Tekijä: Ninni

by Ninni

Maailma loppuu kesällä?

Sveitsin Cernissä alkaa kesällä tapahtua. Protoneja mäiskitään yhteen ja pyritään luomaan sellaisia voimia ja hiukkasia, joita oli olemassa heti alkuräjähdyksen jälkeen. Koetta on kritisoitu vaaralliseksi, koska on olemassa (häviävän?) pieni riski mustan aukon syntymiseen sen seurauksena ja se taas tietäisi maan tuhoa. Kirjaimellista maailman loppua, hupsheijaa kaiken tämän katoamista.

Toinen tuomiopäivän visio on outokaisten tulo kokeiden seurauksina. Ne nimittäin muuttaisivat maan hetkessä pelkäksi kuolleeksi möykyksi. Riski on 1:50 000 000. Yksi mahdollisuus viidestäkymmenestä miljoonasta. Pienempi kuin todennäköisyys voittaa lotossa – mutta onko se riittävän pieni riski, että koko maan tulevaisuus voidaan pistää vaakalaudalle? 

Loppu voi tulla tai olla tulematta – eiköhän maapallo jatka pyörimistään radallaan vielä kesän jälkeenkin, mutta ainakin jotkut tahot ottavat riskin vakavasti. Kaksi miestä yrittää oikeustoimin estää LHC (Large Hadron Collider) törmäyttimen käynnistämisen.

by Ninni

Siivoten, leipoen, lukien

Sainpas taas siivottua kotikullan natisevan puhtaaksi. Kiillotin kotihengettären – tai kotikärpäsen, jos proosallisiksi heittäydytään – kruununi leipomalla eilen illalla ananas-creme fraiche -piirakkaa.

Kaiken muun lisäksi ennätin eilen kirjastoonkin nippa nappa ennen sulkemisaikaa. Lainasin lisää Heikki Turusen mainioita romaaneja. Ehdin jo lukea Maan veren. Jos Henkka Oinonen on Turusen alter ego joka suhteessa, niin naisasioissa ei miestä käy kateeksi. Itse olisin varmaan noilla kokemuksilla alkanut suosiolla misogyyniksi. Henkka Oinonen tuntuu olevan varsinainen hullumagneetti: Maalaisessa hän solmii suhteen ahdistavan läheisriippuvaiseen Kaarina Munsterhjelmiin ja Maan veri tuo lukijan kauhisteltavaksi psykoottisen, hoidossakin olleen Hellevi Kurvisen.

Jos Kaarina M. oli vaikea tapaus, niin Hellevi K. on liian pahaa ollakseen totta. Hellevistä tulee Henkan ensimmäinen oikea naiskokemus seksuaalisessa mielessä. Hän on toisaalta kiehtova jutustelija, joka osaa rentouttaa aran maalaispojan. Kääntöpuolelta löytyy itsemurh(i)a yrittänyt, väkivaltaiseen käyttäytymiseen kykenevä, todellisuuden kuvitelmiin sotkeva nainen. Yöt täyttyvät yksinpuheluiden äänistä, kun lemmitty siinä käy keskusteluja kuviteltujen ihmisten kanssa.

Minun on tavattoman vaikea ymmärtää tällaisia naisia. En pidä takertuvasta käytöksestä noin ylipäätään ja epätoivoinen suhteissa roikkuminen on ajan tuhlaamista. Ihmisiä ei voi pakottaa tuntemaan tunteita, joita heillä ei ole, piste ja loppu. Oinosella on enkelin kärsivällisyys, kun räjähtää vasta niinkin myöhäisessä vaiheessa. Minä, siivetön serafi, olen paitsi siipiä vailla, niin myös enkelinä sangen puutteellinen ja kyvytön loputtomaan kärsivällisyyteen.

by Ninni

YH

Eilen oli Esityksen ylimääräinen harjoitus. Kutsuttakoon sitä verenkarvaisia mielikuvia herättävällä lyhenteellä YH. Ensimmäistä kertaa näimme nyt muidenkin ryhmien harjoittelevan omia koreografioitaan. Alkeisryhmä teki ainakin minuun vaikutuksen osaamisellaan, kun heidän harjoitteluaan katselin. Siellä onkin edistytty jättimäisin harppauksin. Lisää YH:ta on luvassa meille kaikille ensi viikolla.

