Tekijä: Ninni

by Ninni

Hellä sydän

Seuraa väliaikatiedotus kasvien maailmasta: muratti, paavalinkukka ja kultaköynnös ovat hengissä ja voivat hyvin. Nämä kolme kasvia ovat siis ne uusimmat tulokkaat kotonamme, keväthuumauksessa hankitut. Melkein kuukauden ajan ne ovat nyt selviytyneet meidän oloissamme.

Lapsuudenkodista muuttaessani en piitannut kasveista tuon taivaallista. Kaikki anopinkielet sun muut otin vastaan kohteliaasti hymyillen, mutta kasteleminen jäi sikseen ja kasvit kuolivat. Vanhemmiten minusta on tullut todellinen pehmo: en tahdo enää minkään elävän kuolevan hoteissani. Jos niin käy, niin se on oikeasti surun paikka ja murheen hetki. Minulle kasvinkin ottaminen on vastuullinen tehtävä, onhan se elävä. Kuulostaa varmaan pahimmalta kliseeltä taas vähään aikaan, mutta kaikki elämä on pyhää.

Haluan hoivata kasvia, koska sen elävyyteen liittyy muutoksen mahdollisuus. Jos kasvi kuolee ei koskaan voi nähdä mihin suuntaan sen rönsyt ja lehdet lähtevät kasvamaan. Kasvi on sellaisenaan täydellinen ollessaan tässä ja nyt, mutta siinä on myös potentiaali muutokseen, kasvuun ja kehitykseen. Jos sen tappaa, niin tappaa sen mikä on tässä ja nyt ja sen muutoksen mahdollisuuden, huomisen kasvin.

Vanhin kasveistani on yli 100 vuotta vanha – tavallaan. Kyseessä on luovutetussa Karjalassakin asustellut rahapuu, joka oli alkujaan isoäitini äidin huonekasvi. Ei tuo minun rahapuuni tietenkään alkuperäinen ole, vaan vanhasta kasvista on luultavasti otettu aina pistokas ja sillä tavalla jatkettu traditiota. Tuo rahapuu ei ole kovin hyvinvoipa (tietää huonoa onnea meidän taloudelliselle tilanteellemme!), mutta hoivaan sitä silti. Se on elänyt Laatokan rannoilla ja kulkenut pitkän matkan ollakseen kanssani. Sen pois heittäminen olisi melkein kuin pyhäinhäväistys.

by Ninni

Uutta ja vanhaa

Kirjat voivat olla aarrekarttoja muistojen maailmaan. Lainasin eilen kirjastosta Mary Nortonin Kätkijöitä. Kirjasarjan ensimmäinen osa Kätkijät meillä onkin kotona, nyt lainasin jatkoa siihen, eli Kätkijät taivasalla ja Kätkijät yläilmoissa. Kirjastonhoitajan kanssa pahoittelimme sitä, etteivät nykylapset enää tunne tätä mainiota kirjasarjaa. Paikallisessa kirjastossammekin se oli siirretty varastokategoriaan.

Lapsena olin lumoutunut kätkijöiden tarinasta. Kätkijät ovat ihmisenkaltaisia olentoja, mutta paljon, paljon pienempiä. Ne saattavat asua ihmisasunnoissa seinäkellojen takana, tai jossakin muussa piiloisassa paikassa. Ja kun ihmisiltä hukkuu postimerkkejä, nukkekotien huonekaluja, nuppineuloja ja muuta pientä, niin oikeasti asialla ovatkin kätkijät. Postimerkistä kätkijäperhe saa itselleen oivan taulun, nukkekodin huonekalut palvelevat juuri oikean kokoisina kalusteina heille. Kätkijä ei kuitenkaan ole mikään homunculus, ei tippaakaan keinotekoinen tai kone, vaan ihan tunteva, oikea, autenttinen olento.

Minulle Kätkijä-kirjat tuovat mieleen pienen sivukirjaston, jossa kävimme koulun jälkeen. Kirjaston vieressä oli jääkiekkokaukalo ja talvisin sinne kävellessä askelia tahdittivat kiekon kolahdukset kaukalon reunoihin. Kirjastosta lähtiessäni oli reppu paljon painavampi kuin sinne tultaessa. Kotimatka sujui silti iloisen odotuksen merkeissä. 

