Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Pahoja verenpaineuutisia

Sain tänään tietää erään perheenjäseneni korkeasta verenpaineesta. Lääkitys on annettu, tarkalleen ottaen lääke numero 2 on käytössä: ensimmäinen pillerilaatu ei sopinut. Olen ollut koko päivän ajan jokseenkin järkyttyneessä mielentilassa, koska verenpaine tässä tapauksessa on todettu stressiperäiseksi.

Ehdotin kunnon sairaslomaa eli "saikkua", kuten nykyisin on tapana sanoa. Tähän paineinen vastasi ettei hän voi sitä tehdä. Työt pöydällä eivät tule tehdyksi ja niitä kasaantuu loman aikana vain lisää. Lisäksi sairaslomallakin soitellaan työpaikalta kotiin. Kuinka tuttua.

Jos työnantaja ei maksa työntekijälleen kännykän pitämisestä mukana, niin minusta salainen puhelinnumero on ihan hieno juttu. Ja salainen tarkoittaa salaista: ei kannata alkaa sitä antaa "vain yhdelle" työkaverille, koska sen tietää lähtevän käsistä ja pian ollaan taas aloituspisteessä. Salainen puhelinnumero rauhoittaa arkea ihan ihmeellisellä tavalla. Ei kilise, ei pirise, ei nouse paineet.

Ihmisillä on lisäksi merkillinen taipumus luulla liikoja itsestään. Kukaan ei ole korvaamaton. Ei ainakaan työpaikalla – kotona perheen keskuudessa asia on tietysti toinen. Jos on olemassa tulipalokiireisiä asioita, niin ne tulevat kyllä hoidetuksi vaikka niitä yleensä hoiteleva olisi sairaslomalla. Jos taas ne ovat niin merkityksettömiä asioita, että ne voi pistää toisen pöydälle odottelemaan epämääräistä paluuta – no, sitten ne kestävät kyllä odotella siinäkin vaiheessa, kun sairaslomalainen palaa.

Itsensä voi hyvin tappaa työllä, mutta niin kauan kun siitä ei saa mitään bonusta tai mitalia niin eipä tuo taida kannattaa. Tilalle tulee vain joku toinen istumaan sen saman pöydän ääreen. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista siinä ennen istunutta.

Televisiosta tuttu

Luin Mark Levengoodin hymyilyttävän hauskan kertomuskokoelman Niin pieni ihmissydän on. Arkisia elämän sattumuksia kuvataan siinä pilke silmäkulmassa. Huumori on hauskaa, muttei ilkeää. Levengood näyttäytyi jokin aika sitten televisiossa Levengood Suomesta-sarjassa, jossa vilahteli tunnettuja suomalaisia vierailemassa. Sarja ei minulle oikein auennut, mutta kirja(t) ovat mainioita.

Maanantain sitaatti..

.. tulee Novaliksen Fragmenteista: "Kun näet jättiläisen, tarkista ensin auringon asema nähdäksesi onko kyseessä kääpiön varjo."

by Ninni

”Miel’ ylväs ja luonne hellä, veri kiehuva kuumuuttaan”

Otsikon sitaatti on Runebergiä, vanhaa kunnon Vänrikki Stoolia. Von Essenin kuvaus voisi sopia myös Karin Ehrnroothin isälle. Ainakin päätellen hänen kirjoittamastaan kirjasta Isäni oli nuori sotilas, min fader var en ung soldat.

Kirjakaupassa kirja ei rohkaise tarttumaan kiinni. Se näyttää liian suurelta ja hankalasti luettavalta. Kirjatoukka katsoo kirjaa toisin kuin taiteilija, kirjatoukalle luettavuus tulee ensin ja visuaalisuus vasta sen jälkeen. Joitakin lukijoita voi myös vieroittaa kirjoittajan valitsema kaksikielisyys: jokainen kirjan sivu on jaettu viivalla kahtia, toisella puolella on suomenkielinen teksti ja toisella sama teksti on ruotsiksi.

