Avainsana: unet

Pitkähäntäinen jänis

Näin omituisen unen. Olimme PuoLiskoisen kanssa ajelulla lähellä vanhaa Turun kotiamme. Entisen taloyhtiömme pihassa näin kaksi rusakkoa. (Niitä näin siellä muuten oikeastikin pariin otteeseen, eli tässä vaiheessa uni ei vielä ole ristiriidassa todellisuuden kanssa.)

Sanoin PuoLiskoiselle, että nuo ovat ihan kuin Niisku. Niiskummehan on vartaloltaan jänismäisen jäntevä ja muistuttaa etäisesti rusakkoa. Kuitenkin unessa näkemäni rusakko oli jotenkin poikkeuksellinen. Se oikeasti oli aivan kuin Niisku, vain pää oli pupun. Sillä oli jopa pitkä niiskunhäntä jänönhännän sijasta.

Saareke

Viime aikojen suuri keskustelun herättäjä on ollut Inna Latisevan kirja Ryssänä Suomessa: vieras väärästä maasta. Luin tuon puhutun jeremiadin minäkin. Mielenkiintoista tekstiä ja omana kokemuksena varmasti aito. En vain itse jaksa pitää Suomea minään saatanallisena saarekkeena hymyilevän Ruotsin ja herttaisen Venäjän välillä. ”Ryssävihaa” täällä esiintyy varmasti, mutta oikeissa (väärissä?) olosuhteissa täällä esiintyy myös ruotsalaisvihaa, somalivihaa, amerikkalaisvihaa ja yleistä ihan tavallisiin suomalaisiin kohdistuvaa taksijonovihaa. Ja näin taitaa olla asian laita jokaisessa maassa.

Latisevan ikävät kokemukset Suomesta ovat valitettavia. Silti en jaksa uskoa venäläisten itsekään suhtautuvan ihailtavasti rajanaapureihinsa, tai oman maansa vähemmistökansallisuuksiin. Rajanaapureiden kanssa meneillään on koko ajan  voimannäyttö ja pomottaminen, omia vähemmistöjä taas syrjitään surutta.

Minä taidan olla miltoniaani useammassa kuin yhdessä suhteessa: ”The mind is its own place, and in itself, can make heaven of Hell, and a hell of Heaven.” Maassa kuin maassa on mahdollista elää kohtuullisen onnellisena – oma asenne ratkaisee. Rasismia vastaan on helppo sanoa taistelevansa, mutta kannattaa varoa ettei taiston tiimellyksessä satu syyllistymään siihen itse.

Uni

Näin unen, jossa parvekkeellamme oleva kynttilälyhty paloi sammumatta päiväkaudet.

Menneisyyden talo

Viime aikoina unet ovat olleet kovin kummallisia. Eivät ne koskaan täysin loogisia ole, mutta nyt pari viimeisintä on ollut selkeästi järjettömiä tai muuten vain häiritseviä.

Palaan unissani siihen taloon, jossa asuin vuosina 1977-1982. Jostakin syystä näen siitä paljon unia. Unessa olen sen ikäinen kuin olen nyt, mutta silti touhuan jotain (lapsekasta?) pihalla ja talon takana olevassa pienessä metsikössä. Viimeisimmässä unessa taloa oli laajennettu. Keskustelin nykyisten omistajien kanssa – miellyttävä vanha pariskunta – mutta salaa inhosin heidän tekemäänsä rakennustyötä. Sisustusvärit olivat kuin sairaalasta: paljon valkoista, vaalean harmaata, neutraaleja värejä. Kehuin kuitenkin kohteliaasti.

Unissani on myös usein hämmentäviä kokomuutoksia. Joku normaalisti pieni asia – esimerkiksi koira – onkin jättimäisen suuri, epäluonnollinen. Katsoimme PuoLiskoisen kanssa elokuvaversion Gulliverin retkistä, joten ehkä se on jäänyt mielen pohjalle vaikuttamaan ja näyttämään nukkujalle kääpiöitä ja jättiläisiä.   

