olivat lopussa, eikä nuori myyjä osannut sanoa milloin niitä taas kaupan hyllylle tulisi. 

Kuninkaallinen kaniini on yksi esimerkki kieli poskessa-suomennoksistani. Kummallisesti se on vain mennyt selkäytimeen asti – ihme, etten vahingossa kutsunut ruokaa sillä nimellä eläinkaupassakin. Kuninkaallinen kaniini tekee ruokia muillekin koiraroduille kuin chihuille. Minä en kuitenkaan suostunut tyytymään jonkun toisen kääpiökoirarodun ruokaan. En usko N-koirien hyväksyvän sellaista luopuruutta.

by Ninni

DeLillo kausi alkaa, puhelinluettelo raadellaan

Orvokki Aution kirjoista tein loikan oikeilla seitsemän peninkulman saappailla aina Amerikkaan asti: Don DeLillo-kausi on alkanut hyvin. Luin Esittäjän ja Putoavan miehen ja nyt on menossa Alamaailma. Putoava mies oli fantastinen, ajatuksia herättävä ja syvällinen kertomus syyskuun 11. päivän tapahtumista ja siitä, kuinka ne vaikuttivat ihmisten elämään.

Kaksoistornien tragediaan on sen tapahtumisesta asti pyritty etsimään vastauksia. Kuka, mitä, ja miksi? Fiktion keinoin voi ehkä sanoa jotain merkityksellisempää ihmisten järkytyksestä ja ymmällään olosta. Ehkä tuollaiset tapahtumat ovat siinä suhteessa sukua fiktiolle, että ulkopuolinen voi niistä saada tuhansia eri vaikutelmia, muttei yhtään absoluuttista totuutta. Tiesivätkö konekaapparit itsekään mitä oikeasti olivat tekemässä? Tietääkö kukaan koskaan? Mikään tekomme ei ole irrallinen, kaikki on sidoksissa lukemattomin tavoin erilaisiin meille asetettuihin odotuksiin ja käytösmalleihin. Kun päätämme, niin päätämmekö me yksin vai päättääkö kanssamme luvuton joukko muita, eläviä ja kuolleita? -Kunhan tässä vain heittelen ajatuksia ilmaan!

Alamaailma on nautittavaa luettavaa sekin, kunhan vain jaksoi taistella itsensä läpi alun puuduttavan baseball-kuvauksen. Penkkiurheiluinnostus on minulle missä tahansa kulttuurisessa kontekstissa hyvin vierasta, en jaksa ymmärtää jääkiekkohulluja tai pesäpallofaneja, mutta vielä vaikeammaksi sen ymmärtäminen menee kun kyse on itselle täysin vieraasta pelistä.

N-koirat, nuo suuret humoristit

Viime perjantaina N-koirat joutuivat olemaan muutaman tunnin omassa seurassaan, meillä kun oli ikonimaalausta. Kotiin tultuamme huomasimme koirien purkaneen raivoaan vasta saapuneeseen puhelinluetteloon. Niiden mielestä se kelpasi hyvin ilman kanttakin. Kansi oli tuhansina silpukkeina pitkin kotia. Myös siskoltani Amsterdamista saapunut kortti oli kohdannut koirien vihan – puolet oli tuhottu terävillä ja toimeliailla pikku hampailla.   

by Ninni

Kenelle olemme velkaa

Poistuminen kotoa ei ole enää itsestään selvä asia. Pitää katsastaa tilanne ajotiellämme: onko lunta satanut niin, että kolaamista tarvitaan? Vai onko tuuli vain ystävällisesti puhaltanut vanhat lumet sellaiseksi kinokseksi, joka on autolle ylivoimainen. 

Onneksi lumi ei ole estänyt kirjastokäyntejämme! Löysin lauantaina ihan sattumalta hyvin mielenkiintoisen teoksen, Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli. Jos kuka vain on kiinnostunut siitä miksi kuusikymmenluvun vastakulttuuri 1. ihannoi Hermann Hesseä, 2. nosti Lovecraftin arvoon arvaamattomaan, 3. löysi sienestämisen ilot jne. jne., niin tämä kirja antaa kysymyksiin vastaukset. Lachman hallitsee aihepiirinsä, mutta tyyli on paikoitellen myös kirpeän humoristista. Nauru kohdistuu niin häneen itseensä kuin muihinkin aikakauden ylilyöjiin.

Toisesta hienosta löydöstä saan kiittää PuoLiskoisen tarkkoja silmiä. Mestarillinen Margaret Atwood on tehnyt uuden aluevaltauksen ja kirjoittaa rahasta ja taloudesta. Kirjan nimi on Velka ja vaurauden kääntöpuoli ja se tarjoaa muistikuvia Atwoodin omasta lapsuudesta, pohdintoja luotolla ostamisesta inhimillisenä toimintana ja yleisestä velallisuudesta. Kenelle olemme velkaa ja mitä? Pieni harmaa kirjanen haastaa kyseenalaistamaan. 

by Ninni

Lumen paino

Taas sataa lunta. Valkoinen kasvaa aina vain, sen painon alla huokaavat niin lintulauta kuin puutkin. Alan uskoa tämän olevan taikatalvi, joka ei koskaan pääty.

