Tekijä: Ninni

by Ninni

Ei mikään sattuma

Sattuma on kenties lattein mahdollinen ihmisen selitys asioille, joiden selittäminen on vaikeaa. Tai joiden selittäminen kenties sivuaisi yliluonnollista. Olen varma, että monelle on sattuma meidän hääpäivämme (4.7.) osuminen juuri pyhittäjä Andrei Rublevin, kuuluisan ikonimaalarin, muistopäiväksi. Minulle se ei ole sattumaa.

Todellisuus muistuttaa olemukseltaan yksiväristä kangasta; sitä katsoessa kauempaa syntyy vaikutelma täysin tasaisesta pinnasta. Pitää mennä paljon lähemmäs, ennen kuin huomaa jäljet kudonnasta. Lankojen kudos on suunnitelmallista ja muodostaa kauempaa katsottuna näkymättömän verkoston. Jokaista lankaa tarvitaan, yhdessä ne muodostavat kuvion, joka pitää kankaan koossa. Etäisyyden vain pitää olla täysin oikea, ennen kuin tuon kaiken näkee. Kangasta katsottaessa liian läheltä, tai mikroskoopilla, kudonnan järjestys häviää jälleen kerran. Välimatkan on oltava juuri oikea.

Sattumauskovaisille maailma tapahtumineen on aina joko liian kaukaa tai liian läheltä katsottua. Kaiken suunnitelmallisuus häviää, sitä ei näe. Vaadittaisiin yksi askel lähemmäs tai yksi kauemmas. Mutta kuinka vaikea sitä askelta onkaan ottaa.

Kuvahaun tulos haulle saint andrei rublev icon

Pyhittäjä Andrei Rublev

by Ninni

Siivetön eli kesäänsä

Olen taas vanhentunut vuoden. Olen 47-vuotias ja kolme vuotta matkaa on enää viiteenkymmeneen. Tällä hetkellä jaan unelmani kahteen osaan myös aikataulullisesti: ennen viittäkymppiä toteutettavat ja sen jälkeen toteutettavat. Oikeastaan vanheneminen on todella hyvä asia; ilman sitä tuskin tavoittelisimme asioita samanlaisella innolla kuin ilman tietoa ajan rajallisuudesta.

Syntymäpäivään päättyy myös se alkukesän vaihe, jota rakastan yli kaiken. Sitten tulee juhannus ja heinäkuu, joka on sellainen arkinen kesäkuukausi ilman erityisempää kiehtovuutta. Heinäkuun viikkoina voi kuitenkin odottaa elokuun kuutamoita, koska ne todella ovat odottamisen arvoisia. Tai sitten voi yrittää elää hetkessä; katsoa mustarastaan hyppelyä nurmella, ihailla kesätaivasta yöllä ja taivaan valon hienoista hiipumista keskikesän dramaattisten valkoisten öiden jälkeen.

Kesällä halu fyysiseen ponnisteluun on minimissä. Meillä kuitenkin on edessä voimainkoitos: sohva on hajoamassa lopullisesti ja uusi on saatava. Luvassa on siis hikoilua vanhan huonekalun pois saamiseksi ja uuden saamiseksi tilalle. Tuskin mikään sohva kestää loputtomiin Lakun kuudenkymmen kilon massaa, jolla se hyppii ja leikkii sohvalla, mutta voihan sitä aina vaihtaa sohvaa sitä mukaa kun vanha hajoaa. Sen tekee mahdolliseksi tori.fi ja sen erinomaiset valikoimat käytettyjen huonekalujen osalta.

En ole vielä uinut tänä kesänä, mutta leikkautin kuitenkin otsatukan itselleni. En ole varma kuinka nuo asiat liittyvät yhteen, mutta mainitaan nyt nekin samassa lauseessa.

 

by Ninni

Tiina, tuo kirjallinen piina!

Lapsesta asti ovat tyttökirjat olleet minulle rakkaita. Kaikista en ole pitänyt, mutta osaa rakastanut intohimoisesti; joidenkin kohdalla tunne on jatkunut ihan näihin päiviin asti. Louisa M. Alcottin ”Pikku naisia” jatko-osineen on kestänyt hyvin aikaa ja Rauha S. Virtasen kotimainen ”Seljan tytöt” (tai ainakin sen neljä ensimmäistä osaa) on sekin säilyttänyt tuoreuden tunteen.