Paulina painajaisten kourissa

Olen viime aikoina nähnyt erittäin ei-jouluisia painajaisunia. Osa on niitä tyypillisiä ”koulussa taas”-unia*, osa muuten vain ahdistavia. Viimeisimmässä taisi esiintyä joku jättimäistä perhosta muistuttava hirviö, joka vainosi minua. Se siis muistutti perhosta ulkonaisesti, mutta ei ollut mikään kaunis ja herttainen perhonen. Sellainen ihmistä suurempi, pahat mielessä, mahdoton tuhota. Heräsin kauhuissani.

Lehdet ovat täynnä vinkkejä joulustressin välttämiseksi. Miksi me ihmiset keräämme paineita? Itselläni hellitti siinä vaiheessa, kun oikein istuin alas miettimään joulun perimmäistä tarkoitusta ja syytä sen viettämiseen. Täydellisesti onnistunut juhla-ateria tai seitsemän sortin leivonnaiset eivät ole ehdoton edellytys joulun onnistumiselle. Jotkut näkevät stressipainajaisia joulujärjestelyistä. Itse en onneksi sellaisia ole nähnyt.

”On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano.” Näinhän runoili Hämeen poeetta Kaarlo Sarkia. Mitä vähemmän on odotuksia, sen vähemmän on pettymyksiä. Onnellisin on se, joka ei odota mitään, koska silloin kaikki pienetkin miellyttävät elämykset kasvavat arvossa.

*) Koulupainajaisiin kuuluvat matemaattis-luonnontieteelliset unet. Jonkun oudon hybriksen vallassa päätän unessa kirjoittaa matematiikan yo-kirjoituksissa, vaikka valveminäni tietää tasan tarkkaan, että tulos olisi katastrofaalinen.   

Unen valtakunnassa

”Näin taas ihan omituisen unen.” Näillä sanoilla kun aloitan, niin PuoLiskoinen jo tietää mitä tuleman pitää: vauhdikas (omasta mielestäni), tai pitkäveteinen (varmaan kaikkien muiden mielestä) kuvaus Nukkumatin minulle järjestämästä näytöksestä.

Niinpä niin, minä kuulun siihen onnettomaan joukkoon, joka ei pidä unia omana tietonaan. En tietenkään ihan kenelle vaan niitä selosta, vaan pääasiallisesti rääkkään niillä vain PuoLiskoista. Ajattelen aina hänen kertovan minulle jos uneni alkavat tympäistä yli sietokyvyn – ja sitä taas hän ei hienotunteisena ihmisenä tekisi!

Viime yö oli ikävä unennäön kannalta. Olin unen valtakunnassa nimittäin kehnoimmillani: antaen aikaani ihmisille, jotka sitä eivät olisi ansainneet. Inhosin itseäni siinä unessa, ehkä siksi koska se ei sittenkään ollut kovin kaukana todellisuudesta ja todellisesta itsestäni. On sitä tullut tehdyksi. Suututtaa, etten unessani tajunnut tehdä kuten tekisin nyt: ihan yksinkertaisesti vain kävelisin pois. Unessa kuuntelin sietämättömän Tärkeilevän Kääpiön leuhkintaa ja hymyilin laimean suvaitsevaisesti. Ja vaatteenikin vaivasivat minua; ylläni oli joku aivan mahdottoman epämukava mekko. Unessa oli kesä – se nyt olikin ainoa positiivinen seikka.

Iltatorkut taas näyttivät mielipuolisen unen häistä, jonne (muka) olisimme PuoLiskoisen kanssa menneet kuokkavieraiksi! Sille voi jo nauraa, se oli niin kaukana todellisuudesta ja häätkin olivat kuin joku sirkus tai markkinatapahtuma. Kovin kaukana kaikesta todellisesta.

Nyt

Todellisuus koskettaa minua tassuillaan: Nuppu pyrkii syliin puremaan possunmakuista puruluutaan. Todellisuuden käpälät ovat pehmeät, mutta peräänantamattomat. Todellisuus myös puhkii ja puhisee pureskellessaan.

