Kategoria: Uncategorized

by Ninni

Rouva Vertigo

Näin viime yönä unen, jossa opettelin lentämään. Se ei onnistunut hyvin: en saanut korkeutta, en ilmaa (olemattomien) siipieni alle, vaan jäin leijailemaan noin kymmenen senttimetriä maanpinnasta. Ja jysähdin sieltä mataluudestani alas aika kipeällä tavalla. Onkohan Paul Austerin Mr. Vertigo vaikuttanut minuun liian syvällisellä tavalla, vai miksi tuollainen uni nyt kiusakseni tuli?

Austerista siirryin kotimaisten klassikkojen pariin. Olen kuluttanut aikaani nauttimalla Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä, ja sen jatko-osasta, Kadotetusta puutarhasta. Molemmat romaanit ovat mestarillista työtä. Rakastan Hämäläisen kieltä – romaania kirjoittaessaankin hän on lyyrikko. Vai mitä muuta voi ajatella, kun törmää kirjassa kappaleeseen, jonka nimi on Elisabetin sielu erittää helmiäistä? Tai kun samaista Elisabetia kuvaillaan silittämässä elämää kuin suurta kissaa? Elisabetin henkilöhahmo täyttää mielen koetun tunteella, mutta tunteeseen sekoittuu myös jotain negatiivista. Elisabet arvostaa kulissia, mutta hän on myös aidosti jalomielinen, kauniisti elävä ihminen. Sen lisäksi hän kykenee – melkein itseltään salaa – myös mustasukkaisuuteen ja matalamielisyyteen. Siitä huolimatta hänen toimensa ja viattomat teeskentelynsä suojelevat sivistynyttä elämäntapaa. Siksi hänelle voi antaa anteeksi paljon.

by Ninni

”Aloee ee polis”

..eli luettavana on ollut Mika Waltarin Johannes Angelos. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa! Tässä on muuten ainakin minun mielestäni Waltarin paras historiallinen romaani. Ihan totta niin, myös mukaan lukien Sinuhe. Silloin nuorempana koin Johannes Angeloksen hyvin pessimistiseksi ja surulliseksi rakkaustarinaksi. Nyt tiedän, että kauneimmat rakkaustarinat ovat usein niitä, jotka eivät toteudu, tai toteutuvat vain hetkeksi. Ja voihan toki huonomminkin kuolla kuin puolustaessaan Konstantinopolia vääräuskoisilta.

Tyhmä kuin kivi?

Olen viime aikoina notkunut Jalokivigalleriassa. Siellä harrastetaan paljon puolijalokiviä, nykykielessä korukiviä. Jos tahdot isot barokkityyliset helmikorvakorut, on ostospaikka Jalokivigalleria. Jos tahdot meripihkaristin, tai ametistisormuksen, on suuntasi sama. Nykyisin olen viehtynyt epätasaisista, rosoisistakin helmistä. Ne ovat kuin elämä itse. Epätasainen pinta paljastaa helmen hohteen paremmin kuin sileä pinta. Toinen hankinta oli sitriinikorvakorut. Sitriini on ilon kivi, sen pitäisi onnellistuttaa ja ilahduttaa. Jää nähtäväksi.

by Ninni

Elävien armoilla

Löysinpä hyvän romaanin! Kyseessä on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi. Tässä taas on sellainen luettava, jota ei voi jättää kesken – on pakko kääntää sivuja, kunnes silmät tuntuvat olevan hiekkaa täynnä ja niskat jumissa.

Tarina alkaa siitä suloisesta viimeisestä vuodesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecilin lomailemaan perheen kotiin ja loppu onkin historiaa. Cecil on runoilija, joka vierailunsa aikana kirjoittaa arvoituksellisen ylistyslaulun Sawlen perheen puutarhalle ja – niin, kenelle? Nuori runoilijalupaus kuolee sodassa jättäen paljon vastaamattomia kysymyksiä. Kuka perheestä olikaan hänen suuri rakkautensa?

Runoilijan salaisuudet eivät nykyihmistä ällistytä: kyseessä onkin ihminen, joka tykkää molemmista sukupuolista. Kirjasta ei tee erikoista tämä vaalittu salaisuus (joka lukijalle paljastataan heti kirjan alussa), vaan sen oivaltava kuvaus ajan vaikutuksesta meihin ihmisiin. Kun me kuolemme, niin muutumme muistoiksi. Ja muistot, kuten kaikki tiedämme, ovat aina henkilökohtaisia, subjektiivisia, epätarkkoja, värittyneitä. Kuoltuamme emme voi enää väittää vastaan. Olemme elävien armoilla. Kuka voi kertoa meistä muiston, joka on lähinnä totuutta? Eihän ihminen satunnaisille tuttavuuksille paljasta tosiolemustaan, vaan vain kaikkein lähimmille ja rakkaimmille.