Tyttökirjoihin on turha suhtautua alentuvasti. Näissä mainitsemissani ainakin opetetaan hienovaraisella tavalla elämässä pärjäämisen taitoja. Tiukantomera naisasianainen tietysti kritisoisi kirjoissa kannatettuja kiltin tytön hyveitä – epäitsekkyyttä, avuliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, anteeksiantoa – alistavina ja vanhanaikaisina, mutta onhan molemmissa sarjoissa toki omat kapinallisetkin naishahmonsa.

Anni Polvan ”Tiina”-sarjaa luin lapsena sieltä täältä, valikoiden. Nostalgian puuskassa lainasin ”Tiinan” kirjastosta ja muistin heti syyn siihen, ettei tästä sarjasta tullut suosikkiani. Nyt pitkän ajan jälkeen tietyt valtavan kielteiset asiat tuntuvat erityisen räikeästi korostuneen, eikä päähenkilökään oikeastaan herättänyt muuta kuin sääliä.

Sarjan ensimmäisessä osassa kymmenvuotias Tiina muuttaa perheineen ja kohtaa uudella kotipihalla lapsijoukon. Lapsijoukon kruunaamaton kuningas on Juha, kovien nyrkkiensä ansiosta tietysti. Juhan on mahdotonta avata suutaan sanomatta jotakin tyttöjä tai ”naisväkeä”halventavaa. Hän ei tarvitse edes aasinsiltoja päästäkseen asiaan. Heti kirjan alkusivuilla pääsemme käsiksi sen teemaan: Juhan väheksyvään asenteeseen ja Tiinan epätoivoiseen yritykseen muuttaa paksupäisen pojan käsityksiä.

Juha on todellinen sankari, joka tytön unelma. Tuttavuuden ollessa vielä tuore hän tönäisee Tiinan alas porraskaiteelta lumihankeen, ihan vain pelkkää ilkeyttään – ilman mitään syytä. Nupullaan oleva tosimies myös osoittaa oikeamielisyyttään kiusaamalla ja lyömällä kytkettynä olevaa koiraa*. Kun Tiina isänsä oppien mukaan suuttuu tästä, koska avutonta luontokappaletta on raukkamaista kiusata, tulee parin välille tappelu. Tuntuu kuin Juhan vastentahtoisen kunnioituksen voisi saada vain tekemällä jotain fyysisesti uhkarohkeaa tai ottamalla pojalta pataan. Tytöllä tai naisella ei ole arvoa erilaisena ihmisolentona, vaan vain niiden ominaisuuksien kautta jotka voidaan liittää poikiin.

En muista kuinka tuo pitkäksi venähtänyt sarja päättyi. Viimeinen osa tosin nimensä puolesta (”Taitaa olla rakkautta, Tiina”) viittaa pahaenteisesti rakkaussuhteen syntyyn Tiinan ja Juhan välillä. Enpä voi sanoa kadehtivani tyttöä. Arvata sopii missä poika oppii halveksimaan tyttöjä ja naisia? -Niinpä niin, omassa kodissaan, oman isän esimerkin mukaan. Taitaa olla todellinen Helvetissä solmittu liitto, jos siitä sellainen tuli. Tiinan pakonomainen, koiramainen halu miellyttää Juhaa yhdistyneenä pikkusadistin kaunaiseen kyvyttömyyteen antaa arvostusta – näen ongelmien kertyvän tulevaisuudessa.

Millainen olisi Tiina-sarjan jatko? Mitä tulisi viimeisen osan jälkeen? Kenties jotain tällaista:

”Tiina menee naimisiin”

”Tiina epäilee Juhaa (aviorikoksesta)”

”Taitaa olla raskaus, Tiina”

”Tiina menee terapiaan”

”Tiina teurastaa Juhan”

Toivoa sopii ainakin, että sarja saisi näin onnellisen lopun. En näe mitään syytä kiivailla Alcottin tyttökuvauksia vastaan. Olkoot 1800-luvulta, mutta ovat silti terveempiä kuin 50-80 -luvuilla kirjoitettu Polvan Tiina-saaga.