Sisältö on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Moni muistaa kenraali Ehrnroothin itsenäisyyspäiviin kuuluvana hahmona, mutta tämä kirja tuo esille toisen puolen: perheenisän ja koti-ihmisen. Tekstissä on jotakin uskomattoman seestynyttä, tuntuu kuin kirjoittaja olisi löytänyt sopusoinnun ristiriitaisten ja repivienkin tunteiden jälkeen. Karin Ehrnrooth kuvaa isäänsä niin hyvässä kuin pahassakin: lukija kohtaa karismaattisen ja esiintymiskykyisen julkisen ihmisen, joka kotonaan on ajoittain liian kiivas ja ajattelematon isä. Sota on läsnä aina, vaikka sitä ei ihannoida. Se tunkeutuu lastenkin elämään erilaisissa muodoissa. Isän kirjoittamat puheet, joita koko perheen on kuunneltava, sodassa omaisiaan menettäneiden syyttävät puhelinsoitot outoihin aikoihin – on kuin perhe eläisi kahdessa ajassa, joista toinen on aina sota-aika. 

Kuvia on paljon ja ne kattavat koko 1900-luvun. On kuvia Adolf Ehrnroothin vanhemmista ja sisaruksista, kuvia perheen kodista ja joulunvietosta Turun Kakskerrassa, kuvia matkoilta Tanskasta ja Saksasta. Kuvia ei kuitenkaan ole niin paljon kuin kuvittelin ottaen huomioon kirjoittajan taiteilijataustan. 

Tekstissä on jokaiselle jotakin. Mikään sotahistoriallinen teos tämä ei ole, mutta sotatapahtumiakin käydään hiukan läpi. Pääpaino on kuitenkin sodan vaikutuksella ihmiseen, kuinka se muuttaa miehen lopullisesti. Muistaakseni jossakin on sanottu sodasta toipumisen vievän kansakunnalta kolmen tai neljän sukupolven verran. Ja kuinka totta se onkaan. Olisi tavattoman naiivia uskoa ihmisten voivan elää rintamaolosuhteissa neljä vuotta ja tulla sitten kotiin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Erityisesti vanhat valokuvat ovat tämän kirjan todellisia aarteita. Ihminen elää niin tässä ja nyt, meille vanhat ihmiset ovat aina olleet vanhoja. Helposti unohdamme heidän kerran olleen nuoria ja tietämättömiä elämän tulevista käänteistä.

by Ninni

Tulosvastuu

Mitkä kaksi ammattiryhmää eivät koskaan tulisi kestämään tulosvastuuseen joutumista? Minäpä kerron: astrologit ja erilaiset terapeutit, eli ammattiymmärtäjät. 

Omaan nuoruuteeni verrattuna rahaa on palanut paaleittain nuorten mielenterveysavun projekteihin, erilaisia auttamisen muotoja on ideoitu ja toteutettu. Samaan aikaan voisi sanoa pahoinvoinnin vain kasvaneen – jos siis uskoo näitä tutkimustuloksia, joiden mukaan 20% nuorista on jollakin tavalla mielenterveysongelmaisia.

Niinpä niin, jos siis uskoo. Minä en usko, en ainakaan varauksetta. Nuo arvioinnithan perustuvat käsittääkseni suurelta osin kaikenlaisiin itsearviointeihin. Kenelläpä ei olisi teini-iässä ollut hetkiä, jolloin ykkösestä vitoseen-skaala ei riittänyt oman pahan olon mittaamiseen. Sellaista on murrosikä. Itse asiassa sellaista on joka ikä.

Todellisuus on kuin piparkakkutaikina. Se on mitä se on. Kulttuuri toimii suodattimena, muottina, jonka mukaan syntyy erilaisia piparkakkuja. On sydänmuottia ja on muumimuottia, on tähteä ja nissenassea. Taikina on silti sitä samaa. Tässä todellisuudessa elämiseen liittyvää ahdistusta on ollut aina, mutta sen selittäminen ja siihen reagoiminen vaihtelee.

