Avainsana: aika

by Ninni

Siivetön eli kesäänsä

Olen taas vanhentunut vuoden. Olen 47-vuotias ja kolme vuotta matkaa on enää viiteenkymmeneen. Tällä hetkellä jaan unelmani kahteen osaan myös aikataulullisesti: ennen viittäkymppiä toteutettavat ja sen jälkeen toteutettavat. Oikeastaan vanheneminen on todella hyvä asia; ilman sitä tuskin tavoittelisimme asioita samanlaisella innolla kuin ilman tietoa ajan rajallisuudesta.

Syntymäpäivään päättyy myös se alkukesän vaihe, jota rakastan yli kaiken. Sitten tulee juhannus ja heinäkuu, joka on sellainen arkinen kesäkuukausi ilman erityisempää kiehtovuutta. Heinäkuun viikkoina voi kuitenkin odottaa elokuun kuutamoita, koska ne todella ovat odottamisen arvoisia. Tai sitten voi yrittää elää hetkessä; katsoa mustarastaan hyppelyä nurmella, ihailla kesätaivasta yöllä ja taivaan valon hienoista hiipumista keskikesän dramaattisten valkoisten öiden jälkeen.

Kesällä halu fyysiseen ponnisteluun on minimissä. Meillä kuitenkin on edessä voimainkoitos: sohva on hajoamassa lopullisesti ja uusi on saatava. Luvassa on siis hikoilua vanhan huonekalun pois saamiseksi ja uuden saamiseksi tilalle. Tuskin mikään sohva kestää loputtomiin Lakun kuudenkymmen kilon massaa, jolla se hyppii ja leikkii sohvalla, mutta voihan sitä aina vaihtaa sohvaa sitä mukaa kun vanha hajoaa. Sen tekee mahdolliseksi tori.fi ja sen erinomaiset valikoimat käytettyjen huonekalujen osalta.

En ole vielä uinut tänä kesänä, mutta leikkautin kuitenkin otsatukan itselleni. En ole varma kuinka nuo asiat liittyvät yhteen, mutta mainitaan nyt nekin samassa lauseessa.

 

by Ninni

Aikahämmennys

Aamulla herätessäni en tajunnut yhtään mikä vuorokauden aika oli menossa. Olinko ottanut iltatorkut ja oliko kello ehkä 21? Vai oliko sittenkin aamu. Selvisihän se tietysti aikanaan, kun kurkistin tilanteen PuoLiskoisen kelloradiosta. PuoLiskoinen nukkui vieressä – hän on flunssan vuoksi sairaslomalla – ja sekin tietysti omalta osaltaan lisäsi aikahämmennystä.

Siirsimme toisen N-koiran lääkäriaikaa viikolla. Mukavampihan se on Vettoriin mennä koko joukolla ja terveinä! Niisku varmaan on helpottunut Koettelemuksensa siirtymisestä. Ainakin se heilutti häntää ja näytti iloiselta minun soittaessani puhelua.

Raivostus

Tänään vietin aikamoisen tovin alakerran kirjahyllyjä tutkaillen. Enpä vain onnistunut löytämään sieltä etsimääni, Marguerite Durasin Jokapäiväistä elämää. Tiedän, että se on meillä, joten miksi sen löytäminen on nyt niin vaikeaa? Kirjahylly on ollut siisti ja kohtuullisesti kuormitettu jo jokusen kuukauden ajan – luulisi löytöretken siis tuottavan tulosta. Olisinko voinut olla niin pässinpäinen, että olisin laittanut sen vahingossa palautettavien kirjastokirjojen joukkoon? En jaksa uskoa! Antikvariaattiinkaan sitä en ole kiikuttanut.  

by Ninni

Ajalla on paino

Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni. 

by Ninni

Ajan rajallisuudesta

En varmasti ole ainoa, jonka tietokone ei pidä kuumasta säästä. Ruudun alareunassa oleva prosessorin lämpömittari alkaa huidella huimissa lukemissa hyvin lyhyen käytön jälkeen. Aluksi lämpötila on maltilliset 45 astetta ja sitten se hyppää rajusti kymmenen astetta ylemmäs. Jos ei seuraa lämpötilan kehitystä voi kone pahimmassa tapauksessa jumittua tai sulkea itse itsensä liiasta kuumuudesta kylliksi saaneena. Ehdoton, mutta vähemmän hienovarainen tapa ilmoittaa, että nyt riittää kiitos.