Kätkijät ovat mukavan leppeää luettavaa etenkin Taavi Törmälehdon Marskin ritarin tilityksen jälkeen. Tämä kirja olikin minulle uusi tuttavuus ja vieroin sitä aluksi sen koon vuoksi. Yleisesti ottaen suuret kirjat ovat epäilyttäviä: valokuvien rooli on niissä usein ylikorostunut ja iso kirja ei ole helppo luettava.

Törmälehto lähti talvisotaan vapaaehtoisena vasta 17-vuotiaana. Mannerheim-ristin ritariksi hän tuli 19-vuotiaana. Nämä muistelmat ovat värikästä luettavaa, kolme sotaa omin sanoin kerrottuna. Kirouksiakaan ei säästellä. Törmälehto ei kuvia kumarra – joskus hänen kriittisyytensä johtajia kohtaan saa suoranaisia herravihan muotoja. Huonot esimiehet mainitaan heille annetuilla pilkkanimillä, kuten Kostea-Kiukku, Tunkiolle-Tiine ja Heikko-Peikko. Hyvät mainitaan omilla nimillä. Törmälehdon syvä inho neuvostojärjestelmää kohtaan käy erittäin selväksi tekstiä lukiessa, eivätkä saksalaisetkaan (eivätkä britit ja amerikkalaisetkaan) säästy sanallisilta sivalluksilta. Ja tottahan se onkin, että liittoutuneet yksissä tuumin tukivat Neuvostoliittoa aina säilykepurkeista sotamateriaaliin asti. Lend-Lease, niinpä niin.

Olen usein ajatellut Suomen kohtaloa jos Neuvostoliitto olisi maamme miehittänyt. Olen sataprosenttisen varma siitä, että ritarit pelottomat ja nuhteettomat (Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja koko muu oikeassa oleva maailma) olisivat tyytyneet katsomaan syrjästä, vaikka ohjelmassa olisi seurannut suomalaisten kansanmurha ja/tai siirto Siperiaan. Ei se heitä olisi liikuttanut. Yksi omituista kieltä puhuva pieni kansa sinne tai tänne, kuka niitä laskee? Historia on todistanut muutaman miljoonan ihmishengen olevan uhrattavissa suurempien päämäärien vuoksi. Ehkä meistä olisi voinut tulla joku pikku piikki juhlapuheisiin sujautettuna, mutta siinä kaikki.  

by Ninni

Tummansininen

Auton jatkuva vaihtaminen toiseen on yksi niistä käsittämättömistä ilmiöistä, jotka eivät koskaan lakkaa kummastuttamasta minua. Kenen mielestä on mukavaa tutustua uuden ajopelin "ominaisuuksiin" ja opetella tuntemaan sen niksit? Minä luotan mieluummin tuttuun ja turvalliseen. Auton toimintojen opetteleminen on ikävystyttävää ja epämiellyttävää. Omaa autonkaista ei voita mikään, sen kanssa tietää missä mennään ja miten mikäkin toimii.  

Perjantaina jouduin koettelemukseen – piti ajaa PuoLiskoisen Tummansinisellä. Päivään kuului kaksi ajoa Turkuun ja takaisin. Illan koittaessa olo oli kuin olisin vanhentunut kymmenen vuotta muutaman tunnin aikana. Ajan toista autoamme niin harvoin, että jokainen kerta sen kanssa on kuin ensimmäinen.

Kerran onnistuin ajamaan Tummansinisellä kotoa Turkuun pelkät parkkivalot päällä. Silloin oli vielä pimeä, keskitalvi, ja ihmettelin miksi en näe edessä olevaa tieosuutta juuri lainkaan. Tummansinisessä ja omassani valot laitetaan nimittäin päälle eri tavalla, enkä silloin hallinnut systeemiä.

Nykyisin hallitsen valotilanteen, mutta tietysti olin unohtanut miten auton penkkiä siirretään eteenpäin. Jouduin siis ajamaan koko päivän PuoLiskoisen – joka on kohtuullisen pitkä mies – mittoihin sovitetulla penkin ja polkimien etäisyydellä. Ei kovinkaan miellyttävää. Sain oikein venytellä käsiäni ylettyäkseni ohjauspyörään! Mahtoipa näyttää erikoiselta muiden tiellä liikkujien silmään. 