Meille on viime vuosikymmeninä rantautunut amerikkalaistyyppinen terapoiva Dr. Phil-kulttuuri. Sillä syntyy sellaista tekojen tulkinnan piparkakkua, että mahdollisuuksien mukaan kaikki ihmiset selitetään sairaiksi ja edesvastuuttomiksi. Elämä taas ymmärretään liian vaikeaksi elettäväksi ilman "ammattilaisten" apua. Näin syntyy oman elämänsä invalidien joukko, uhrien yhteisö, jossa kaikki haluavat antautua hellittäviksi ja ymmärrettäviksi (hintaan n euroa tunnilta). Jossakin muualla johonkin toiseen aikaan ei ajateltaisi näin, eikä etsittäisi ratkaisua terapeuttien luota. Mutta kaipa tämä tie on kuljettava loppuun kun kerran sille on lähdetty. Mitähän vielä mahtaakaan olla edessä, jännityksellä odotan. 

Tovea, taas kerran

Luin Helen Svenssonin toimittaman kirjan Toven matkassa: muistoja Tove Janssonista. Kirja on suhteellisen tuore tapaus vuodelta 2002, eli kirjoitettu Tove Janssonin jo kuoltua. Ihastuin tähän pieneen muistojen kirjaan, johon oli viisaasti valittu Tove Janssonin eri puolia valottavia muistoja ja artikkeleja. Kirjoittajien joukosta löytyy taidekriitikkoja, teatterialan ammattilaisia ja Tove Janssonin ystäviä ja sukulaisia. Sekä tietysti kirjallisuustieteilijöitä, jotka pohtivat muumikirjallisuutta eri kanteilta. 

Vaikea sanoa miksi näin aikuisena olen löytänyt muumit. Lapsena ne eivät olleet minulle mitenkään tärkeitä, oikeastaan en edes pitänyt niistä mainittavammin. Tove Janssoniin tutustuminen – ja ihastuminen – tapahtui minulla Kuvanveistäjän tyttären ja Kesäkirjan myötä. Aikuisille suunnattujen kirjojen kautta olen sukeltanut myös lapsille tuttuun muumimaailmaan.

by Ninni

Nukkekoti, vaan ei Ibsenin

Taas on alkanut askarruttaa mieltäni nukkekoti. Sellaisen kun saisi! Tämä on jo pitempään ollut haaveeni, mutta mitään konkreettista sen eteen ei ole tultu tehtyä. Kai tämä halu "leikkiä nukkekodilla" juontaa juurensa lapsuudesta. Minulla oli nimittäin lapsena tavattoman karu ja puutteellinen nukkekoti, varsinainen slummi: olin hukannut tuon ja tämän huonekalun aikojen saatossa ja osa nukeistakin oli aika kolhiintuneita tapauksia. Pikku-Ninni ei aina osannut päättää halusiko hän nukeistaan siivon pikku kodin asukkeja vai hurjia sotapäälliköitä.

PuoLiskoinen on joskus lupaillut jotakin epämääräistä asian tiimoilta. Voi siis olla, että jonakin päivänä haaveeni käy toteen. Jos käy, niin omasta ansiostani se ei ainakaan tapahdu. 

Auschwitzin komendantti

Luen Rudolf Hössin omaelämänkertaa Auschwitzin komendantti. Höss vaikutti olleen eriskummallinen ihminen, tosin muistelmista on vaikea vetää mitään sen syvällisempiä johtopäätöksiä: Höss kirjoitti ne vankeusaikanaan sodan päätyttyä, joten vilpittömyyden laita voi ajoittain olla vähän niin ja näin. 

Lapsuudessaan Höss kertoo olleensa erittäin eläinrakas. Jopa niin eläinrakas, että vei poninsa omaan huoneeseensa. Kiintymys koiriin ja hevosiin ja toisaalta halu välttää ihmiskontakteja (suhteet äitiin ja sisaruksiin olivat viileät) tuntuvat olleen hänelle tyypillisiä piirteitä. Ensimmäisessä maailmansodassa Höss kunnostautui ja sai 1. ja 2. luokan rautaristit. 

Tuo kiihkeä eläinrakkaus tuo mieleen erään toisen saman aatteen miehen, nimittäin Hitlerin ja hänen kasvissyöntinsä, Hitlerin ja hänen Blondi-koiransa. Olen usein ajatellut natsien juutalaisvainoa ja miettinyt etteikö se sittenkin kertoisi koko ihmiskuntaa kohtaan suunnatusta vihasta. Juutalaiset olivat vain sopiva aloituspiste.