 

*) Asiasta kymmenenteen. Olen tuntenut joitakin – lähinnä maaseudulla kasvaneita – ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Sanovat, että ne olivat aina niin vihaisia. Jos Polvan kirjat ovat yhtään pätevää ajankuvaa, niin enpä ihmettele syytä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Koirien kohteleminen huonosti, jatkuvasti kytkettynä pitäminen, alttiina jokaisen lapsijoukon kiusaamiselle ja mielivallalle, luo takuuvarmasti arvaamattomia ja vihaisia eläimiä. Kummallista kuinka ihmiset eivät tunnu näkevän syyn ja seurauksen lakia tässä asiassa.

by Ninni

”Olin ihminen ennen..”

Tämän kevään teema on ollut menetys. Nopeasti ovat toisiaan seuranneet niin koiran kuin äidinkin poismeno. Melkein kymmenen vuoden ikään ehtinyt Nuppu kuoli ensin ja sen jälkeen päättyi äidin maallinen vaellus. Koiran menetyksestä on helpompi puhua kuin äidin, se kun ei kuitenkaan ole niin henkilökohtainen asia.

Nuppu kehittyi nopeasti monisairaaksi koiraksi. Lopun yhdistelmä oli tappava; silmänpainetauti olisi vaatinut silmän poiston, keuhkoissa vettä, paha sydänvika. Kultainen ystävä nukahti pois meidän silitellessämme sitä, eläinlääkärin annettua pistoksen. Itse tapahtuma oli melko traumaattinen: siihen liittyi keskiöinen reissu Evidensian päivystykseen ja nopeasti etenevät tapahtumat. Hyvää hoitoa Nuppu kuitenkin sai ja meitä auttanut eläinlääkäri oli myötätuntoinen, mutta samalla ehdottoman ammattitaitoinen ja osaava.

Päivystystilanteissa ei aina heti pääse lääkärin juttusille, sehän on totta niin ihmisten kuin eläintenkin kohdalla. Minuutit tuntuivat tunneilta odotellessa eläinlääkärin saapumista. Onneksi paikalla oli osaava hoitaja, joka antoi heti kipulääkkeet ja toteutti lääkärin määräämää hoitoa. Sellaisessa äärimmäisen stressaavassa tilanteessa meistä jokainen muuttuu ja huomaa uusia puolia itsessään. Minä huomasin pikemminkin vanhoja puolia itsessäni, niitä aina kireissä tilanteissa ilmeneviä.

Yläkoululaisena ja lukiolaisena luin paljon runoutta. Suosikkeja oppi ulkoa ihan ilman yrittämistäkin. Vaikeissa tilanteissa ne pullahtavat pintaan. Voi olla, ettei sellaisissa tilanteissa ole enää mitään järkevää omaa sanottavaa, vaan mieli etsii suulle ilmaistavaa jostain kaukaa, jostain tuskaisen tilanteen ulkopuolelta. Siksipä runojen paasaaminen on minulle eräs keino (pakonomainen tapa?) päästä hetkeksi irti. Evidensiassa eläinlääkäriä odotellessa sai PuoLiskoinen kuunnella tulkintaani Uuno Kailaan runosta. Näin se menee:

 

PRONSSIA

 

Olin ihminen ennen.

verta ja luuta ja lihaa.

Sydämelläni ruokin

rakkautta ja vihaa.

 

Elon silmillä nähdä

saatoin, ja korvilla kuulla,

käsin tarttua käteen,

nauraa ja itkeä suulla –

 

kunis Kohtalo kerran

sauvalla koski – ja siksi

ovat kasvoni tulleet

iäti-paatisiksi.

 

Kova, ankara pronssi

sieluni muotoa peittää.

Nyt en yltäni koskaan

voi sitä kaapua heittää.

 

Kuva en ole kuollut:

uumenissani sykkää

sydän liekehtiväinen –

mutta sen tuska on mykkää.

 

Erämaas’ olen sfinksi,

luonani leijonat huhuu.

Olen äänetön – mutta

kauttani Kohtalo puhuu.

 

Paljon voisi pohtia sitäkin. että miksi juuri tämä runo? Olin kaukana ”iäti-paatisesta”, eikä tuskanikaan ollut ”mykkää”. Oliko se toive, tahto, tarve vaikuttaa ”kovalta ja ankaralta”? Jos oli, niin se toive ei toteutunut. Itkuhan siinä tuli.