Taustapeilin osasin säätää itse, mutta sivupeilejä en. Jouduin kurkkimaan kaula pitkänä sivuikkunoista nähdäkseni jotain – ei kovinkaan toimiva konsti ruuhka-aikana. Ohituksissa ainakin hirvitti hiukan. Lämmityssysteemiä en myöskään tunne kovin hyvin ja sainkin näppäilyjeni seurauksena auton muuttumaan jääkaapista varsinaiseksi saunaksi. Poskilla palava puna johtui osittain hermostumisesta ja osittain lämpötilasta. Illalla olevaan sosiaaliseen tapahtumaan saavuin siis kostein otsin ja silmissä pakokauhuinen katse. Onneksi PuoLiskoinen ajoi meidät kotiin yön koittaessa. 

Tummansininen luo harmaata – nimittäin hiuksiin! Täytyisi varmaan katsoa joko ruskeat kutrini ovat alkaneet lykätä harmaata sekaan. Muutama ajokoettelemus lisää ja saan varmaankin alkaa suosiolla värjätä hiuksiani.  

by Ninni

Annos Austenia

Muistan monet tunnit kirjastossa lukien yhtä kun olisi pitänyt lukea toista, herkutellen hyllyjen aarteilla. Ja se huonoa omatuntoa aiheuttava olo, kun oikeasti käyttää aikaansa johonkin ylimääräiseen – niin kutsuttuun turhuuteen. Jane Austen, kaikki hänestä kirjoitettu, on itselleni ollut tällainen luvaton herkkupala. Austenismi on minulle yksi harrastus lisää. 

Antaumukselliselle austenistille on melkein pakollista katsoa myös Austenin teoksiin pohjautuvat elokuvat ja televisiosarjat, vaikka ne pettymyksiä tuottaisivatkin. Ja miksipä ei myös tätä tuoreinta, kirjailijan omaan elämään perustuvaa elokuvaa Jane Austenin jalanjäljillä. 

Elämänkerturit ovat usein kuvailleet Austenin omaa elämää tapahtumaköyhäksi. Hän ei matkustellut, avioitunut, ei loistanut seurapiireissä. Austen eli vaatimattoman, naimattoman papintyttären elämää, jossa ei ulkonaisesti tapahtunut paljon. Elokuvan tekijät ovat pyrkineet antamaan selityksen Austenin romanttisille ja todenmakuisille romaaneille: hänellä täytyi siis olla joku, hän oli varmasti kokenut rakkauden.

Minun lukemani Austenin elämänkerrat eivät suo paljonkaan täsmällistä tietoa kirjailijan rakkauselämästä. Hänen uskottunsa ja sisarensa Cassandra hävitti sydämenasioihin liittyviä papereita ja kirjeenvaihtoa. Austenin ajassa ja kulttuuriympäristössä tämä nykyinen julkisuuden tavoittelu ja kaikkien asioiden – yksityisimpienkin – esille paneminen olivat sopimattomia, varsinkin kun kyseessä oli naimaton nainen. On esitetty käsityksiä rakkauselämään liittyvästä "pettymyksestä", jonka Austen olisi kohdannut. Pettymys on voinut tarkoittaa monia asioita, rakastetun kuolemaa tai hylätyksi tulemista.

Elokuvassa Janen rauhallisesti sujunut elämä muuttuu irlantilaisen Tom Lefroyn saavuttua perheen vieraaksi. Lefroy on mies, jolla on Maine: hän on hurvitellut suurkaupungin yössä, hän on mies lihaa ja verta – naiset eivät ole hänelle tuntematon käsite, eikä hän kaihda nyrkkeilyn kaltaista urheilua. Lefroy on taloudellisesti riippuvainen enostaan, eikä saa tältä lupaa avioitua vähävaraisen Janen kanssa. Lefroyssa vilahtelevat Austenin sankarit ja konnat, sankarikonnat: hänessä on Darcyn veroista ylpeyttä ja hän sanailee Janen kanssa kuin Darcy Elizabethinsa kanssa konsanaan. Kihlauduttuaan rikkaan tytön kanssa Tom Lefroy on kaiku Järki ja tunteet-romaanin Willoughbystä, lukuisilla hurmaavilla piirteillä varustetusta miehestä, joka kuitenkin pistää lompakon vaatimukset sydämen tarpeiden edelle. 

