Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.
Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään. Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”
Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.
Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.
Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.
Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.
*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.
^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.