Aika on todella armoton meitä ihmisolentoja kohtaan. Nuorina emme oikein osaa kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen. Se tuntuu niin kaukaiselta, ettei sitä edes ajattele. Mutta se tulee, se tapahtuu väistämättä. Me vanhenemme. Nuorina ja huolettomina meitä suojaa viattomuutemme: emme osaa kuvitella edessä olevia tragedioita. Mutta niitä tulee tiellemme ja päädymme outoon määränpäähän, kauas aikomastamme. Kuten romaanin Daphne Jacobs, huoleton hyvän perheen tyttö, joka alkoi arvostaa alkoholin iloja enemmän kuin oli sopivaa. Hän jätti aviomiehensä, ei tullut onnelliseksi toisen miehen kanssa, ja päätyi omalaatuiseksi sotkun keskellä eläväksi homsantuuksi. Kukapa olisi uskonut, sinä viimeisenä kesänä ennen sotaa?

 

by Ninni

Raja on kapea

Tämä joulu on ollut kaikin puolin onnistunut, mutta Tuho on samanaikaisesti hiipinyt ihan kannoilla – kaikki olisi voinut helposti mennä suhkuksikin, vaan eipä mennyt.

23.12. aloitin kalkkunan marinoimisen, ja onneksi kaadoin marinointiviiniä tilkan lasin pohjalle maistaakseni – se onneton punaviini olikin mennyt etikaksi! Sopii vain kysyä millainen olisi kalkkuna maultaan ollut, jos en olisi huomannut. Ei muuta kuin puli-puli-puli, viini pullosta viemäriin, ja uusi auki. Se olikin kaikin puolin kelvollista. Piparkakkujenkin kanssa oli vähällä käydä niin, että olisivat voineet unohtua uuniin. Kuten sanottu, Tuho tuntui häälyvän lähellä, mutta niinhän se aina tekee. Onnistumisen ja epäonnistumisen välissä oleva raja on kapea, oikeastaan se on vain viiva, joka on hyvin helppo ylittää.

Ainoa varsinainen epäonnistuminen, tai pettymys, sattui joulukukkien kanssa. Me olemme hyasinttien ystäviä, ja niitä on meillä joka joulu. Mutta nytpä kävi niin, etteivät mokomat auenneet ollenkaan. Aukeneminen ja kuivuminen tuntuivat tapahtuvan samanaikaisesti. Kaiken elävän – kasvien, eläinten, ihmisten – kanssa toimiessa mukana on aina ennustamattomuuden elementti.

Kynttilät ovat luoneet loistettaan ja Bachin Jouluoratorio on soinut. Lahjoja on annettu ja saatu.

by Ninni

Lei-lei-leipoen

Jouluaatto on noin tunnin ikäinen. Valvon – olo on fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti tyyni ja tyytyväinen. Kaikki on kunnossa: on leivottu niin, että jauhot pöllysivät, on tuotu kuusi sisään ja koristeltu se, on kuunneltu Es ist ein Rose entsprungen.

Leivontaurakka alkoi piparkakuista, jatkui täytekakulla, eteni maustekakun kautta korvapuusteihin ja rahkapulliin. Tiskikone on protestoinut suururakkaa vastaan jurisemalla kuin betonimylly. Onneksi se on silti tehtävänsä hoitanut.

Hyasintit pysyttelevät itsepäisesti nuppuvaiheessa.

Kuuntelin Ylen Ykköstä tänään leivonnan lomassa. Tuli jumalanpalvelusta kaksin kappalein, oli luterilaista ja ortodoksista. Luterilainen naispastori kehotti meitä rukoilemaan yksin olevien vanhusten puolesta. Yksin oleminen on siis aina onnetonta, eikä koskaan itse valittua. Jos vanhus erehtyisi uskottelemaan olevansa mieluiten yksin, niin siitä ei kai pitäisi piitata, vaan raahata seniori vaikka väkisin joulupöytään. Missä iässä ihminen joutuu luopumaan aikuisen oikeudesta juhlia ja elää omalla tavallaan?

by Ninni

”Kell’ ei oo Tuomaan päivänä..