Elokuvan Jane Austenissa vilahtelevat Elizabeth Bennet ja Marianne Dashwood. Karatessaan Tom Lefroyn kanssa avioitumistarkoituksessa hän tuo mieleen Lydia Bennettin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Hän vastaanottaa kosintoja miehiltä, joita ei rakasta tai kunnioita. Äiti-Bennetin tapaan myös Janen äiti painottaa taloudellisesti onnistuneen avioliiton merkitystä. Kirjailija ei kuitenkaan suostu solmimaan järkiliittoa.

Olen lukenut Jane Austenin kerran suostuneen avioliittotarjoukseen – vain muuttaakseen seuraavana päivänä mielensä. Näin käy elokuvassakin. Jane hyväksyy varakkaan miehen kosinnan, mutta lopulta päätyy valitsemaan itsenäisen, yksinäisen elämän, koska ei (jälleen rahallisista syistä) voi sittenkään saada Tomiaan. 

Minusta elokuvan tarina oli viehättävä ja viihdyttävä. On kuitenkin selvää, että elokuvan Jane Austen on todellakin roolihahmo, fiktiivinen henkilö, enkä lähtisi pitämään tätä elokuvaa minään ehdottoman autenttisena kuvauksena Austenin elämästä tai hänen romaaniensa synnystä. Anne Hathaway on kaunis ja kauriinsilmäinen, Tom Lefroyta esittävä James McAvoy on ehkä himppusen verran mitäänsanomaton ollakseen maat mullistava sankari. Visuaalisestikin tämä elokuva oli kaunista katsottavaa herkutellessaan Albionin vehreillä maisemilla.  

Pieni, mutta paha

Luin uutisen minikokoisesta hirmuliskosta! Tämä olento on ollut noin kanan kokoinen ja painanut pari kiloa. Otus on ihan oikeasti ollut lihansyöjä, varsinainen peto kynsineen ja vietteineen. Se söi kai kaikkea mitä suinkin pystyi kokonsa puolesta saalistamaan: hyönteisiä, nisäkkäitä – ehkä jopa dinosaurusvauvoja. Kummajainen eleli noin 75 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa. 

Kuulostaa vähän äitini koiralta.   

by Ninni

Puhelinraivo

En ole enää aikoihin pitänyt puhelimessa puhumisesta. Oikeastaan syyllistyin juuri vähättelyyn, koska en vain ole pitämättä siitä – minä suorastaan inhoan sitä. Pahin mahdollinen erehdys on valita soittoääneksi joku itselle rakas musiikinpalanen. Soittoäänenä toimiessaan tuo kappale nimittäin menee auttamattomasti pilalle. Itse valitsin aikoinani Pachelbelin Kanonin ja nyt en voi enää kuulla sitä missään yhdistämättä sitä puhelimeeni, pirun riivaamaan. Ehkä pitäisi vaihtaa se johonkin mahdollisimman tympeään – Maija Vilkkumaa sopisi hyvin.  

Kännykän huono puoli on myös tunnollisuus, jolla se kirjaa tulleet puhelut. Muinoin minun nuoruudessani joku saattoi soittaa lankapuhelimeen silloin kun emme olleet kotona, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä soitosta. Nykyisin kännykkä avuliaasti ilmoittaa, että tänään on tullut ei-vastattu puhelu ja antaa vielä sen numeron kaupanpäälle. Tuntuu kuin olisi "velvollisuus" soittaa soittajalle takaisin heti, välittömästi, viivyttelemättä. Ei voi sanoa olleensa tietämätön tulleesta puhelusta. 

Minä nyt ihan yksinkertaisesti olen kirjoittava ihminen. Facebook sopii hyvin yhteydenpitovälineeksi, samoin sähköposti ja tavalliset kirjeet. Piippaavaa, kirkuvaa ja kilisevää puhelinta en tarvitse mihinkään. On tietysti helppoa oikeuttaa puhelin sanomalla sen olevan hyvä hätätapauksia varten. Vähän yli vuosi sitten, kun ajoin ojaan (onneton tapahtuma), niin sainpa vain avun ihan ilman kännykkääni. Sehän ei tietenkään ollut mukana, koska se oli kotona sähköjohdon päässä. Akku lopussa, kuinkas muutenkaan. 

Laskettelurinne aikamme symbolina

Viime yönä pohdiskelin hiihtämistä ja laskettelurinteitä. Lapsena hiihtämiseen kuului iloja ja harmin aiheita. Oli tasaista maata, joka piti vain jaksaa suksia läpi. Sitten hetkittäin oli huimaavan ihanaa, ihmeellisiä alamäkiä, joita laskiessa vatsan pohjassa oli huikaiseva tunne. Usein niiden laskujen hintakin tuli maksettavaksi: ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan jyrkkä ylämäki, joka piti talsia ylös, sukset v-asennossa, otsa pipon alla kostuen. 