Palasin kotiin yhdeksän aikaan. Iltataivas oli kaunis: samassa kirjokannessa oranssia, punaista, sinistä, violettia. Vaaleanpunaisia pilviä, Jumalan runoutta.

PuoLiskoinen sairastaa yhä. Antibiooteista huolimatta hänellä on kuumetta aamuin ja illoin. Nyt tulehtunut kohta lihaksessa punoittaakin kaiken muun (turvotus, kipu) lisäksi. Lääkäri tutkailee tilannetta lisää tänään. Tuollainen vaiva on viheliäinen: mikään asento ei tunnu hyvältä, kaikissa sattuu. Eilen pistimme potilaan sellaiseen puoli-istuvaan tai puolimakaavaan asentoon ja Ice Age 2 pyörimään DVD-laitteeseen.

by Ninni

..”jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään..”

En tiedä olenko kelvollinen sitomaan ja päästämään PuoLiskoisen kengänpauloja, mutta niin tein joka tapauksessa tänä aamuna. Ei ollut miesparasta kumartumaan ja sitä itse tekemään: hänellä on kipeä lihastulehdus, johon sai lääkäriltä sekä sairaslomaa että antibioottikuurin. Jäykästi käy kävely, istuminen on tuskallista, kuumekin vaivaa. Minä mokoma olen tietysti terve kuin pukki.

Sain eilen tietää kiinnostavasta avoimesta työpaikasta ja hain sitä. En usko tulevani valituksi. Koulutukseni ei ole varsinaisesti mikään suositus minua kiinnostaviin paikkoihin. Valmistauduin tulevaan pettymykseen siivoamalla keittiön kaapin. Täytyi heittää pois melkoinen määrä vanhaksi menneitä suklaita ja vastaavia, niitä on jäänyt joululta asti syömättä.

Ulkona laulaa livertää jo peipponen – puoli kuuta kesään!

Maasta ja menneisyydestä

Luin Rosa Liksomin ohuen tarinakirjan Maa. Liksomin kertomukset ovat usein lyhyitä, mutta osuvia tokaisuja aikamme ilmiöistä. Ne osaavat myös olla salaperäisiä: lukijan on suorastaan pakko miettiä mitä Liksom oikeastaan tarkoittaa. Oliko se mukava hoitoalan ihminen armomurhaaja? Siksikö poliisit tulivat työpaikalle? Oliko hoitoon tuotu pikkutyttö tuhottu ympärileikkaamalla hänet, siitäkö oli kyse? Liksom ei sano suoraan, mutta lukija on vapaa mielikuvittelemaan ja luomaan oma käsityksensä tapahtumista.

Nautiskelen myös uudemman kerran Nietzschen teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista. Keitä oikeastaan olivat ne muinaiset kreikkalaiset, anaksimandrokset, herakleitokset ja homerokset, joita ihailemme ja joista kirjoitamme? Heissä yhdistyi pimeä julmuus, nautiskeleva aistien hämärä ja toisaalta tavaton filosofinen selkeys. Kreikkalaisten onneksi (?) he antoivat näiden elää ainakin osin rinnakkain. Moderni ihminen puolestaan hämmentyy joko-tai -ajattelussaan. Meihin on iskoistettu niin syvällisesti ajatus ihmisarvosta, työn arvosta, yksilöllisyydestä (johon ei liity ajatusta valtion tai yhteisön hyväksi toimimisesta nerokkaankaan yksilön päämääränä), että menneiden aikojen kreikkalaiset ovat meille henkisessä mielessä muukalaisia.

Olipa ihminen kristitty tai ei, niin tämä postmoderni maailmamme lepää edelleenkin juutalaiskristillisen arvomaailman pohjalla. Me uskomme työhön ja ihmisarvoon. Me uskomme tasa-arvoon. Korotamme taiteen tekemisen ylitse muiden ammattien. Tuomitsemme orjuuden, vaikka itse olisimme orjia. Kun katsomme menneisiin aikoihin haluten ymmärtää, niin meidän pitäisi porautua katseellamme eri aikakerrostumien ja kulttuurivaikutteiden läpi. Pystymmekö siihen?

by Ninni

Suviyöt

Allergialääkitettynä tuntuu koko elämä olevan kuin unta vain. Huomasin juuri nukkuneeni tiedottoman unta läpi merkittävien aikojen. Nyt on nimittäin suviöiden aika: Kustaa Vilkuna kertoo meille esivanhempiemme pitäneen 12.-14.4. välisiä öitä suviöinä ja tämä ennen Tiburtiuksen päivänä tunnettu päivä – tämä päivä siis, jota nyt elämme – on ollut ensimmäinen suvipäivä. 

