Seuraa väliaikatiedotus kasvien maailmasta: muratti, paavalinkukka ja kultaköynnös ovat hengissä ja voivat hyvin. Nämä kolme kasvia ovat siis ne uusimmat tulokkaat kotonamme, keväthuumauksessa hankitut. Melkein kuukauden ajan ne ovat nyt selviytyneet meidän oloissamme.
Lapsuudenkodista muuttaessani en piitannut kasveista tuon taivaallista. Kaikki anopinkielet sun muut otin vastaan kohteliaasti hymyillen, mutta kasteleminen jäi sikseen ja kasvit kuolivat. Vanhemmiten minusta on tullut todellinen pehmo: en tahdo enää minkään elävän kuolevan hoteissani. Jos niin käy, niin se on oikeasti surun paikka ja murheen hetki. Minulle kasvinkin ottaminen on vastuullinen tehtävä, onhan se elävä. Kuulostaa varmaan pahimmalta kliseeltä taas vähään aikaan, mutta kaikki elämä on pyhää.
Haluan hoivata kasvia, koska sen elävyyteen liittyy muutoksen mahdollisuus. Jos kasvi kuolee ei koskaan voi nähdä mihin suuntaan sen rönsyt ja lehdet lähtevät kasvamaan. Kasvi on sellaisenaan täydellinen ollessaan tässä ja nyt, mutta siinä on myös potentiaali muutokseen, kasvuun ja kehitykseen. Jos sen tappaa, niin tappaa sen mikä on tässä ja nyt ja sen muutoksen mahdollisuuden, huomisen kasvin.
Vanhin kasveistani on yli 100 vuotta vanha – tavallaan. Kyseessä on luovutetussa Karjalassakin asustellut rahapuu, joka oli alkujaan isoäitini äidin huonekasvi. Ei tuo minun rahapuuni tietenkään alkuperäinen ole, vaan vanhasta kasvista on luultavasti otettu aina pistokas ja sillä tavalla jatkettu traditiota. Tuo rahapuu ei ole kovin hyvinvoipa (tietää huonoa onnea meidän taloudelliselle tilanteellemme!), mutta hoivaan sitä silti. Se on elänyt Laatokan rannoilla ja kulkenut pitkän matkan ollakseen kanssani. Sen pois heittäminen olisi melkein kuin pyhäinhäväistys.