Ajan rajallisuus pakottaa priorisoimaan. Mitä oikeasti tahdon nähdä internetin ihmemaassa? Mistä voin tinkiä ja mitä voin lykätä tuonnemmaksi? Tulevat mieleen ne kerrat, kun olen mielenkiinnon vuoksi rajoittanut jokaisen päiväkirjamerkinnän vaikkapa viiteen lauseeseen. Se tiivistää päivän ja karsii rönsyt pois. Sellainen on mukava kokeilu, mutta juuri ne rönsyt ovat muistamisen kannalta valtavan tärkeitä. Joskus kymmenien vuosien kuluttua merkintöjä lukiessani tahdon oikeasti tietää myös yksityiskohdat.

Sähköpostin lukemisesta ei voi lipsua. Siinä nimittäin voi olla jotain oikeasti tärkeää, jopa ratkaisevaa. Vaikka eipä silti, kyllä tavallinen postikin on viime aikoina tuonut mielenkiintoisia kirjeitä: poliisilaitos lähestyi minua. Kehtasivat huomauttaa minun ajaneen Raisiossa 58 kilometrin tuntinopeudella viidenkympin alueella. Kamera (vauhtipömpeli) oli tallentanut Rikokseni. Taas murskaantui yksi harhaluulo: kuvittelin nimittäin nopeusrajoitusten suhteen vallitsevan sellaisen sanattoman sopimuksen niiden joustavuudesta. Uskoin kuudenkympin alueella voivan ajaa ihan hyvin 70 kilometriä tunnissa ilman sen suurempia seuraamuksia. Kai nuo rajoitukset ovat sittenkin olevinaan absoluuttisia ja voin unohtaa sen mielikuvissa hellimäni sanattoman sopimuksen.

”Ole iloinen, etteivät liittäneet laskua mukaan”, totesi aina pragmaattinen PuoLiskoinen minun päivitellessäni muistutusta.

by Ninni

Elämänpaikat, elämänajat

Luin Juha Seppälän romaanin Paholaisen haarukka. Se masensi minua kovasti. Syrjäytyneisyys, osattomuus, tarkoitukseton väkivalta, katkeruus – kaikki se muistuttaa maailman olevan murheen laakso. Seppälän tapa yhdistellä todellisuutta ja elokuvakäsikirjoitusta on hauska ja fiksu, mutta paikoitellen se tekee tarinan/tarinoiden seuraamisen vaikeaksi. Tätä romaania ei ainakaan kannata pitää yöpöydällään ja lukea niinä viimeisinä valveillaolon minuutteina, kun väsymys alkaa vallata alaa ymmärrykseltä.

Mietin lääkitsemistä ja masennusta. Entä jos nykyajan masentuneissa ihmisissä ei ole muuta vikaa kuin väärään aikaan syntyminen. Ihminen voi ahdistua suuressa kaupungissa tehdessään sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävää työtä, mutta sama ihminen voisi ehkä olla ahdistuksista vapaa eläessään 50-luvun asutustilojen ja pellonraivaamisen todellisuutta. Tai ehkä ihanneaika löytyy jostain vielä kauempaa menneisyydestä? Kuka tietää – menneisyyden onnettomat ihmiset olisivat voineet olla onnellisempia meidän ajassamme, meidän elämämme reunaehdoilla. Voisimmepa vain kokeilla elämistä eri ajoissa ja paikoissa ja olosuhteissa. Niin jokainen löytäisi oman lokeronsa ja itselle sopivan elämäntavan. 