Onko mikään tyypillisempää meidän ajallemme kuin ottaa pois hiihdosta kaikki "tylsä", eli ylämäet ja tasamaat? Luoda paikka, jossa voi vain laskea alamäet ja kokea sen huvipuistomaisen tunteen sisuksissaan. Sähkön voimalla raahataan raskaat ihmiskehot ylös rinnettä ja sitten vain lasketaan alas, viimeisimpien hittien pauhatessa muuten hiljaiseen metsään amerikkalaisten gettojen ja suurkaupunkien musiikkia. 

Tänään..

.. olen lukenut jälleen kerran Martti Sinerman kirjaa Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä. Ja olen ihmetellyt käsieni tärinää – outo ja epätavallinen ilmiö.    

by Ninni

Viisas lintu

Minä ajattelen usein tuntemiani ihmisiä eläiminä. Joku muistuttaa kettua ja toisessa on jotain kalamaista. Tavallaan on todella helppoa ymmärtää joidenkin luonnonkansojen toteemieläin-ajattelua. Meissä ihmisissä on eläimen sukuisuutta, vaikka se joskus näkyykin vain välähdyksinä ja hetkittäin.

PuoLiskoinen on mielestäni kuin ilves. Itse hän sanoo eniten samaistuvansa karhuun. Minusta hän on ilves – karhu on liian kömpelö. 

Minä en löydä omaa eläimen sukuani petojen joukosta. Omasta mielestäni muistutan eniten kyyhkystä. Pehmeästi ääntelehtivää, lempeää lintua, rauhan symbolia. Kyyhkynen oli myös se lintu, jonka Nooa päästi arkista tutkimaan vedenpaisumuksen piinaamaa maata. Palatessaan sillä oli suussaan tuore öljypuun lehti ja siitä Nooa tiesi veden vähentyneen.

Seuraavalta tiedustelumatkaltaan kyyhkynen ei enää palannut arkkiin. Minusta tuntuu, että se oli viisas lintu. Se teki velvollisuutensa Nooaa kohtaan, mutta velvollisuutensa täytettyään se lensi vapauteen ja pois Raamatun tarinasta oltuaan siinä viiden jakeen verran. Se oli Nooan pelastama, mutta sillä oli oma kyyhkysenkohtalonsa jota se halusi alkaa toteuttaa. Se ei ollut mikään robotti, sillä oli oma tahto. Niin on minullakin.

 

by Ninni

Ihmisen pitää nukkua ja syödä

Kypsässä 36 vuoden iässä olen tehnyt Havainnon. Tässä se järisyttävä huomio tulee, parasta valmistautua!

Toimiakseen kunnolla ihmisen pitää nukkua ja syödä. Tässä se on, yhdellä lauseella.

Olen huomannut tämän baletin kautta. Minä olen aina ollut enemmän teoreetikko kuin käytännön ihminen, minulla on kokemusta yökausien henkisestä puurtamisesta aamulla odottavaa deadlinea varten. Sitä pystyy tekemään väsyneenä ja nälkäisenä, pää särkien ja silmät kuivina. Tietysti se vaikuttaa suoriutumisen tasoon, mutta itsensä laiminlyönnin seurauksia ei kohtaa niin konkreettisesti kuin tehdessään jotain fyysisesti rasittavaa. 

Fyysinen aktiviteetti sujuu parhaiten silloin, kun kaikki tarvittavat reunaehdot ovat tasapainossa. Takana on oltava jonkin verran nukuttuja tunteja. Nukkumattomuus tarkoittaa liikkeiden muistamattomuutta ja hajamielisyyttä, joka kostautuu sekoilemisena. Liikaa ei toisaalta ole hyvä nukkua – siitä tulee vetelä olo. Edellisenä päivänä on pitänyt syödä, koska muuten olo on heikko. Ravinnosta pitää saada suolaa, koska kohtuudella sitäkin tarvitaan. Juominen on hyvä, se ehkäisee suonenvetoja ja vilkastuttaa aineenvaihduntaa. 

