Kategoria: Uncategorized

Pidinpä luovan tauon..

.. ja tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti! Ikonimaalauksen kevätkurssi kesti viikon ja vei mielestä maalliset turhuudet, myös blogi-paran. Sain valmiiksi Joakimin ja Annan kohtaamisen. Ensin olin siihen valtavan tyytyväinen, mutta nyt tarkemmassa katsannossa Joakimin silmät näyttävät muljottavan päästä ja Annalla on outo lempeänviekas ilme kasvoillaan. Taidan katsoa sitä yhä liian läheltä. Vaikutelma paranee varmasti siinä vaiheessa, kun sen saa seinälle.

Aloitin ristiinnaulitsemis-ikonin. Se eteni vauhdikkaasti: seuraavaksi pääsen (joudun?) kasvojen tekoon. Kädet maalaan edelleenkin sellaisiksi, että ne muistuttavat avaruusolennon käsiä. Sormissa on jotain luonnotonta. Tämä ongelma on ollut ikoneissani ihan ensimmäisestä lähtien.

Sota, sattumanvaraisuus, ja kohtalo

Olen viime aikoina palannut sotahistorian pariin. Sitä ei voi harrastaa jatkuvasti – se on liian ahdistavaa. On pidettävä taukoja, on sulateltava luettu, on mietittävä uudestaan ihmiskäsityksensä. On vahvistuttava.

Jukka L. Mäkelän Taipaleenjoki ansaitsisi klassikon aseman talvisodan kuvausten joukossa. Toivottomalta vaikuttavan taistelun kuvaus tulee suoraan iholle. Lukijan kämmenet hikoavat ja tapahtumat voivat tulla uniin. Alpo Reinikaisen Taipaleenjoen tulessa kertoo samasta kohtalokkaasta taistelusta. 20-vuotias vänrikki kertoo kokemuksistaan elävästi: taistelutoverit eri murteineen ovat todellakin ihmisiä elävästä elämästä – jos näin voi sanoa. Monelle Taipaleenjoki oli lyhyeksi jääneen elämän päätös.

Miksi joku kuolee ja toinen selviää? Missä on se todellisuuden leikkauspiste, jossa kohtaavat sattuma ja kohtalo?

Entä jos?

Heräsin yöllä siihen, että koira kutitti varpaitani. Kello oli noin kolme, aamuyön tunti käsillä. Aloin miettiä siinä valvoessani – minähän en kerran herättyäni nukahda helposti – kevään takkuilevaa tulemista. Talven selkä on kalenterin mukaan taittunut ajat sitten, mutta vielä se ryömii eteenpäin, tai käyttää kainalosauvoja. Mietin, jos kävisikin niin, ettei kevät ollenkaan tule? Sää sen kun vain kylmenisi: tulee 20 astetta pakkasta, sitten 50 ja 70. Mitä oikeasti voisimme tehdä, jos maapallo yhtäkkiä vain kylmenisi? Tai entä jos kesän tullen lämpötila ei pysyisikään Suomen kesän lukemissa, vaan tulisi aina vain kuumempaa? Ensin Saharan lämpötilat, sitten saunan, lopuksi kiehuvan veden? Paistuisimme hengiltä.

Meillä ei ole mitään takuita siitä, että maapallo kannattelee meitä huomiseen ja ylihuomiseen. Entä jos maapallon akselissa tapahtuu pieni poikkeama, se kallistuu liikaa, tai liian vähän..? Tai jos aurinko alkaa oikutella ja jakaa säteitään liikaa, tai liian vähän? Avaruudessa kaikki lienee mahdollista.