Muinoin pohjoismaissa vuosi oli jaettu kahteen osaan, suveen ja talveen. Silloin kesä katsotaan alkavaksi melko aikaisin ja talvi samoin, jo lokakuussa. 

Kylmä sää suviöinä on perinteisesti ollut huono merkki: kylmä jatkuu silloin ainakin 40 seuraavan päivän ajan. Olin kuulevinani viime yönä reipasta sateenropinaa ja kylmältä sää tuntui. Kun ei nyt menisi kesä pilalle!

Kalojen on sanottu lähtevän liikkeelle Tiburtiuksen päivänä ja täällä Varsinais-Suomessa paimenessa olijat soittivat "suden suuta kiinni" tänä päivänä, ettei susi tekisi karjalle pahojaan.

Baletti: uudet sarjat 

Eilen oli balettipäivä. Meitä ennen esiintyvä ryhmä on jo saanut asunsa. Me kai saamme omamme ensi viikolla. Hiukan jännittää, kun en yhtään tiedä millaiset ne ovat. Aloitimme eilen uusien sarjojen kanssa, jotka vaikuttavat vaikeammilta ja pitemmiltä kuin edelliset – enemmän muistettavaa. Onneksi tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitse tarttua omaan jalkaansa kiinni ja nostaa sitä korkeuksiin! Taaksepäin taivutuksia kuitenkin on ja ne ovat minun jäykkäselkäisen ikuinen kompastuskivi. Hiukan hämäävää myös tehdä asioita neljännestä asennosta käsin, jalat eivät ole tottuneet siihen. Parempi kuitenkin neljäs kuin viides. 

Harjoittelimme Esityksen koreografiaakin. Alkoi hetken ajan tuntua siltä, että koko homma leviää käsiin. Esiintyjiä on ilmeisesti eri määrä näissä meidän osallemme tulevissa kahdessa esityksessä ja se hiukan hämmentää.  Ylimääräisiä harjoituksia on kuitenkin luvassa ensi viikolla. Niin, ja sitten tietysti kenraalit siihen päälle paikan päällä. 

Yks on huoli..

Lueskelin allergialääkkeiden käyttöohjeita. Tablettipaketissa oli huolestuttavaa vihjailua jostakin "erittäin harvinaisesta" sivuvaikutuksesta, nimittäin okulogyyrisestä kriisistä. Se on, kuten esite avuliaasti informoi, eräänlainen silmien kouristuskohtaus, jossa silmät ovat usein kohdistuneet samaan suuntaan, yleensä ylöspäin. Eikä tässä vielä kaikki! Epäonnekkaat voivat myös saada maksavaivoja: hepatiittitapauksiakin on raportoitu hoitoon liittyen! Niin, ja lääke saattaa edesauttaa nesteen kertymistä ihonalaisiin kudoksiin (angioneuroottinen edeema!).  

Sivuvaikutuslitanian lopussa on omituinen kehotus: "Jos havaitset sellaisia haittavaikutuksia, joita ei ole tässä mainittu, tai kokemasi haittavaikutus on vakava, kerro  niistä lääkärillesi tai apteekkiin." Millainen mahtaa olla ei-niin-vakava okulogyyrinen kriisi? Jos minun silmäni alkavat kouristella, vaikkapa vain vähän, tai jumittua paikoilleen, niin menen takuuvarmasti lääkäriin heti. Ja sanon asiasta apteekin väelle.

by Ninni

Eläinhyvyys

Allergialääkkeiden syystä tai ansiosta simahdin eilen illalla epänormaalin aikaisin. Nukuin kuusi tuntia yhtäjaksoisesti – hämmästyttävää. Jos ottaisin allergiarohtoja joka päivä, niin valokynä muuttuisi pian tarpeettomaksi painolastiksi meikkipussissa.

