Tämän kevään teema on ollut menetys. Nopeasti ovat toisiaan seuranneet niin koiran kuin äidinkin poismeno. Melkein kymmenen vuoden ikään ehtinyt Nuppu kuoli ensin ja sen jälkeen päättyi äidin maallinen vaellus. Koiran menetyksestä on helpompi puhua kuin äidin, se kun ei kuitenkaan ole niin henkilökohtainen asia.

Nuppu kehittyi nopeasti monisairaaksi koiraksi. Lopun yhdistelmä oli tappava; silmänpainetauti olisi vaatinut silmän poiston, keuhkoissa vettä, paha sydänvika. Kultainen ystävä nukahti pois meidän silitellessämme sitä, eläinlääkärin annettua pistoksen. Itse tapahtuma oli melko traumaattinen: siihen liittyi keskiöinen reissu Evidensian päivystykseen ja nopeasti etenevät tapahtumat. Hyvää hoitoa Nuppu kuitenkin sai ja meitä auttanut eläinlääkäri oli myötätuntoinen, mutta samalla ehdottoman ammattitaitoinen ja osaava.

Päivystystilanteissa ei aina heti pääse lääkärin juttusille, sehän on totta niin ihmisten kuin eläintenkin kohdalla. Minuutit tuntuivat tunneilta odotellessa eläinlääkärin saapumista. Onneksi paikalla oli osaava hoitaja, joka antoi heti kipulääkkeet ja toteutti lääkärin määräämää hoitoa. Sellaisessa äärimmäisen stressaavassa tilanteessa meistä jokainen muuttuu ja huomaa uusia puolia itsessään. Minä huomasin pikemminkin vanhoja puolia itsessäni, niitä aina kireissä tilanteissa ilmeneviä.

Yläkoululaisena ja lukiolaisena luin paljon runoutta. Suosikkeja oppi ulkoa ihan ilman yrittämistäkin. Vaikeissa tilanteissa ne pullahtavat pintaan. Voi olla, ettei sellaisissa tilanteissa ole enää mitään järkevää omaa sanottavaa, vaan mieli etsii suulle ilmaistavaa jostain kaukaa, jostain tuskaisen tilanteen ulkopuolelta. Siksipä runojen paasaaminen on minulle eräs keino (pakonomainen tapa?) päästä hetkeksi irti. Evidensiassa eläinlääkäriä odotellessa sai PuoLiskoinen kuunnella tulkintaani Uuno Kailaan runosta. Näin se menee:

 

PRONSSIA

 

Olin ihminen ennen.

verta ja luuta ja lihaa.

Sydämelläni ruokin

rakkautta ja vihaa.

 

Elon silmillä nähdä

saatoin, ja korvilla kuulla,

käsin tarttua käteen,

nauraa ja itkeä suulla –

 

kunis Kohtalo kerran

sauvalla koski – ja siksi

ovat kasvoni tulleet

iäti-paatisiksi.

 

Kova, ankara pronssi

sieluni muotoa peittää.

Nyt en yltäni koskaan

voi sitä kaapua heittää.

 

Kuva en ole kuollut:

uumenissani sykkää

sydän liekehtiväinen –

mutta sen tuska on mykkää.

 

Erämaas’ olen sfinksi,

luonani leijonat huhuu.

Olen äänetön – mutta

kauttani Kohtalo puhuu.

 

Paljon voisi pohtia sitäkin. että miksi juuri tämä runo? Olin kaukana ”iäti-paatisesta”, eikä tuskanikaan ollut ”mykkää”. Oliko se toive, tahto, tarve vaikuttaa ”kovalta ja ankaralta”? Jos oli, niin se toive ei toteutunut. Itkuhan siinä tuli.