Painajaisia

Olen kumartunut, nostanut, kantanut ja siirtänyt. Tätä kaikkea tuntikaudet, kohteina hävyttömän painavat objektit. Ilmassa on leijunut pölyä ja kiukkuhiukkasia. On koettu dramaattisia, tuskallisia luopumisen hetkiä ja uudelleen löytämisen iloa. Kaikkea tätä kuuluu kirjahyllyn siivousprojektiin.

Ensin kasasin kaikki kirjat lattialle ja siivosin hyllyt imuroimalla ja pyyhkimällä. Sitten lajittelin kirjat poistettaviin ja jääviin. Sen jälkeen ne mokomat piti vielä imuroida – se kannatti – ja sijoittaa takaisin hyllykotiinsa. PuoLiskoisen lihasvoimaa tarvittiin suurten mustien jätesäkkien (poistettavien kirjojen väliaikainen sijoituspaikka) siirtämisessä yläkertaan. 

PuoLiskoinen sai oivan idean siirtää kirjat pahvilaatikoihin, joissa ne olisi kuuleman mukaan turvallisempaa viedä divariin. Epäilys pisti jo silloin sydäntäni, eikä turhaan. Kirjoja katsellessaan PuoLiskoinen ärtyi: niin paljon kaikkea hyvää menossa pois. Pian olikin kaksi kiivaasti omaa kantaansa puolustavaa, puhisevaa ihmisolentoa katsomassa toisiaan laatikoiden yli. Nyt kuitenkin rauha vallitsee jälleen kotoisessa paratiisissamme, eikä minun enää tarvitse muuta kuin imuroida muutama elokuva, niin urakka on kokonaan tehty.

En ole koskaan tajunnut omien tekojeni seurauksia niin selvästi kuin tässä projektissa. Jokaisella ostopäätöksellä on seuraus, joten jokaista ostopäätöstä pitäisi oikeasti miettiä rauhallisesti. Itse en enää taida ostella romaaneja, vaan siirryn kokonaan elämänkertojen ja historian pariin. Romaaneja voi sitten hakea kirjastosta, kun tietää myös pääsevänsä niistä eroon kuukaudessa.

Stressattu 

Iltatorkuilla ollessani näin pitkästä aikaa erään ikävimpiin kuuluvan vakiopainajaiseni. Näin sitä toistuvasti kaksikymppisenä, mutta nyt olen saanut olla monta vuotta rauhassa – aina tähän iltaan asti. Unessa olen lentokentällä ja minulla on kiire. On pakko löytää oman lennon lähtöportti, mutta kenttä on suuri ja ihmiset välinpitämättömiä. Teen asioita, jotka eivät tunnu itseltäni. Muille olen läpinäkyvä, on kuin olemassaoloani ei tajuttaisi. Ja koko ajan on kiire, kone lähtemässä aivan pian. Inhottava uni.  

Mitä eläin sanoisi?

Jotkut uskovat eläinten osanneen puhua ennen syntiinlankeamusta. Se oli sitä Paratiisin aikaa, parempaa kuin tämä nykyinen on. Ja sanotaanhan toisaalta käärmeenkin puhuneen, houkutelleen ja järkeilleen. Ensimmäisten ihmisten synnin jälkeen eläimet olisivat menettäneet tuon kykynsä samalla kun ihmisten elämä sai käänteen raskaampaan suuntaan.

Mitä eläin sanoisi, jos osaisi vielä puhua? Koira voisi moittia omistajaansa laiskaksi, jos ei aamulla jaksa herätä viemään lemmikkiä ulos. Kissa voisi sähistä valjaidensa olevan ihan väärää väriä. Marsu vikisisi häkkinsä surkeutta ja haukkuisi ihmiset, vangitsijansa. En ole varma puhuisivatko eläimet meille useinkaan ystävällisesti. Suuria eläimiä, kuten hevosia, voisi huvittaa ihmisen pienuus ja voimattomuus. Sen ne puhumalla toisivat julki.

Minä mietin eläimiä ja unia. Eläinten puhekyky olisi kummallinen asia, mutta kummallista on myös unieni eläinten koko. Henkilöauton kokoisia lemmikkikissoja, kivitalonkin kokoisia. Sellaisen tassun alle olisi ihmisen helppo murskaantua. Ja hännän heilautuksella voisi lyödä nurin kokonaisen ihmislauman.