Keskiajalla kerran

Ei pyhyys ole ihmisen yksinoikeus. Koirakin voi olla urhea, pyhä ja tehdä hyvää. Keskiajalla kerran, Ranskassa 1200-luvulla, eli jalosyntyisessä perheessä vinttikoira. Guinefort-koira oli perheen luottojäsen ja sai jopa vartioida perheen vauvaa.

Kerran isäntä palatessaan huomasi lastenhuoneen epäjärjestyksessä ja verta joka paikassa, myös koiran tassuissa ja suussa. Kehto oli nurin – kaikki merkit viittasivat koiran saaneen jonkin sortin raivokohtauksen ja tappaneen lapsen. Suunniltaan oleva isäntä tappoi koiransa siihen paikkaan.

Ja mitä selvisikään: veri oli kotoisin myrkkykäärmeestä, joka oli luikerrellut lapsen luo. Koira oli hengenvaaraa uhmaten tappanut käärmeen ja pelastanut vauvan, joka löytyi vahingoittumattomana. Katuva mies hautasi koiransa kunnialla ja hautapaikasta tuli paikallisen väestön – erityisesti naisten – suosittu pyhiinvaelluskohde. Tämän hartauden harjoituksen keskeytti kuitenkin kiivastunut kirkonmies, jolle ajatus koiran haudasta pyhänä paikkana oli kauhistus. Koiraparan jäännökset kaivettiin ylös ja poltettiin ja hautapaikalla olevat puut kaadettiin. Vaan sitkeästi jatkui Pyhän Guinefortin muistaminen: vielä ennen toista maailmansotaa naiset kävivät paikalla rukoilemassa varjelusta pienokaisilleen. 

Se Pyhästä Guinefortista. Toimikoon johdantona tärkeään asiaan: eläimissä ilmenevään hyvyyteen. Minun on vaikea uskoa, ettei eläimillä olisi sielua. Joskus eläinhyvyyteen on helpompi uskoa kuin ihmishyvyyteen, niin väärin kuin se onkin. Olemmeko me ihmiset liian älykkäitä ollaksemme hyviä? Vai mistä johtuvat nämä atomipommipuuhastelut, keskitysleirit, biologiset aseet? Toki on myös ihmisiä, jotka ovat vieneet hyvyyden kaikkien tunnettujen rajojen yli, kuten esimerkiksi Äiti Teresa. Ääripäät ovat musta ja valkoinen – sinne välille mahtuu niin paljon kaikenlaista. Paljon neutraalia potentiaalia, kunnes ihminen itse päättää mihin suuntaan sitä lähtee käyttämään.

Naapurustostamme löytyy talo, jonka pihalla on koiran hauta. Ristillä merkitty (tätä moni pitää sopimattomana) ja kukin koristeltu. Muistan koiran hyvin: se tervehti aina iloisesti minuakin ja loikki luokse tien yli. Ehkä tie koitui sen kohtaloksi ja liian lujaa ajava auto, tai kenties se kuoli vanhuuteen? En tiedä. Koiran hauta on kuitenkin jo pari vuotta vanha, mutta paremmin hoidettu kuin monen ihmisen. Se kertoo rakkaudesta, ikävästä ja muistamisesta, jonka tuo pieni Luojan luoma on varmasti hyvin ansainnut.

by Ninni

Allergia alkaa

Ilmassa liikkuvat näkymättömät pikkupaholaiset, siitepölyt sun muut, ovat nyt aktivoituneet ja aiheuttavat ongelmia. On allergian aika: tukkoinen olo ja silmät kutisevat, päätäkin särkee lupaavasti. Kaikkinainen toimintakyky on rajoittunut ja väsymys on valtava. Joka vuosi lykkään lääkkeiden ostoa muistellessani, ettei tilanne edellisenä vuonna ollut ”niin kauhean paha”. Vaikka se oli. Sen vain ehtii unohtaa.

Täytyy kai tehdä toivioretki apteekkiin. Minulta saa apteekin väki pian alkaa periä vuokraa, niin usein ja pitkään siellä viihdyn. Jos en osta salmiakkia, niin sitten pyörin lisäravinnehyllyllä. Jos en osta lisäravinteita, niin minut löytää reseptilääkkeiden kiehtovasta maailmasta. Henkilökuntakin pian tervehtää kuin vanhaa ystävää.