Tänään kaikki nämä elementit (uni, ruoka, ravinto, juominen) olivat kohdallaan. Tuloksena todella energinen ja jaksava olo. Fyysisessä mielessä en väsynyt lainkaan baletissa – henkisessä mielessä ärsyynnyin tunnin loppuvaiheessa, kun en pystynyt kaivamaan (dementoituneesta) lihasmuististani échappé-hypyn kulkua. Mutta voimia riitti ja sehän on olennaista. Tämä on kuitenkin todellista hienosäätöä, paljon ei tarvitse pieleen mennä kun olo olisi taas kuin vesi-ihmisellä. 

Kirjastohamsteri

Kävimme tietysti kirjastoissakin. Lainasin muutaman elokuvan, Paul Newmanin tähdittämän Exoduksen ja uudempia aikoja edustavan, Anne Hathawayn koristaman Jane Austenin jalanjäljillä. 

Kirjapuolelta mukaan lähti Simon Sebag Montefioren Nuori Stalin. Olen lukenut herran kirjoittaman aikaisemman Stalin-kuvauksen, nimittäin Stalin – punaisen tsaarin hovissa, joten varmaan tämä uudempikin hivelee kirjallista makuaistia ja tyydyttää myös tiedonjanon. Lainasin myös Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtokokoelman nimeltä Tulen synty. Kirjeet ajoittuvat vuosille 1892-1904.

by Ninni

Kirjallinen paastoateria

Monelle ihmiselle paaston aika näkyy ruokavaliossa. Se voi kuitenkin ulottua myös kirjalliseen ruokavalioon, näin on ainakin minulle käynyt. Luin Sirkka Anttila-Markkasen kirjoittaman kirjan Hiljaisuus ja huuto: lehtiä Valamon päiväkirjasta. Se kertoo yhden ihmisen matkasta ortodoksisuuteen: luterilaisesta kirkosta eronnut Anttila-Markkanen löytää hengellisen kodin ortodoksisesta kirkosta, vaikka prosessi ei olekaan kivuton.

Anttila-Markkanen antaa lukijalle Valamon munkit, nuoret ja vanhat, hurskaat ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat. Moni asia paljastuu erilaiseksi kuin pinnalta katsoen voisi luulla. Etsijä saa itselleen hengellisen ohjaajan, jolla ei kuitenkaan olekaan voimia ohjata ohjattavaansa, omaan elämään liittyvät ristiriidat vievät mennessään ja erottavat luostarista. Etsijä, opetettava, viettää pitkän ajan hämmennyksissä ja yksin.

Mikään ylistyslaulu tämä kirja ei ole, kirjoittaja ei nimittäin epäröi kirjoittaa itseään häiritsevistä asioista siinä missä ilon aiheistakin. Kirkko on täydellinen, mutta ihmiset eivät sitä läheskään aina ole. Joillekin ihmisille tämä muodostaa kestämättömän ristiriidan.

Keltaisen kaipuu

Aurinko ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan. Talvi tuntuu venyvän kuin kuminauha tai purukumi. Se väsyttää, haukotuksien määrä päivää kohtaan sen kun kasvaa vain. Puhelimessa puhuminen on todellista tuskaa: väsymys yleensä iskee juuri silloin ja kaikkien puheluiden aikana leuoissa tuntuu pakottava tarve haukotella. Enpä taida olla kovinkaan stimuloiva keskustelukumppani!

Pääsiäinen kuitenkin lähestyy ja päivät pitenevät. En ole vielä päättänyt mitä tekisin pääsiäiskorttien kanssa. Uskaltaudunko taas kerran askartelemaan, vaikka viimeksi kävikin nolo kukon ja kanan sekoittaminen, askartelin kukkokanakortteja, epäsikiöitä. Ehkä pitäisi pysytellä suosiolla munien ja pupujen muodostamassa kuvamaailmassa.

by Ninni

Rakkaustarina

Luin Anni Walleniuksen kirjan Auringossa syntynyt. Varmuuden varalta tekijä on lisännyt teokseen alaotsikoksi nuoruuden muistelmat.