Tällaisia asioita ei ole mukava ajatella aamuyöstä. Ympärillä on hiljaista: Hietamäentiellä ei liiku vielä kukaan muutamaan tuntiin. Siippanen nukkuu viattoman unta vierellä ja koiratkin näkevät omia, koiramaisia uniaan. Itse sitä valvoo ja miettii: kuinka kauan vielä? Kuinka kauan meillä on onni olla elossa? Ihmiskunta muistuttaa välillä muurahaisyhdyskuntaa pesässään. Iso jalka on pesän päällä valmiina tallaamaan, mutta muurahaiset sen kun jatkavat arkisia askareitaan mielipuolisen välinpitämättöminä. En ole varma, mikä olisi se iso jalka, joka ihmiskunnan päällä häälyy. Ehkä se on kaiken ennustamattomuus, oma voimattomuutemme kosmisessa mittasuhteessa? David Humen tavoin en osaa luottaa auringon nousevan huomispäivänä idästä, tai mistään muualtakaan. Kaikki on armoa.

Talven selkä on taittunut – ja melkein PuoLiskoisenkin

Meidän pääsiäisemme olikin tänä vuonna kotoisa juhla. Kirkkoon emme kyenneet, koska PuoLiskoisen selkä venähti keittiöpuuhissa. Delegoin hänelle lampaanpaistin rasvojen ja kalvojen poiston, mutta työasento ei tainnut olla paras mahdollinen – siitä selkävaiva. Joskus mietin minkä kokoisille ihmisille keittiöt oikeasti suunnitellaan? Keittiötasot ovat meillä korkeudeltaan sopivat tällaiselle 162 senttimetriä pitkälle rouvalle, mutta miehelle ne ovat kai liian matalat. Toisaalta hyllytila ja kaapit ovat osittain katonrajassa, minulle ihan liian korkealla. PuoLiskoinen ulottuu kätevästi ottamaan mausteet maustekaapin ylimmältäkin hyllyltä, kun itse saan olla kapuamassa tuolin päälle lisäpituutta varten.

Pääsiäismunista on kuoriutunut esiin dinosauruksia, jojoja, ja kaleidoskooppeja. Yksi sorminukkekin saatiin.

Viime aikoina tapahtunutta:

  • Eräs sukulaiseni aikoo muuttaa pois Turusta. Tulee ikävä. Itse asiassa on vaikea kuvitella Turkua ilman häntä.
  • Olen miettinyt, josko hankkiutuisin eroon vuoden 1992 Raamatusta. Sen olemassaolo kirjahyllyssäni vaivaa mieltä ja sielua. Asia on harkinnassa.
  • Kirjallisuuspiirin kautta rakastuin Olga Tokarczukin romaaneihin. Sekä Vaeltajat, että Alku ja muut ajat ovat olleet mahtavia lukukokemuksia, mystisiä ja selkeitä samaan aikaan, jos sellainen ylipäänsä on mahdollista.

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.

Uljas, uusi (punainen) maailma

Tämä uutinen sai suoraan sanottuna silmäni kasvamaan teevadin kokoluokkaan ja katseen kalenteriin: onko nyt aprillipäivä? Vaan ei: ilmeisesti jotkut ihan tosimielellä hakevat ehdokkaita yksisuuntaiselle (!) matkalle Marsiin. Matkan päätteeksi nämä löytöretkeilijät päätyisivät asumaan punaiselle naapuriplaneetalle loppuelämänsä ajaksi.

Haaveita ja hullutuksia maailmaan mahtuu, mutta todella ällistyttävää tässä on halukkaiden runsas määrä. 8000 ehdokasta on jo ilmottautunut! Luvassa on kahdeksan vuoden koulutus (ajallisesti siis pitempi jakso kuin korkeakoulututkinnon suorittaminen), johon sisältyisi ainakin lääkinnällisiä taitoja ja insinööriosaamista.