.. sill’ ei oo joulunakaan.” Näillä sanoilla vanha, viisas kansa viittasi jouluvalmisteluihin: tähän päivään mennessä ne piti olla valmiina, tai sitten ei valmista tulisikaan. On aika rauhoittua – vanhan käsityksen mukaan joulurauha alkoi tästä päivästä, Tuomaan päivästä. Tästä jouluun asti vietettiin pesäpäiviä: vuoden pimeimpinä päivinä aurinkokin pysyttelee pesässään, ja ihmiset ennustelivat tulevan vuoden säitä. Kokonaan auringottomien päivien katsottiin tietävän sateista kesää. Jos pieni pilkahduskin keltaista saadaan, niin tulee suvesta poutainen ja kuiva. Nyt siis silmä tarkkana taivasta tähyämään!

Kaikkea huviksi ja hyödyksi voi oppia Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta. Vuonna 2003 antoi PuoLiskoinen sen minulle joululahjaksi, ja siitä lähtien se on ollut usein nähty opus käsissäni.

Vanha kansa varmasti nyökkäisi hyväksyvästi suuntaani, koska omat jouluvalmisteluni ovat loppusuoralla. Koti on puunattu, ostokset tehty, lahjat sievissä paketeissa. Kirjastossakin ennätin käymään tänään ja lainasin Päätalon Iijoki-sarjan kaksi ensimmäistä romaania ilokseni. Niissä on sitä menneen maailman karua lumoa. Jos joskus tekeekin mieli valittaa asioista, niin Päätaloa lukiessa kiitollisuus valtaa mielen. Onneksi meillä eivät joudu lapset lähtemään ennen murrosikää raskaisiin, fyysisiin töihin. Ja onneksi eivät ihmiset työmatkoillaan joudu rypemään kuukausimäärin likaisissa paidoissa, syöpäläisten kiusaamina. Elettiinpä ennenkin, jo toki, muttei näin mukavasti ja rikkaasti.

by Ninni

Viimeiset kiusaukset

.. tai pikemminkin viimeinen rutistus, joulusiivouksen nimittäin! En vietä joulua kaapissa, mutta pari kaappia olen siivonnut. Pidän periaatteenani, ettei jouluvalmisteluista saa tulla paha mieli kenellekään. Jos mennään hampaiden kiristelyn ja nääntymyksen puolelle, niin siinä kohtaa varmaankin kannattaa ottaa aikalisä, ja tuumata toisenkin kerran tämän Kristuksen syntymäjuhlan tarkoitusta. Kristus nimittäin uskaltaa tulla likaiseenkin kotiin, jossa ei pöytä notku alusta loppuun itse tehtyjä ”looria”.

Pohdintoja Pamukista

Turkkilaisen mestarin romaaneja lukiessani koen nimisokeuden. Turkkilaiset nimet ovat niin erilaisia ja outoja suomalaiseen silmään, etteivät ne herätä oikeastaan minkäänlaisia valmiita mielikuvia. Romaanikirjailija kertoo kaunottarista nimeltä Ipek ja Fasun, mutta ne eivät aiheuta mitään näkökokemuksen tapaistakaan, siis niminä.

Jos suomalainen kirjoittaja kuvailee kaunista Heidi-nimistä tyttöä, niin saan heti mieleeni lukioaikojeni luokkatoverin, joka oli heidimäisen kaunis: vaaleanruskeat, tavallaan melkein värittömät hiukset, vedenväriset silmät, kuulas iho. Nuo ominaisuudet kuuluvat heidimäisyyteen, ja romaanien heidit ovat sitä samaa mallia mieleni silmissä, ellei nyt ihan toisin ilmoiteta. Mutta Ipek.. tai Fasun..? Tai miehistä Feridun? Feridun kuulostaa lääkkeeltä! Hormonilääkkeeltä, tai sitten psyykelääkkeeltä.

by Ninni

Unta, tarua, ja totta

Näin unen, jossa käyttäydyin hävyttömän aggressiivisesti Myllyn parkkikatoksessa. Haastoin riitaa (!) ihmisten kanssa, ja olin kuin testosteroniraivossa uhitteleva teinipoika. Uskomatonta. Lähinnä nuo unen aggressiot liittyivät parkkeeraamiseen: muu ihmiskunta ei mielestäni osannut sitä yhtä hyvin kuin minä, tai muuten vain närästi paikkojen puute. Tyypillinen joulunalusuni, jossa heijastuu epätoivoinen parkkipaikkojen haeskelu viime lauantaina.