En ole nähnyt lintuja kummempia eläimiäkään liikenteessä. Naapurin kissat ovat ainakin viisaasti siirtyneet sisätiloihin ja lemmikkikoirat ovat vetäneet takit päälleen silloin, kun nenänsä ulos pistävät.

Eilen koin lumen painon konkreettisesti. Lumityöt ovat tekemättä ja ajotieltämme pääsee vain ajamalla auton renkaat jo aiemmin muodostuneisiin uriin. Nyt se ei oikein onnistunut ja autoni karahti kiinni hankeen. Hammaslääkäriin olin menossa ja kello juoksi. Pian juoksin minäkin, nimittäin mäkistä ajotietämme ylös ja alas. Juoksin vajalle (ylös) etsimään lapiota ja kun ei löytynyt, niin juoksin autotalliin (alas) lumikolaa hakemaan. Se löytyi, mutta ei siitä ollut apua – liian suuri työkalu se oli pyörien alta kaivamiseen. Yritin jopa epätoivoissani työntää autoa pois lumen muodostamasta vankilasta, mutta se nyt oli täysin turha yritys.

Viimein se lähti siitä jotenkin, auttoi kun ohjauspyörällä käänsin pyörät ja laitoin kaasua niin paljon, että hirvitti. Lopputulos: kipinöivän kiukkuinen mieli ja otsalla helmeilevä tuskanhiki. Lumen paino voittaa ihmisen voiman – tai ainakin tämän ihmisen voiman. Itsehillintäni oli kuitenkin monumentaalinen, enkä soittanut esimerkiksi PuoLiskoiselle hysteriapuhelua.

Voiman ja heikkouden tunne on aina niin suhteellista. Raahatessani ostoskasseja kotiin tunnen itseni usein maailman vahvimmaksi naiseksi. Auton jumittaessa lumessa tunnen itseni heikoksi kuin heinäsirkka.

Autio-kausi

Olen palannut vanhan tutun Orvokki Aution pariin. Luin uudemman kerran romaanit Valokuvavarkaat, Puimakone bulevardilla ja Pesärikko. Pohjanmaalainen mielenmaisema on minulle vieras ja kiehtova. Sitä murretta en ole koskaan tainnut kuulla puhuttavan tässä todellisessa elämässäni. Televisiota ja radiota ei tee mieli laskea mukaan.

by Ninni

Sitten tuoksahti kesämökille

Olimme viikonloppuna ravintola- ja teatterikäynnillä PuoLiskoisen työtovereiden kanssa. Oli mukavaa: teatteri on aina elämys, olipa esitys oikeastaan mitä hyvänsä. Tällä kertaa se oli musikaali Laulavat sadepisarat. Ensimmäinen kerta kun näimme PuoLiskoisen kanssa jotain Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Yleensä olemme harrastelleet vain Sopukan esityksiä.

Ilo oli ylimmillään myös teatterin jälkeen, kun menimme nauttimaan muutamat lasilliset Kouluun. Kaivelin huvikseni takkini taskuja (se on itse asiassa aika kannattava harrastus ja löytää voi vaikka mitä tarpeellista huulirasvasta setelirahaan) kun Todellisuus löi vasten kasvoja ikävän muistilapun muodossa, jonka olin joskus taskuseen jemmannut ja autuaasti unohtanut. Oma eriskummallisuuteni tuijotti minua sievän kaunokäsialan lenkkien läpi.

Yritin polttaa lappusen reunaa, mutta se ei palanut vaan lähinnä kärvähti. Ja sitten tuoksahti kesämökille. Onneksi ei sentään palovaroitin alkanut huutaa. Lappu sai loppusijoituspaikan baaritiskin takana olevasta roskakorista.

Aina vain Austeria

Luin Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan kammiosta. En pitänyt siitä paljonkaan. Auster on enemmän makuuni silloin kun hän kirjoittaa elämästä, todellisesta elämästä vailla mitään keinotekoisia scifi-höysteitä. ”Vika” on varmastikin minussa, koska en siedä Margaret Atwoodiltakaan scifistelyä ja kaikissa muissa suhteissa taas jumaloin hänen tuotantoaan.

Austerin Yksinäisyyden äärellä on kirja, jota voisin suositella saamatta itselleni huonoa omatuntoa. Mies pimeässä ja Matkoja kirjailjan kammiosta taas ei kuulu siihen kategoriaan. Austerin varhaisempaa tuotantoa tuntevat saavat siitä jotakin irti, mutta silloinkin oivalluksen ja ilon hetket jäävät lyhyiksi leimahduksiksi, jotka sammuvat pian ja jättävät jälkeensä yleisen tyytymättömyyden.