Unissani nämä jättiläiskokoiset kissat, hirmukissat, ovat olleet ainakin vielä ystävällismielisiä. Korkeintaan hiukan välinpitämättömiä ihmisten suhteen, mutta eivät aggressiivisia.

Lukulampun alla..

.. ovat olleet Edith Whartonin The Buccaneers ja Helvi Hämäläisen Sukupolveni unta. Whartonin Buccaneers on mainio, sitä ei malta jättää kesken. Luin sen viimeksi joskus Turussa asuessani ja nyt uudestaan. Televisiosarjassa monia asioita jouduttiin yksinkertaistamaan: päähenkilön aviomiehestä piti tehdä kummajainen ja homoseksuaali, koska se oli helpoin tapa selittää avioliiton epäonnistuminen. Romaanissa nyanssit tulevat esiin paljon paremmin.

Sukupolveni unta – siinä mainio teos, josta siteerata itsenäisyyspäivänä. Mutta sellaiseen en ole vielä törmännyt mediassa. Miksiköhän? Hämäläinen kirjoittaa oikeudesta surra, oikeudesta pyhään murheeseen ja olemattomasta tuntemattoman sotilaan haudasta. Hän hyökkää koetun unohtamista ja vaikenemista vastaan. 

Nukkuja kauhein

Naisen pitäisi nukkua kauniisti, poski pehmoisella silkkityynyllä ja kevyt hymy huulilla. Naisen tukka ei nukkuessakaan saisi olla mikään kosteana roikkuva moppi, vaan somasti pöyheä pilvi kiharoita ja aaltoja.

Nukkuvista naisista on kirjoitettu satuja, runoja ja lauluja aina Prinsessa Ruususesta Longfellowin ja Danten Vita nuovan nukkuviin neitoihin. Unessa neidot tekevät kummallisia – mutta silti naisellisia – asioita. He nukkuvat runollisesti viittoihin kiedottuina tai paljasjaloin. Villasukkajalkaista uinujaa ei runous tunne. Herättyään he kirmailevat kosteilla nummilla ja niityillä aamupalaa kaipaamatta. Tai sitten he syövät sydämiä, palavia runosydämiä nimittäin – ei niitä oikeita, verisiä lihasmöykkyjä.

Näin pitäisi siis olla. Minun kohdallani on toisin. Minut pitää kai pian eristää muusta ihmiskunnasta, olen nimittäin muuttunut väkivaltaiseksi. Se on noloa ja käsittämätöntä samaan aikaan. Viime yönä potkaisin polvellani PuoLiskoista ja hän heräsi siihen. Unessa olin tämän tehdessäni, eli en häntä tietysti aikonut satuttaa. Vaikka PuoLiskoinen vain nauroi tapahtuneelle, niin minua ei naurata. Mietin vakavasti siirtymistä punaiseen huoneeseen nukkumaan, ellei tämä tästä muutu.

Unet ovat muutenkin niin kummallisia. Joskus uneksin potkivani kääpiötä ja välillä taas unissa on jättiläisiä. Jättiläisiä en ole potkinut – tajuan kai häviäväni siinä ottelussa – mutta tiettyjä aggressiivisia tunteita on ollut jopa niitä kohtaan.     

Kuninkaallisista ja kääpiöistä

Olen matkannut lukien halki Romanian kuningattaren elämän. Missy-parka oli vain 17-vuotias mennessään naimisiin. Hänet oli pidetty niin tietämättömänä elämän tosiasioista: raskaaksi tuloaan hän ei edes käsittänyt, vaan muiden piti hänelle selvittää hänen oireidensa syy. Avioliiton alkuaikoina hänellä ei ollut paljonkaan vaikutusvaltaa oman elämänsä suhteen, vaan kaikesta päätti appi. Puoliso taas oli raivostuttavan heikko mies, eikä tehnyt mitään vaimonsa elämän helpottamiseksi.