Hitler ei tunnetusti ollut mikään kristitty (kirkosta saattoi olla hyötyä aatteen edistämiselle sikäli kun se suostui olemaan hiljaa ja myötäilemään kansallissosialisteja) ja myös Höss oli kristinuskoon pettynyt ja lapsuutensa katolisesta uskosta luopunut. Mikael Enckell sanoo juutalaisuutta ja antisemitismiä käsittelevässä kirjassaan Missä Jumala on? antisemitismin olevan myös kapinaa mielihaluja rajoittavia käskyjä ja kieltoja vastaan. Antisemitismi on hyökkäämistä "isien perintöä" – kristinuskohan on juutalaisuuden lapsi – ja omaa alkuperää vastaan. 

Kun Höss toteutti tehtäväänsä Auschwitzissa, niin keitä tai mitä hän tappoi?

Illat pimenevät

Yhä useammin syttyy kynttilä ruokaa laittaessa tai musiikkia kuunnellessa. Tällä hetkellä suuressa suosiossa on Giovanni Gabrielin jumalainen tuotanto. Yhä useammin huomaa laskevansa viikkoja jouluun. Päivä päivältä muuttuu houkuttelevammaksi kanelinmaku. 

by Ninni

Uutiseton maailma

Muistan järkyttäneeni lähipiiriäni syvästi joskus 90-luvulla viettämällä monta vuotta ilman sanomalehteä. Lopulta paine perhepiirissä kasvoi niin suureksi, että isäni tilasi lehden meille. Ja olihan se tietysti mukavaakin, vaikka paperiroskaa kertyikin huimat määrät.

Sanomalehti kai vain on pakollinen, jos mielii käydä Normaalista Kunnon Ihmisestä kotomaassa. Sanomalehdetön on potentiaalinen syrjäytyjä, omituinen friikki, eikä hänellä ole kiinnostusta Maailman Tapahtumiin. Sanomalehti kuuluu selata läpi aamiaista syödessä ja viis siitä, vaikka lehden muoto tekee lukemisesta sietämättömän vaikean koettelemuksen.

Nykyisin uutisia ei voi paeta tulipa taloon lehti tai ei. Telkkari ja radio ystävällisesti informoivat meitä tunneittain maailman tapahtumista. Sitten on internet: lukematon määrä uutissivustoja, joista omat uutismakupalat voi poimia reaaliajassa.

Olen alkanut ajatella olleeni 90-luvulla viisaampi kuin arvasinkaan. Haluanko tietää Somaliassa kivitetystä 13-vuotiaasta tytöstä? Mitä konkreettista voin tehdä tuon tytön hyväksi? En yhtään mitään. Enkä voi ratkaista Lähi-Idän kriisiä. Yhdysvaltain presidentinvaalissa minulla ei ole äänioikeutta – monista muista suomalaisista tosin voisi luulla, että heillä kyllä on, siksi kiivasta keskustelua tästäkin vaalista meillä käydään.

Uutiseton maailma ei ole ollenkaan huonompi juttu. Ei ainakaan, jos niin kutsutut uutiset ovat sellaista nonsenseä kuin täällä meillä. Miksi ihmeessä joku "raju puukotus" ansaitsee uutisen nimen? Tai se, että paikkakunta X:ssä on lapsiperheen talo tulessa. Mitä ihmeen uutisarvoa tällaisilla jutuilla on?

Millainen puukotus muuten ei ole raju? Miksi on olennaista jos lapsiperheen talo on tulessa. Eikö uutiskynnys ylittyisi, jos talossa asuisi vaikka kaksi vanhusta?

by Ninni

Kiitospäivää odotellessa

Hyvin on Suomeen rantautunut Halloween kurpitsoineen ja naamiaisineen. Seuraavaksi saamme varmaankin todistaa suomalaisen kiitospäivän (Thanksgiving) lanseeraamista. Ja vielä kun itsenäisyyspäivän siirrämme joulukuusta heinäkuulle, niin kaikki onkin täydellistä. Maailma ei pienene – sitä pienennetään. 