 

 

 

 

 

by Ninni

Some, eli seropin sukuselvitys

Meillähän kolmesta koirastamme kaksi on sekarotuisia, eli niin kutsuttuja seropeja. Chihuahua-aristokraatti Nuppu veljeilee chihuahuan ja venäjäntoyn sekoituksen Hipun kanssa. Se ajoittain pitää järjestystä Lakulle, jonka perimästä löytyy tanskandogia, bullmastiffia, bokseria ja labradorinnoutajaa. Olin jo alistunut siihen ajatukseen, etten välttämättä saisi koskaan tietää enempää rakkaiden sekarotuisteni juurista. Tietysti olisi mahdollista tehdä koirillekin DNA-testi ihan siinä kuin meille ihmisillekin, mutta mielestäni se olisi sentään hiukan järjetöntä. Enkä usko, että DNA-testipaketeissa olisi riittävän monta testitikkua meidän koirillemme: Laku ainakin puraisisi varmasti poikki ensimmäiset kymmenen ihan vain huvin vuoksi.

Sosiaalinen media kuitenkin osaa yllättää. Aitona koiraihmisenä olen tietysti jäsenenä sekarotuisten elämää pohdiskelevissa ryhmissä. Yhden kerran satuin näkemään siellä koiran, joka oli aivan kuin Laku. Omistajansa kanssa vertailimme tietoja, ja niin vain olikin, että tämä meidän Poekaa muistuttava koira oli Lakun isosetä Rambo. Kirjaimellisti isosetä: säkäkorkeutta noin 90 centtiä, painoa kiloissa saman verran. Bullmastiffin perimää oli tässä nelijalkaisessa enemmän kuin Lakulaisessa, siitä massiivinen koko. Tässä komea näky:

Lakun isosedän jälkeen vyyhti alkoi purkautua, ja sain nähdä kuvan Pojan isovanhemmistakin. Lakun isänpuoleinen isoisä on tuo toinen vasemmalta oleva ruskea koira, jonka naamassa on paljon harmaata. Isoäiti taas on joukon ainoa musta koira. Nämä Hero ja Bella saivat pentueen, jonka eräästä poikapennusta, Aatoksesta, tuli Lakun isä sen kohdatessa eräänä keväisenä päivänä Venla-nimisen koiraneidon. Mistä sitä tietää, mihin asti Pojan perimää pystytäänkään selvittämään, kenties aina suteen asti. Mutta vaikka jäisi tähänkin, niin olen tyytyväinen! Sosiaalisen median turhuutta valittavat tarkastakoot kantaansa.

 

by Ninni

Matkoja ajassa, matkoja paikoissa

Entinen elämäni Itä-Suomessa tuntuu joskus kuin unelta. Aikaa on kulunut niin paljon – muutin idästä länteen ollessani vielä 18-vuotias, heti ylioppilasjuhlien jälkeen. Menneen muistelu on joskus mukavaa, eikä nykyään tarvitse enää tyytyä pelkkiin muistikuviin. Onhan olemassa Instant Google Streetview. Pelkästään katuosoitteen kirjoittamalla pääsee sekunnissa katselemaan menneisyytensä maisemia ihan ilmaiseksi!

Tässä päivänä muutamana aloitin tällaisen nostalgiamatkan. Katselin tietokoneen näytöltä vanhoja kotejani, ihmettelin niiden muuttuneita pihoja, uusia aitoja, uusia oviakin. Sitten siirryin katselemaan Savonlinnan kaupunkinäkymiä. Muistan Olavinkadun, ja tietysti on hienoa vilkaista sen nykytilaa. Samalta näytti! Itse asiassa Lappeenranta ja Savonlinna eivät ole muuttuneet paljon. Savonlinnassakin monet ravintolat ja kaupat ovat yhä samoja, samoilla paikoilla. Suurissa kaupungeissa muutokset ovat joskus rajuja ja niitä tuntuu tapahtuvan useammin kuin omassa uinuvassa rauhassaan elävissä pikkukaupungeissa.

