Näin viime yönä unen, jossa opettelin lentämään. Se ei onnistunut hyvin: en saanut korkeutta, en ilmaa (olemattomien) siipieni alle, vaan jäin leijailemaan noin kymmenen senttimetriä maanpinnasta. Ja jysähdin sieltä mataluudestani alas aika kipeällä tavalla. Onkohan Paul Austerin Mr. Vertigo vaikuttanut minuun liian syvällisellä tavalla, vai miksi tuollainen uni nyt kiusakseni tuli?
Austerista siirryin kotimaisten klassikkojen pariin. Olen kuluttanut aikaani nauttimalla Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä, ja sen jatko-osasta, Kadotetusta puutarhasta. Molemmat romaanit ovat mestarillista työtä. Rakastan Hämäläisen kieltä – romaania kirjoittaessaankin hän on lyyrikko. Vai mitä muuta voi ajatella, kun törmää kirjassa kappaleeseen, jonka nimi on Elisabetin sielu erittää helmiäistä? Tai kun samaista Elisabetia kuvaillaan silittämässä elämää kuin suurta kissaa? Elisabetin henkilöhahmo täyttää mielen koetun tunteella, mutta tunteeseen sekoittuu myös jotain negatiivista. Elisabet arvostaa kulissia, mutta hän on myös aidosti jalomielinen, kauniisti elävä ihminen. Sen lisäksi hän kykenee – melkein itseltään salaa – myös mustasukkaisuuteen ja matalamielisyyteen. Siitä huolimatta hänen toimensa ja viattomat teeskentelynsä suojelevat sivistynyttä elämäntapaa. Siksi hänelle voi antaa anteeksi paljon.