Värttinä on hyvää allergiamusiikkia. Lainasin Värttinää viimeksi kirjastossa käydessäni ja otinkin oikein monta levyllistä. Musta lindu erityisesti on mieleeni. Joissakin Värttinän lauluissa on sellaista lohduttomuutta, joka tuntuu sopivan tilanteeseen.

by Ninni

Kevätsade, eli ihmeellinen on elämä

Sade, taivaan lahja maalle, saapuu. Pisarat putoavat pehmeästi maahan, mäntyjen kyljet ovat tummuneet taivaanvedestä. Puiden oksilla roikkuvat pisaraiset perin raskaina ja kirkkaan pisaran pudetessa oksa värähtää.

Maa elää. Kaikki elämä tuntuu pyhältä ja ihmeelliseltä. Elämän ihmeellisyyskö sitten johtaa myös haluun tehtailla sitä: brittitutkijat ovat yhdistelleet ihmisen soluja lehmän munasoluun luoden alkion, jossa on siis ihmisen DNA:ta lehmän munasolussa. Näitä kummallisia uutisia tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta meidän päivinämme. 

Geenien sorkkiminen voi tuntua arveluttavalta, mutta on siinä toki etunsakin. Uusimmassa Tieteen Kuvalehdessä oli innostava artikkeli geeniteknologiasta kalatalouden piristäjänä. Steriilit, geneettisesti käsitellyt kirsikkalohenpoikaset on saatu tuottamaan kirjolohen mätiä ja maitia ruiskuttamalla niihin kirjolohista otettuja siittiöiden kantasoluja. Ja kuin ihmeen kautta aikanaan syntyy maailmaan paljon uusia kirjolohia, nam! Menetelmää toivotaan ratkaisuksi myös tonnikalan vähyyteen. Tälle ajatukselle minäkin voisin lämmetä. 

Kun voisikin

Keväällä on lupa haaveilla hullujakin. Kun voisikin muuttaa Pohjois-Karjalaan, tai sitten Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Karjalassa voisi sentään asua supisuomalaisen metsän keskellä, korvessa, kaukana kavala maailma. Vaaroja ja vesiä, järjestäytynyt yhteiskunta jossain lähellä kärkkyen, muttei liian lähellä.

Etelä-Amerikassa taas voisi asua valkoiseksi rapatussa talossa ja pitää kanoja takapihalla. Viettää siestaa riippumatossa, vanha radionrämä jossain taustalla soiden. Sitä voisi kasvattaa yrttejä pihalla, nauttia hedelmät tuoreena. Elää yksinkertaisesti, ehkä opetella ompelemaan vaatteensa itse.

Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Amerikassa ei ensi katsomalta näytä olevan paljonkaan samaa. Ihan erilaisilta haaveilta vaikuttavat, vaan onkohan noin? Byrokratia minua vain ahdistaa, sitä haluaa pötkiä pakoon. Ja muovi ahdistaa, ja mainokset. Verotoimisto, KELA, eläkekertymä, omavastuu, vakuutusviidakko. Katuvalot, asfaltti, mopopojat. Jos ei PuoLiskoista olisi, niin ehkä olisin jo lähtenyt.

by Ninni

Muurahaismurhailua

Meillä syttyy tänään sota muurahaisia vastaan. Ne mokomat yrittävät valloittaa kotiamme vähän joka suunnalta: keittiöstä, eteisestä ja alakerrasta. Viime keväänä säästyimme vitsaukselta, mutta sitä edellisenä taisivat muurahaissyötit olla käytössä. Toissa vuonna murkut yrittivät kai jonkinlaista pesänrakennusyritystä eteiseen, mutta joutuivatpa vain lähtemään/kuolemaan.

Kun tuttu ympäristö vaihtuu

Pohjois-Karjala kuume vaivaa yhä. Hain siihen lääkitystä lukemalla Heikki Turusen Orpopojan valssin ja Pohjoisen ulottuvuuden. Orpopojan valssi oli kaunis rakkauden ja kunnioituksen osoitus sotasukupolven maalaisnaiselle, äidille. Ihmeellinen on maalaisäidin selviytymiskyky: kovat elinolosuhteet ja suuri lapsijoukko eivät lannista, eikä luulevainen mustasukkamies ja parisuhdetappelut. Vasta silloin annetaan periksi, kun tuttu ympäristö vaihtuu vieraaseen ja keinotekoiseen. Vapaana elänyt eläinkään ei helposti sopeudu eläintarhaan, kuinka sitten ihminen?