Huomasin kuitenkin mielenkiintoisen asian tällä virtuaalisella kierroksella Savonlinnassa. Tiesin yhä, että tuon nurkan takana on kauppa, ja tämän korttelin reunassa grillikioski. Tiesin koulut, tiesin uimahallit, tiesin ravintolat. Mutta ihmeekseni en muistanut yhdenkään apteekin sijaintia! Enkö koskaan sairastanut? Enkö tarvinnut lääkkeitä? Joskus varmasti olin kipeänä ja söin antibiootteja. Terveys ei silti ollut prioriteettien joukossa ensimmäisenä. Siitä huolehtiminen taisi olla vanhempien heiniä.

Tämä on silti merkillistä. Asuin siellä sentään monta vuotta. Enkö oikeasti välittänyt, eikö minua kiinnostanut? Verrattakoon tilannetta nykyisyyteen: apteekki oli eräs ensimmäisistä paikoista, jotka tulivat tutuksi muuttaessamme Tuusulaan. Osaisin sinne vaikka unissani.

Ihmettelin, kummastelin. Kunnes tajusin, että me ihmiset emme matkusta ainoastaan paikassa, vaan myös ajassa. Olen kulkenut Suomi-neidon helmuksissa aloittaen matkani itäisestä, hieman kohollaan olevasta hameenhelmasta. Kuljin länteen, Turkuun ja Mietoisiin (nyk. Mynämäki), ja tuntui ettei paljon sen lännemmäs enää pääse. Sitten heilahdin takaisin kohti itää, mutta liike pysähtyi Uudellemaalle Tuusulaan. Kartalla hiukan hymyä muistuttavan muuttoliikkeen olen kokenut paikassa. Ajassa olen tehnyt toisenlaisen matkan: lapsuudesta ja teini-iästä keski-ikään. Kasvavan ihmisolennon tärkeät paikat – leikkikentät, kirjastot, ravintolat, koulut – ovat aikamatkan kuluessa vaihtuneet toisenlaisiksi tärkeiksi pisteiksi, keski-ikäisen kulmakiviksi. Tärkeitä paikkoja nykyisin ovat apteekit, museot, ruokakaupat, kirkot, lääkäriasema, kirjastot. Kirjasto tosin on säilynyt aina yhtä tärkeänä niin ajallisten kuin paikallisten muutosten heitellessä, se edustaa muuttumattomuutta.

Mietin, missä olen kahdenkymmenen vuoden kuluttua ja millaiset paikat silloin ovat tärkeitä. Uskoisin, että muuttoliikkeeni päättyy takaisin niille seuduille, josta lähdin liikkeelle. Uskallan myös arvata, että jatkossakin tiedän apteekkien sijainnit hyvin, kenties aina vain paremmin.

by Ninni

Hiusten kasvattamisen filosofiaa

Entisessä asuinpaikassani pidin kutrit lyhyinä. Se vaati kuukausittain toistuvaa vierailua kampaamoon. Todella lyhyt mallihan on siitä työläs, että se kasvaa ulos ihan muutamassa viikossa. Minulle muodostui hyvä ja luottamuksellinen suhde kampaajaan. Loin myös suhteen luettavana oleviin naistenlehtiin, ynnä muihin kampaamon asiakaspöydän kirjallisiin tuotoksiin. Aloin huomata merkillisiä asioita: tietämykseni esimerkiksi Jere Karalahdesta ja hänen naissuhteidensa kiemuroista lisääntyi sadalla prosentilla. Ennen lyhyiden hiusten valtakautta en edes tiennyt, kuka Jere Karalahti on, saati että olisin osannut sanoa halaistua sanaa hänen rakkauselämästään.

Sitten tuli muutto, vai pitäisikö sanoa Muutto, Muuttojen Muutto. Asuessamme hetken Helsingissä tutustuin Helsinki-lisään. Se on se ylimääräinen euromäärä, jonka pääkaupungin asukki saa maksaa palveluista verrattuna maalaisserkkuihin. Kampaamossa se tarkoitti aiemmin 20+ euroa maksaneen hiustenleikkauksen äkkiä kallistuneen 40+ euroon. Yllätyksekseni huomasin Helsinki-lisän olevan käytössä myös Tuusulan kunnassa.

Alkoi hiusten kasvattamisen aika. Nyt äskettäin kampaamoon menin, oltuani ilman leikkausta puoli vuotta. Karalahti ja kumppanit eivät enää kuulu tietovarastooni, ja hiukset valuvat pitkälle selkään. Kampaaja kysyi, aionko vielä paljonkin kasvattaa. Minä sanoin, etten vielä ole päättänyt.