Vuoden 11. kuukausi, marraskuu, on toki omassa kulttuurissammekin ollut kuolleiden kuu. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto kertoo sanan marras ("maa makaa martaana") olevan vanhaa indoeurooppalaista perua ja merkitsevän kuollutta. Pyhäinmiesten päivällä on yli tuhatvuotinen perinne: vuodesta 835 alkaen on kristillinen kirkko viettänyt marraskuun ensimmäisenä päivänä kaikkien marttyyrien ja veritodistajien päivää. 

Vanhaan aikaan tätä päivää vietettiin Suomessa hartaudella: mitään meluisaa työtä – esimerkiksi puiden pilkkomista – ei saanut tehdä. Aattoyönä liikkuivat pyhät vainajat ja talonpoikaiskulttuurissa heille tarjottiin parasta, syksyn herkkuja ja sauna vastoineen. Pöydän antimia henget nauttivat silloin, kun talon oma väki oli saunomassa. Henkien kestitseminen toi taloon hyvän karjaonnen koko seuraavaksi vuodeksi. 

Keyri eli vuoden viimeinen päivä on, paradoksaalista kyllä, ollut marraskuun ensimmäinen päivä. 2.11. on vietetty sielujen päivää. Agricolan suomennoksen mukaan tämä päivä on "kaikkien kuolleiden uskollisten sielujen päivä" ja vanhaan aikaan sovelias vierailuille ja ystävien ja tuttavien kestitsemiselle. Jos kestitystä ei ollut luvassa, niin sopi uhata rikkoa talon uuni.

Kyllä meillä omiakin perinteitä on, mutta tieto niistä löytyy kirjoista. Ja kun valittavana on kirjatieto ja amerikkalainen elokuvateollisuus, niin valitettavasti kirjat häviävät. Ei kimalla kaikki kotoinen – krääsä houkuttelee enemmän.

by Ninni

Salainen pahe

Raamattu-elokuvia ei voita mikään. Ei ole mitään viihdyttävämpää kuin Charlton Heston jylisemässä Mooseksena ja jakamassa mahdikkaalla kädenheilautuksella Punaisen meren kahtia Israelin kansan käydä.

Nyt katseltavana on taas tällainen spektaakkeli, nimittäin Salomo ja Saban kuningatar (Solomo and Sheba) vuodelta 1959. Salomona miehisyyden monumentti Yul Brynner ja Saban kuningattarena nainen potenssiin kymmenen: Gina Lollobrigida. Tuulkoot tuulet ja satakoon taivas alas, täydellistä syysiltaa ei mikään pysty pilaamaan.

Tunnustan muuten myös omistavani Kymmenen käskyä-elokuvan. Piti ihan ostaa omaksi, niin hyvä se on.

by Ninni

Taas ”meitä” vaivaa jokin

Helsingissä joku tappaa jonkun ja taas kysytään mikä "meitä suomalaisia" vaivaa. Meitä kaikkia. Ihan erotuksetta. Näin ainakin Iltasanomissa.

Mitähän jos saisimme tietoa vain ihan lähimmän ympäristömme tapahtumista. Jos ei olisi tätä nykyisenkaltaista mediaa, joka valon nopeudella tuo tietoon tsunamit maailman toisella laidalla, murhatyöt satojen kilometrien päässä ja niin edelleen. Kun tätä maailmaa katsoo näin sammakkoperspektiivistä, niin ei mikään näytä muuttuneen. Menen kävelylle ja tervehdin naapureita. Postissa ja kirjastossa saa sosiaalisia kontakteja, on tuttuja kasvoja ja jutustelua.

Tai näyttäisikö maailma erilaiselta jos murhatöillä ei mässäiltäisi, vaan ne uutisoitaisiin parilla rivillä ja ilman värikkäitä kuvia kynttilämeristä ja surijoista. Ei jatkettaisi viikkokausia tällaisten tapahtumien ja niiden taustojen turhaa penkomista. Ikävin ilmiö on kollektiivinen syyllistäminen. "Me" olemme syyllisiä, koska "me" emme ole välittäneet. "Meitä" voi varmaan syyttää myös siitä, ettemme ole ajatustenlukijoita. Minunkin kai pitäisi tietää ilman muuta piilotteleeko naapurini iloisen hymyn takana murhasuunnitelma ja onko kirves teroitettu. Ja pian joku sanookin jo y-sanan. Yhteisöllisyys! Mitähän sekin käytännössä merkitsee. Voin keskustella naapurien kanssa, mutta voinko siinä small talkin lomassa noin vain heittää, että masentaako, onko itsetuhoisia ajatuksia? Ja kuinka suhtautuisin siihen, jos joku alkaisi itseltäni kysellä moisia?