Tavallaan samaa teemaa jatkaa Pohjoinen ulottuvuus siinä mielessä, että sekin käsittelee maan ihmisen kyvyttömyyttä sopeutua euroelämään. Muutto kaupunkiin tai kunnan keskustaan voi tietää palvelujen tuloa lähemmäs, mutta samalla oman elämän mielekkyys karkaa kauemmas. Apteekin, pankin ja kaupan läheisyydestä maksetaan kova hinta.

Pohjoisessa ulottuvuudessa on myös suorastaan absurdeja piirteitä. Internet-aika tulee maaseudullekin: kinkysivustoilla viihdytään ja sadomasokismi viettelee niin suuren talon nuoren emännän kuin pienelle paikkakunnalle eksyneen alkoholiongelmaisen papinkin. Karaoken tahdissa sopeudutaan tai ei sopeuduta järjettömän eurobyrokratian vaatimuksiin muovilapuin merkityistä lehmänkorvista ja tarkastajien pistokäynneistä.

by Ninni

Kuin mettä ja hunajaa

Siivousurakan päälle uni maittoi mukavasti viime yönä. Mutta silti vaivasi kesken oleva kirja mieltä niin, että aamuaikaisella ennen herätyskelloa täytyi siihen taas iskeä kiinni.

Heikki Turusen Maalainen on nimeltään tämä mieltä vaivannut tekele. Turusen muidenkin romaanien tapaan Pohjois-Karjala on romaanissa mukana melkein kuin yhtenä kasvona henkilögalleriassa, mutta tällä kertaa päähuomio kohdistuu rakkaustarinaan. Kansakoulupohjainen maalaiskirjailija Henkka Oinonen kohtaa Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan kulttuuripitoisen taidelaulaja Kaarina Munsterhjelmin ja väkevä suhde kehittyy kansankuvaajan ja akateemisen oopperakuorolaisen välille.

Jännityselementtiäkin on mukana: Kaarina ”Kanka” Munsterhjelm on ainakin minun amatööridiagnoosini mukaan pahasti läheisriippuvainen ja tasapainoton ihminen. Hän takertuu naimisissa olevaan Oinoseen, unohtaa autuaasti kaikki suhteen pelisäännöt (ne tyypilliset: vaimoa ei jätetä, perheasiat pidetään erillään suhteesta) ja suorastaan jahtaa miestä kuin saaliseläintä. Rakkaus, henkinen väkivalta, ystävyys, viha – ne vuorottelevat, menevät lomittain, elävät samassa ihmisessä. Suhteen lopullinen merkitys selviää vasta sen päätyttyä.

Muokkaako ihminen mielessään menneistä suhteista jotakin parempaa kuin mitä ne olivat? Aika kultaa muistot? Suurissa rakkaustarinoissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne loppuvat aina. Romaanin lopussa Oinonen kaipaa Kankaa, näkee tässä monia merkityksiä hänelle niin kirjailijana kuin miehenä – mutta entä jos rakkaustarina olisi jatkunut? Rasittavia kohtauksia, henkiset ruuvipihdit puristamassa, riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta? Olisi voinut koko tarina saada toisenlaisen merkityksen. Pari vuotta myllytystä kestettyään on mahdollista vielä romantisoida se elämää suuremmaksi rakkaudeksi, mutta parin kymmenen vuoden jälkeen tilanne olisi voinut olla toinen.

Turusen kieli on ihanaa, kuin mettä ja hunajaa. Kuka muu enää kutsuisi naista kassapääksi? Turunen on kuin silta kalevalaisen ja nykykielen välillä, Karjalan rakastaja, huutavan ääni erämaassa.

Baletti: H-hetki lähestyy!

Baletissakin tuli pyörähdeltyä. Esiintymisen hetket lähestyvät ja joukkomme stressaa. Yksi huolehtii esiintymisasuista, toinen murehtii koreografian muistamista. Minua hermostuttaa lähinnä tuo ompelemispuoli: jos ihmiset oikein innostuvat ja esiintymisasua pitää kotona ommella upeampaan uskoon, niin mikä sitten neuvoksi? Minä en ole kaksinen ompelija. Esiintymisissä tulee olemaan paikalla lehdistöäkin.