Olen huomannut pitkien hiusten olevan tavallaan lyhyitä helpommat. Pitkät voi tarvittaessa kiepauttaa nutturalle, ja siinä kuluu murto-osa siitä ajasta, jonka lyhyen kampauksen asetteluun menee – paradoksaalista, mutta totta. Pitkiä hiuksia nutturalle rullaillessani tunnen syvällistä yhteyttä kaikkiin menneisiin naispolviin, jotka ovat tehneet samoin. Esiäidit peiliensä ääressä, kynttilänvalossa ja valossa nousevan auringon. Käärimässä, taittelemassa, sukimassa, ja pyörittämässä hiuksia, vuodesta toiseen ja vuosisadasta toiseen. Ajatus hiusten leikkaamisesta lyhyiksi viimeistään 40-vuotiaana on sittenkin aika nuori. Pitkien hiusten hallintaan liittyy kokonainen naisviisauden ehtymätön lähde, konstien ja kikkojen loppumaton varasto. Yhdistän mielessäni nuo nutturapäät arvokkaaseen vanhenemiseen ja naisellisuuteen.

by Ninni

Sinikan runokirja

Olen harras antikvariaattien ystävä. Nykyisin tosin antikvariaatti tarkoittaa usein jotain ihan muuta kuin ennen: nyt se on nettisivu, josta tilaat etsimäsi kotiin. Perinteiset, vanhalta kirjalta tuoksuvat antikvariaatit, ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi. Löysin yhden sellaisen Vantaalta ja ilostuin. Ilo jäi lyhyeksi – sekin on nyt siirtynyt verkkoon.

Vanhan kirjan ostamisessa lienee samaa lumoa kuin antiikin omistamisessa. Objektiin liittyvä tarina lisää sen arvoa, ja ajan patinassa on omanlaistaan hurmaa. Perintöesineiden tarinan tietää, mutta vanhaa kirjaa ostaessaan joutuu arvailemaan, kuvittelemaan, keksimään. Kuka kirjan aiemmin omisti, ja miksi siitä luopui?

Jokin aika sitten ostin (netti)antikvariaatista Helvi Hämäläisen ”Punaisen surupuvun”. Se saapui luokseni kansipaperi hiukan kärsineenä, mutta itse kirja oli hyväkuntoinen. Heti alkuun kiinnitin huomiota entisen omistajan nimeen: hän oli sen raapustanut heti kirjan eteiseen. Sain selvää vain etunimestä – se on Sinikka, ainakin oman tulkintani mukaan. Käsiala on sitä sorttia, jota tuottaa vanhempieni, tai isovanhempieni ikäpolvi. Sinikka oli käynyt koulunsa aikana, jolloin uskottiin lasten pystyvän oppimaan kaunokirjoitusta. Tämä uskomus oli vallalla myös omassa lapsuudessani, jossa piirustelin kaunokirjaimia 50-luvulta peräisin olevan oppaan avulla. Nykyisin tiedetään taas paremmin: eivät lapset pysty monimutkaisia kirjaimia taikomaan ilmoille, ja turhaakin se on. Onhan meillä tietokoneet ja näppäimistöt!

Nimensä viereen Sinikka on pyöräyttänyt vuosiluvunkin, 1964. Laskeskelen mielessäni, pohdiskelen ja tuumailen. Kenties 20-vuotias runotyttö? Vai jo vanhempi rouva, kenties nelikymppinen opettaja? Saanut kirjan lahjaksi – keneltä? Vai itsekö olisi ostanut vapaahetkiensä iloksi. Ymmärrän, että Sinikka voi olla jo liitynyt kansaan mullan alla; siihen, johon me kaikki liitymme lopulta. Perikuntako on kirjan vienyt antikvariaattiin, ja saanut siitä pennosia? Ovatko he avanneet kirjaa, miettien miksi se oli tärkeä edesmenneelle? Mitä muuta hyllyssä oli, oliko Helvi Juvosta, ehkä Eino Leinoa?