Minun ihanteellisin elämänpaikkani (ja elämänaikani) löytyisi varmaan keskiajalta, jonkun luostarin mietiskelevästä rauhasta. Tosin pesumahdollisuudet eivät olisi kaksiset ja se olisi paha puute! Ja talvisin kylmyys olisi varmaan aivan liikaa kestettäväkseni, minä kun viihdyn lämmössä. Luultavasti luostarin mietiskelevä rauha rikkoutuisi pian valitukseeni ja vaatimuksiini.

Vappu maaseudulla

Ei serpentiiniä eikä ilmapalloja. Lasi valkoviiniä ja yksi erittäin kuiva omenasiideri. PuoLiskoinen laittamassa riistarisottoa ja avaamassa punaviinipulloa. Lintujen laulua niin, että korvia särkee. Ella Fitzgeraldia CD-soittimessa.

by Ninni

R-kirjainta seuraa S.

Kärsimysten aakkosissa on edetty ärrästä ässään: Ratusinskajasta Solzhenitsyniin. Harmaasta toivosta Vankileirien saaristoon. Kuinka monia tapoja onkaan kiduttaa ja kiusata ihmistä, kuinka saatanallisen kekseliäitä olemmekaan siinä puuhassa.

Huomaan itsessäni iän myötä tulevan pehmenemisen. Luin sekä Ratusinskajani että Solzhenitsynini ensimmäistä kertaa hyvin (liian?) nuorena, mutta silloin ne eivät vaikuttaneet läheskään yhtä syvällisellä tavalla kuin nyt. Tietysti kauhistutti, tietysti suretti – mutta se synkkyys oli sävytöntä synkkyyttä silloin. Nyt on toisin.

Venäjä ei osoita aikomustakaan tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Solzhenitsynin luomaa taustaa vastaan vaikuttaa irvokkaalta tämä neuvostomenneisyyden herättely, vanhan diktatuurin sävelten ottaminen kansallislauluun ynnä muu raakuuden rekvisiitta. Muistaakseni Putin perusteli näiden symbolien kaivamista naftaliinista sillä, ettei vanhempi polvi saa tuntea eläneensä ja tehneensä työtä turhaan kommunismin aikana. Outo perustelu. Samalla logiikallahan Saksa voisi ottaa kansallislauluksi Horst Wesselin ja pitää hakaristilippua liehumassa. Muutenhan sodan elänyt sukupolvi kokisi varmaan eläneensä turhaan?

Vuoteen 1966 mennessä Länsi-Saksa oli tuominnut 86 000 natsirikollista. Solzhenitsynin laskelmien mukaan – joiden luotettavuutta minulla ei tässä ole syytä epäillä – sama tahti Venäjällä olisi vaatinut neljännesmiljoonan verran tuomittuja. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei niitä tuomioita ja tuomittuja koskaan tullut, eikä tule. Ei korppi korpin silmää noki. 

Ajan hammas puraisee

Olen viime aikoina katsellut Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa. Yleensä luen sitä, mutta onhan siinä silmänruokaakin: paljon vanhoja valokuvia sotia edeltäneiltä ajoilta. Näin kuvissa aikuisia ihmisiä 20-luvun alussa, uutta vuotta juhlistamassa tinoja valaen. Ja ajattelin näiden ihmisten kuolleen jo aikaa sitten. Mitä he näkivät tinoissaan? Huomisen, maailman ilman heitä?

Isoisäni katseli joskus minua ja sanoi: "olet minun ikäiseni 2050-luvulla, muista silloin tämä keskustelu". Isoäitini taas osasi kertoa oman isoäitinsä tarinoita nälkävuosista 1860-luvulla. Ajan hammas puree, mutta se ei tee kerralla selvää, se näykkii ja antaa hetken aikaa olla rauhassa. Sitten se puree taas.