Luin Orhan Pamukin romaanin Viattomuuden museo. Varakas nuori mies viettelee 18-vuotiaan köyhän tytön, ei mene tämän kanssa naimisiin, mutta kihlautuu rikkaan Sibelin kanssa, ei mene naimisiin Sibelin kanssa, tahtoo sittenkin mennä naimisiin viettelemänsä tytön kanssa, menee lopulta kihloihin hänen kanssaan. Naimisiin asti ei päästä, koska kuolema korjaa kauniin nuoren naisen. Koko sen ajan, kun vietelty neito on naimisissa toisen miehen kanssa, jaksaa kirjan sankari odottaa. Odotus kestää lähemmäs kymmenen vuotta, eikä sen päätyttyäkään elämä ole ruusutarhaa.

Nautin lukukokemuksesta, mutta kirja oli juuri sellainen, jonka vain mies voisi kirjoittaa. Fusun oli siinä muuttumaton ulkomuodoltaan 18-vuotiaasta tytöstä aina aikuiseksi naiseksi asti. Olisiko mies jaksanut odottaa unelmiensa tyttöä, jos tämä olisi avioliiton seurauksena 1) lihonut 30 kiloa 2) leikkauttanut hiuksensa, tai värjännyt ne väärän väriseksi 3) luopunut modernin naisen asenteistaan ja alkanut käyttää huivia kunnon musliminaisen tavoin 4) pyöräyttänyt mukavan suurperheen lapsettomana olon sijaan. Totuushan nimittäin on, että ihmiset muuttuvat. Kaikki muuttuu, eikä samaan jokeen voi astua kahta kertaa.

by Ninni

Vedenpaisumus!

Tänään kävimme vierailulla isäni serkun luona. Tämä miellyttävä, kypsä ihminen on todellinen hieno nainen, ja sen lisäksi valtavan vieraanvarainen! Tarjolla oli niin paljon kaikkea hyvää, että melkein vyöryimme ulos kävelemisen sijasta. Näinpä muuten ensimmäisen kerran elämässäni induktiolieden. Minähän en suuremmin seuraa teknisiä edistysaskelia, joten tällainenkin keksintö on mennyt ohi silmien ja korvien.

Myöhemmin samana päivänä (sunnuntaina siis) aloin laittaa ruokaa täällä kotona. Laitoin keittiökulhon likoon, mutta unohdin sulkea hanan ajoissa. Vesi lainehti yli kulhosta, ja komeasti keittiötaso(i)lle, ja jopa keittiön alakaappiin.. Lopputulos: melkoinen määrä pahaa mieltä, suuri määrä työtä, kohtuullinen määrä poisheitettäviä, kontaminoituneita hyödykkeitä, kuten esimerkiksi mausteita, servettejä, pakastuspusseja.. PuoLiskoinen kohtasi kauhunäyn ensimmäisenä, ja oli hitusen tiuskea. Enpä voi häntä siitä syyttääkään.

Nyt, toipuneena päivän koettelemuksista, onkin aika avata jälkikäteen joulukalenterin 16. luukku. Lelukassihan sen takaa paljastui.

by Ninni

Maailmanlopun murheet

Viimeisimmässä Tieteen kuvalehdessä oli taas tavattoman positiivisia juttuja maailmanlopusta. Mahdollisia loppuja esiteltiin oikein useampiakin. Oli meteoria, komeettaa, asteroidia, kaikenlaisia taivaankappaleita maapallon mahdollisina kurittajina. Niin, ja sitten sellainen aiemmin minulle tuntematon mahdollisuus: Mars-naapurimme voisi murskata meidät, jos sen rata muuttuisi. Jos olemme tarpeeksi onnekkaita välttyäksemme avaruudesta tulevilta murikoilta, niin lopulta aurinko kuitenkin nielaisee meidät. Aikaa iloita kauniista planeetastamme on noin miljardi vuotta.

Olen ennenkin potenut maailman(lopun)tuskaa, eikä mikään raivostuta niin paljon kuin hyvää tarkoittava lohdutus, että loppuunhan on vielä pitkä aika. Entä sitten? Se tulee kuitenkin! Tulee se päivä, kun maailmaa ei enää ole. Se on ihan samanlainen päivä kuin tämäkin, tosin vain kauempana tulevaisuudessa. Itse en ehkä ole sitä näkemässä, mutta kenties joku kaltaiseni on.