En ymmärrä kuinka tämä hanke voisi toteutuessaan olla mitään muuta kuin katastrofi. Tuollaisesta selviäminen voi onnistua yhdeltä ihmiseltä miljoonasta. Enkä ole ollenkaan varma siitä, ovatko nuo poikkeusihmiset hakijoiden joukossa. Luultavasti he ovat niin jalat maassa -ihmisiä, ettei tuollainen scifi-exodus heitä houkuttelisi. Arpapeliähän se on joka tapauksessa: vaikka ihmisen psyykkiset, älylliset, ja fyysiset valmiudet olisivatkin kohdallaan, niin mikä takaa noin pitkän avaruusmatkan onnistumisen? Avaruus on vaaroja täynnä, siellä lentelee asteroidia ja komeettaa ihan kotitarpeiksi. Voihan se seilaava tähtilaiva saada jonkun teknisen vian ja – no, tiedämme kaikki kuinka siinä kävisi.

Tässä yrityksessä on enemmän tai vähemmän kamikazehtavia piirteitä, mutta toki olemme kaikki vapaita tekemään tahtomme jälkeen oman elämämme suhteen. Minua vain ei sellaisessa sillipurkissa nähtäisi seilaamassa tähtiin.

Muistan lapsena lukeneeni Marsin aikakirjat, ja se sai minut pitkäksi aikaa masentuneeseen mielialaan. Vanhemmiten olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmiskunta on kohtalossaan sidottu tähän omaan planeettaamme. Tiedän, että se tarkoittaa ihmiskunnan tarinan rajallisuutta, koska tämä sininen planeettamme ei tule säilymään elinkelpoisena ikuisesti. Mutta ehkä meitä ei ole tarkoitettu valloittamaan avaruutta? Mitä me voisimme antaa avaruudelle ja toisille planeetoille? Oikeasti? Minusta aikamme rajallisuus tekee elämästä entistäkin kallisarvoisempaa ja merkitysellisempää. En jaksa uskoa, että me ihmisruumiinemme lennämme tähtiin. Jos sinne jotkut menevät, niin ne olennot eivät enää paljonkaan muistuta lihasta, vedestä, ja luusta koostuvia ihmisiä.

Sosiaalisen median puolustuspuhe

Eletään taas paaston aikaa. Jos minun pitäisi määritellä ironia, niin varmaan sanoisin sen olevan sitä, kun sosiaalisessa mediassa kehotetaan vähentämään sosiaalisen median käyttöä. Kirkot ovat ihailtavalla uutteruudella hankkiutuneet nettiin ja Facebookiin – vain kehottaakseen ihmiset pysymään pois näistä belsebuubin riennoista.

Minulla alkaa muutenkin olla mitta täynnä sosiaaliseen mediaan liittyvistä valitusvirsistä. ”Some ei ole aitoa yhteydenpitoa, kun siinä ei olla kasvokkain!” Ei olla ei. Mutta ilman sitä somea voisi olla huomattavasti hankalampi olla mitenkään yhteydessä ystävien kanssa, jotka asuvat satojen kilometrien päässä, tai kokonaan toisessa maassa. ”Some on tyhmää, kun ihmisillä on muka tuhat ystävää – kuinka moni niistä oikeasti välittää?” Ja kukahan käskee kutsumaan itselleen tuhat ystävää, eikö olisi parempi pitää sekin määrä kohtuullisissa mittasuhteissa? ”Somessa on vaarallista, kun murtovarkaat siellä kyttäilevät, että milloin ihmiset ovat pois kotoa.” Vaaroja on maailma täynnä ja ylimääräistä jännitystä elämäänsä voi saada hän, joka uskollisesti listaa sosiaalisessa mediassa kaikki ne kerrat, kun on pois kotoa. ”Somessa muuttuu syrjäytyneeksi reppanaksi, kun kaiket illat vaan konetta naputtelee, eikä tapaa ihmisiä.” Miksi ei voisi tehdä molempia? Tavata ihmisiä ja käyttää somea? Ei se aina ole joko-tai. ”Some on teinien hommaa!” Niinpä niin, omat vanhimmat naamakirjakaverini ovat eläkeläisiä, että sellaisia teinejä tällä kertaa.