Anni Wallenius (o.s. Joensuu) on juuri sen tunnetun Kurt Martti Walleniuksen vaimo, joka Suomessa tunnetaan jääkärinä, kenraalina, yleisesikunnan päällikkönä ja Ståhlbergin kyyditykseen syypäänä. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytä Walleniuksen uraan, vaan suuri osa sivuista kuvaa pariskunnan rakkaustarinaa. Kirjeiden ja valokuvien avulla syntyy kiehtova ajankuva menneiden päivien Suomesta, keisarivallan kuohuvasta ajasta ja nuoren tasavallan ensiaskelista. Kurt Martti Wallenius paljastuu kirjeidensä kautta lukeneeksi, romanttiseksi ja suorastaan runolliseksi mieheksi. 

Meillä on taipumus tehdä ihmisten elämistä kertomuksia, joilla on juoni ja Aristoteleen oppien mukaan alku, keskikohta ja loppu. Usein näitä elämiä katsotaan lopusta käsin. Lopusta käsin katsottuna valinnat näyttävät luonnollisilta ja ainoilta mahdollisilta. Onkin kiinnostavaa lukea nuorista ihmisistä, joissa on vielä idulla kaikki se, josta myöhemmin syntyvät ainekset kenraalin tai muun mahtajan Tarinaan. Kun kaikki on vielä ilmassa, monet vaihtoehdot avoimina ja ihminen haparoi.  

Meidän ajastamme ei taida jäädä paljonkaan rakkaustarinoita jälkimaailmalle. Tekstiviestit ja sähköpostit ovat huonosti säilyvää tavaraa. Minusta on rikkaus saada lukea esimerkiksi isäni vanhempien kirjeenvaihtoa, tutustua heihin nuorina rakastavaisina. Toinen opiskeli Saksassa ja kertoi raskaista tenttimisistä, toinen oli Suomessa ja odotti. Kirjeitse rakastettiin ja riideltiin.

by Ninni

Tarkkailkaa variksia

Jo toinen maaliskuun viikko on menossa. Kevät ei ole asiasta tietääkseenkään – se tuntuu ottavan askelia taaksepäin. Täällä on tuiskuttanut lunta ja äsken sulat tiet ovat taas talvisen oloiset. Minä juon teetä ja luen Kustaa Vilkunaa ja maaliskuisia enteitä.

Vanha kevään merkki on Vuotuisen ajantiedon mukaan varisten ilmaantuminen jopa syrjäseuduille. (Lasketaankohan Mynämäki syrjäseuduksi, en ole varma?) Vanha kansa tutkaili tarkkaan varisten käyttäytymistä: raakkujien pysytteleminen teillä tiesi kelirikkoa, mutta ilmassa lentely ennusti kaunista säätä.

Minä näin eilen lintujoukon, jossa suurin osa siivekkäistä taisi olla juuri variksia. Ne oleilivat tien päällä, väistivät laiskasti autoani. Toisessa linturyppäässä näin harakankin. Se on helppo huononäköisemmänkin tunnistaa, siinä kun on sen verran valkoista ja se pitkä pyrstö erottuu myös.

Luonne ja legioona

Luin Kari Kallosen kirjan Leijonalegioona: suomalaiset sotilaat Ranskan muukalaislegioonassa. Kirja aloittaa historian hämäristä edeten nykyaikaan, legendaariset ja vähemmän legendaariset legioonakokemukset saavat kuvauksensa, karkureita unohtamatta.

Sota on aina kiinnostanut minua äärimmäisenä kokemuksena. Mietin voiko kukaan, yksikään ihminen, oikeastaan tehdä täysin harkitun päätöksen oman elämänsä riskeeraamisesta sotatilanteessa. Tarkoitan siis nimenomaan maksullista sotimista, palkkasotilaana oloa tositilanteissa. Suomen asevelvollisuus on edelleenkin niin eri kategoriaan kuuluva, ankarasti velvoittavasta sotilasvalasta huolimatta. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sen valan täyttämiseen on – Luojan kiitos – hyvin pieni.

Nuorena oma kuolema voi olla ymmärrettävä rationaalisella tasolla. Jokainen lapsikin tietää kaikkien kuolevan joskus. Asian järkiperäinen tajuaminen on kuitenkin pinnallista. Kun Tilanne tulee eteen, niin ihmiset reagoivat hyvin eri tavalla. Elämä alkaakin tuntua kovin kallisarvoiselta. Näitä legioonalaistarinoita ja muita palkkasoturimuisteloita lukiessa ei voi muuta kuin ajatella, että meitä ihmisiä on valettu monissa erilaisissa muoteissa. On pakko uskoa, että joillekin se on elämäntapa, luonteelle sopiva sellainen.