Sainpas taas siivottua kotikullan natisevan puhtaaksi. Kiillotin kotihengettären – tai kotikärpäsen, jos proosallisiksi heittäydytään – kruununi leipomalla eilen illalla ananas-creme fraiche -piirakkaa.

Kaiken muun lisäksi ennätin eilen kirjastoonkin nippa nappa ennen sulkemisaikaa. Lainasin lisää Heikki Turusen mainioita romaaneja. Ehdin jo lukea Maan veren. Jos Henkka Oinonen on Turusen alter ego joka suhteessa, niin naisasioissa ei miestä käy kateeksi. Itse olisin varmaan noilla kokemuksilla alkanut suosiolla misogyyniksi. Henkka Oinonen tuntuu olevan varsinainen hullumagneetti: Maalaisessa hän solmii suhteen ahdistavan läheisriippuvaiseen Kaarina Munsterhjelmiin ja Maan veri tuo lukijan kauhisteltavaksi psykoottisen, hoidossakin olleen Hellevi Kurvisen.

Jos Kaarina M. oli vaikea tapaus, niin Hellevi K. on liian pahaa ollakseen totta. Hellevistä tulee Henkan ensimmäinen oikea naiskokemus seksuaalisessa mielessä. Hän on toisaalta kiehtova jutustelija, joka osaa rentouttaa aran maalaispojan. Kääntöpuolelta löytyy itsemurh(i)a yrittänyt, väkivaltaiseen käyttäytymiseen kykenevä, todellisuuden kuvitelmiin sotkeva nainen. Yöt täyttyvät yksinpuheluiden äänistä, kun lemmitty siinä käy keskusteluja kuviteltujen ihmisten kanssa.

Minun on tavattoman vaikea ymmärtää tällaisia naisia. En pidä takertuvasta käytöksestä noin ylipäätään ja epätoivoinen suhteissa roikkuminen on ajan tuhlaamista. Ihmisiä ei voi pakottaa tuntemaan tunteita, joita heillä ei ole, piste ja loppu. Oinosella on enkelin kärsivällisyys, kun räjähtää vasta niinkin myöhäisessä vaiheessa. Minä, siivetön serafi, olen paitsi siipiä vailla, niin myös enkelinä sangen puutteellinen ja kyvytön loputtomaan kärsivällisyyteen.