Kaikkein tylsintä on lukea ihmisistä, jotka käyvät Suurta Kamppailua sisimmässään: blogata vai ei blogata, olla feisbuukissa vai olla olematta. Voi kun sen kamppailun voisi käydä edes hiljaa mielessään. Minusta ainakaan ei ole erityisen hauskaa lukea feisbuukin kautta feisbuukin kiroista ja erinäisistä lopetuspäätöksistä (jotka vähin äänin kumotaan muutaman viikon kuluttua), ja sama koskee blogeja. Ei kenenkään ole pakko kirjoittaa yhtään mitään. Pois vaan internetin viettelyksistä ja mars ulos, vaikka halkoja hakkaamaan tai rekiajelulle. Naisväki voi iltapuhteiksi kehrätä villoja. Rukit hyrisemään vain.

Astianpesukone in memoriam

Astianpesukone taitaa olla tiensä päässä. Pian se siirtyy sinne, minne kodinkoneet menevät kuoltuaan, eli kaatopaikan romutaivaaseen. Se ihan yksinkertaisesti ei pese; se kieltäytyy täyttämästä sitä tehtävää mitä varten se on tähän maailmaan tehty. Se ei pese, mutta vinkuu sitäkin enemmän. Pieni punainen valo vilkkuu kuin hädissään ja kone ilmoittaa tasaisin väliajoin, että iii-iik, iii-iik, iii-iik. Koiratkin ovat jo niin tottuneita koneen outoihin ääniin, etteivät ne edes vaivaudu haukkumaan.

Kiitos pestyistä astioista, kone. Lepää rauhassa.

Seuraavaksi..

..maalaan ristiinnaulitsemisen. Ikonin malli löytyi netistä viime yönä.

 

Siivetön ihmettelee..

Televisio oli auki, sieltä tuli Sinkkulaiva. Se on ilmeisesti ohjelma, jossa sinkut etsivät kumppania risteilyltä. Ihmettelenpä vain, mikä nykyisin naisia(kin) vaivaa, kun täytyy olla niin ronskia ja roisipuheista. Minä jos olisin mies, niin juoksisin karkuun.

Ihmettelenpä sitäkin, kun maaliskuussa (jonka pitäisi olla maallinen kuu, kuukausi, jossa maa näyttäytyy) tulee koko ajan lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Sunnuntaina sain kaivaa autonkaiseni esiin varsinaisen lumivuoren alta*, eikä tänäänkään taivaan hiutaleille näkynyt loppua tulevan. PuoLiskoinen on työmatkalla ja ajatus lumikolaan tarttumisesta häälyy ylläni synkän pilven lailla. Ihmettelenpä vain, miksi en ole opetellut lumilingon käyttöä. Nyt saan maksaa siitä.

Ihmettelen, miksi erilaiset mielipiteet suututtavat monia ihmisiä. Miksi ei voida tyytyä olemaan eri mieltä asioista; tai jopa nauraa sille, kuinka moneen junaan meitä taas onkaan. Tuntuu masentavalta kuulla ihmisten kiihtyvän, intoilevan ja suorastaan suuttuvan, jos et jaa heidän näkemyksiään. Minua suorastaan pelottaa etenkin median lietsomat keskustelun aiheet ja niiden vispaamat tunnemyrskyt.

Ihmettelenpä vain, miksi viime aikoina olen saanut maksaa enemmän kuin tarpeeksi kirjastosakkoja. Miksi on (muka) niin vaikeaa mennä nettiin ja uusia lainat?

*) Uteliaille kerrottakoon, että putsasin auton ihan kunnolla, enkä vain tyytynyt tekemään näköaukkoja tuulilasiin, tai muutakaan vippastemppua.

Pirullinen juttu

Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.

Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään.  Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.

Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.

Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.

Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.

*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.

^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.