"Meidän" lisäksemme muita ehdokkaita syylliseksi ovat poliitikot (voi poliitikkoparkoja, oikeasti), lama, ylivelkaantuminen, mielenterveyspalvelujen puutteellisuus, väkivaltapelit.. Syyllinen tuntuu olevan kuka tahansa muu paitsi se mies, joka painoi liipaisinta.

by Ninni

Kuohukermaa

Luen Martti Turtolan kirjaa Erik Heinrichs: Mannerheimin ja Paasikiven kenraali. Suomalaisessa sotahistoriassa tarkastajan toimi herättää synkkiä assosiaatioita: Marskin tapana oli sodan aikana sijoittaa kyvyttömiksi rintamakomentajiksi katsomansa miehet erilaisiin tarkastajan virkoihin. Kyvyttömän tie siis tosiaankin kulki rintamalta tarkastajaksi, pois tapahtumien polttopisteestä. Heinrichsin kohdalla suunta oli aivan erilainen: rauhanajan jalkaväen tarkastajasta III armeijakunnan komentajaksi lokakuussa 1939. Ja alkoi YH. Niin se lahjakkuus palkitaan.

Eläviä kuvia

Katsoin Kärpästen herran. Olin oikeassa epäillessäni sen toimivuutta elokuvana. Elokuva ei yksinkertaisesti voi tuoda esiin niitä moninaisia pelon nyansseja kuten romaani tekee.

Marilyn-kausi jatkuu. Lainasin Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Marilyn Monroen ja Jane Russellin naisellisuudessa on jotain uskomattoman pehmeää ja viettelevää, se on kuin kuohukermaa vatkattuna pehmeäksi vaahdoksi. Ja höystettynä sokerilla. Elokuvan laulut jäävät mielen pohjalle kummittelemaan: olen jo useamman kerran viime päivien aikana huomannut hyräileväni "We're just two little girls from Little Rock, we lived on the wrong side of the tracks. But the gentlemen friends who used to call they never did seem to mind at all.."
 

by Ninni

Kuntavaalit

Meidän äänestämisemme jäi viime tinkaan: pääsimme uurnille viimeisen tunnin aikana. Äänestäminen oli kuitenkin palkitsevaa: ehdokkaamme pääsi läpi ja tuli valituksi valtuustoon. Äänestimme kuusikymmenvuotiasta: yksi ikääntymisen merkeistä taitaa olla haluttomuus äänestää jotakin ehdokasta vain nuoruuden vuoksi. Vielä joskus kaksikymppisenähän sen koki niin tärkeäksi, että nuoretkin pääsevät näyttämään kyntensä. Nyt katsoo enemmän jo ihmisen osaamista ja kokemusta. Asia on tärkeämpi kuin ikä. 

Painava valintaperuste meidän kohdallamme oli myös ehdokkaan asuinpaikka. Meillähän oli tässä jokin aika sitten kuntaliitos ja toki tuntuu tärkeältä pitää huolta meidän "liitettyjen" eduista.   

Mediassa spekuloitiin taas loistavan älykkäästi huonon sään vaikutusta vaaliaktiivisuuteen. Voi taivasten taatto. Minäpä sanon erään asian ja sanon sen täydestä sydämestäni: jos ihmiset oikeasti välittäisivät äänestää, niin he tulisivat uurnille läpi tulen ja jään. Pieni sade tai tuuli ei todellakaan estä ihmisiä, joista valtaosalla on kuitenkin auto käytössään. Voivatko ihmiset oikeasti olla niin naiiveja, että kuvittelevat sään olevan se syy olla äänestämättä?

Noin 60% äänestysaktiivisuus ei minun mielestäni ollut kovinkaan hyvä juttu. Ihmettelen sitä kovasti, koska kunnallistasolla luulisi äänestämisen tuntuvan vielä hyvinkin mielekkäältä. EU-vaalit ja muut ovat sitten erikseen.