Voihan olla niinkin, että Sinikkaa ei Hämäläisen kirja miellyttänyt, ja hän myi sen itse antikvariaattiin säästääkseen tilaa. Kirjoista on joskus hyvä luopua, jos ne eivät enää kosketa, tai oma elämännäkemys on muuttunut niille vieraaksi. Olen itsekin tehnyt niin. Olen jopa häpeää tuntien luopunut joistakin nuoruuteni kirjoista, ihmetellen omaa muinaista ihastumistani niihin. Minun mielestäni kirjahyllyn pitää elää, kuten omistajansakin. ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon”, sanoi vanha kansa.

 

 

by Ninni

Siivetön pohtii aikakausia, ja niille ominaisia piirteitä

Jos meidän ajallamme olisi nimi, niin olisi se Betoniporsaiden Aikakausi. Jos meidän ajallemme pitäisi valita täyden kympin sijoitusvinkki, olisi se sijoittaminen betoniin. Varmaa nimittäin on, että se investointi ei hukkaan mene. Kulmani kohosivat, kun uutisista luin entisen kotikaupunkini Savonlinnankin alkaneen sijoitella betonipossuja olennaisiin kohteisiin, terrori-iskuja ehkäisemään. Synnyinkaupunkini Lappeenrannan tilannetta en tiedä, vaan enpä yllättyisi, jos siellä olisi sama meno.

Betoniporsaiden Aikakaudelle on ominaista hölmöläissaduista tuttu henkinen asennoituminen: tehdään tyhmyyksiä, ja sitten reagoidaan niihin vielä idioottimaisemmilla tavoilla. Jokaisen järkevän ihmisen mielestä olisi tietysti parempi, kun ei tyhmäiltäsi alun alkaenkaan, mutta se kai olisi jo liikaa vaadittu.

Täytin viikko sitten 45 vuotta. Siihen ikään olen nähnyt monenlaisia aikakausia. Synnyin suomettuneisuuden syvimmässä aallonpohjassa maahan ja mielentilaan, jota nykyisin kekkoslovakiaksi kutsutaan. Syntymäni aikoihin oli suoranainen ajatusrikos kritisoida Neuvostoliittoa. Se oli Sensuurin aikaa, ja sensuuria vaativat itänaapuria enemmän suomalaiset. YYA-Suomesta mentiin kovaa vauhtia 80-luvulle: vapauduttiin, nautittiin nousevasta elintasosta. Euroopan vapaakauppajärjestön, eli EFTAN, täysjäsenyys vuonna -86 tuntui sekin liikauttavan meitä lähemmäs länttä. Tuo aika oli Aran Optimismin aikaa. Itänaapurissakin liennytettiin, ja kylmän sodan pakkaset sulivat.

Berliinin muurin murtuessa alkoi 90-luku, varsinainen Etsikkoaika. Nyt muistellessani tätä aikaa ajattelen sitä vapaana aikana. Asioista sai puhua. Poliittisia tabuja oli vähemmän kuin ennen. Hetken näytti kuin liturgian vuodet olisivat ohi.

Mutta se toivo oli turha. Puhdasoppisuuden aika on palannut: sensuurin aika, ja ajatusrikosten aika. Kohti monikulttuuria mennään, eikä meinata, ja epäilevät tuomaat vaiennetaan vaikka väkisin. EU:n lipussa tähdet ovat tiukasti ympyrässä, eivätkä sinne tänne siroteltuina, vapaina ja tuikkivina, kuten ne oikealla tähtitaivaalla esiintyvät. Tähtien pitää olla samanlaisia, yhtä keltaisia ja säännöllisiä, ja loistaa samojen asioiden puolesta. Hei Lontoo, Pariisi, Berliini, ja Amsterdam: ottakaa pienoinen Helsinki mukaan oodiin ilolle, ja se ilo on kansainvälisyys. Kansainvälisyyttä meille tuodaan suorastaan rekkalasteittain, jos tätä ilmausta voi käyttää olematta mauton. Netissä kiertävät Scania-vitsit kertovat turhautuneen kansan pettymyksestä, ja huumorista, joka on mustaa.

Millaisia aikoja vielä tulemme näkemään? Voisiko Suomalaisuuden aika olla mahdollinen? Voisiko impivaaralaisuus joskus ollakin positiivinen epiteetti? Uskallanko toivoa? Uskallanko olla toivomatta?

by Ninni

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.