Ajassamme on paljon kielteistä, mutta sydämeni iloitsee kun ajattelen tämän päivän missyjä. Nuoret naiset voisivat moiselle appiukolle ladata päin kasvoja, että ”älä sä vanha kääkkä yritä mun elämääni puuttua”. Siinä on jotain riemastuttavaa.

”Sopu sijaa antaa”

Näin totesi PuoLiskoinen tässä jokunen yö sitten. Hän sanoi sen unissaan. Viime yönä minä harrastin samaa, eli juttelin innokkaasti unen valtakunnan asukkien kanssa. Kesäkuumalla unet muuttuvat levottomiksi. Pari yötä sitten uneksin potkaisevani ärsyttävää, hihassani roikkuvaa kääpiötä. Enkä mitenkään kevyesti, vaan voimalla. Kääpiö yritti rajoittaa minua jotenkin, pitää minut paikassa jossa en halunnut olla luettelemalla kummallisia tilastoja. Kun muukaan ei auttanut, niin piti potkaista. Unessakin se tosin oli vasta viimeinen keino, eli väkivaltaiseksi minua ei todellakaan voi sanoa.

Eilinen

PuoLiskoinen

Minä

Ne kengät, ne kengät..

Ihminen on aina sama

Meidän pihallamme kesä epäröi, se on yhden askeleen jäljessä muita paikkoja. Muualla lupiinit kukkivat, meillä vasta osittain. Ne pelkäävät avata itsensä tälle kylmyydelle, jota kesäksi kutsutaan. Sireenit sentään kukoistavat – tosin niilläkin vei aikaa uskaltautua esiin koko loistossaan.

Oikeastaan on mielenkiintoista tarkkailla kasveja ja niiden omaa tahtoa (niillä nimittäin on sellainen). Istutimme lupiinit joskus täällä asumisemme alkuaikoina. En silloin ollut kovinkaan optimistinen niiden suhteen, vaikka tiedänkin lupiinin yleisesti ottaen leviävän innokkaasti. Lupiinitkin kai harkitsivat meidän pihallamme – näyttää kuin meidän tontillamme olisi taipumus herättää harkitsevaista mieltä niin ihmisissä kuin kasveissakin – lähteäkö leviämään vai ei. Lupiini on voimakastahtoinen kukka, se ei ole mikään heikko ja heti masentuva kukkariepu. Sillä on selkärankaa, se menee minne haluaa.

Jumalten unista ja vähän ihmistenkin

Luen parhaillaan Manil Surin romaania Vishnun unet. Tämä kirja oli varsinainen sattumalöytö kirjastosta, enkä malta laskea sitä käsistäni.

Romaanin Vishnu ei todellakaan ole "se" Vishnu, intialaisen pantheonin jumala (vai onko sittenkin?), vaan kerrostalon porrastasanteella majaileva vanha juoppo. Talon asukkaat antavat hänen asustaa portaikossaan pieniä palveluksia vastaan, joiden suorittamisessa Vishnu ei ole kovinkaan luotettava. Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta kotoisin olevalle lukijalle miehen tila on sekä säälittävä että eksoottinen: meillä ei voisi kuvitella tuollaista tapahtuvaksi. Yhteiskunnan verkko on yhä melko tiivistä ja pienisilmäistä – Intiassa verkossa on paljon enemmän reikiä ja sen läpi huljahtaa helposti.

Vishnu yhdistää kahta hinduperhettä, Pathakeja ja Asraneja, joiden epäkiitollinen tehtävä on huolehtia hänestä. Osittain asia koskee myös Jalalin muslimiperhettä, joka myös asuu talossa. Talon asukkaiden elämät kietoutuvat yhteen Vishnun kautta ja rakkauden kautta: Asranien Kavita-tytär rakastuu Jalalien poikaan. Hindun ja muslimin yhdistyminen näyttää olevan mahdoton tehtävä, varsinkin kun Kavitan tarmokas äiti on jo järjestelemässä avioliittoa tyttärelleen sopivan hindupojan kanssa. 

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Bombayssä kasvaneen Manil Surin olevan tätä nykyä matematiikan professorina Yhdysvalloissa. Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään matemaattista tai kuivaa, vaan se on kauttaaltaan täynnä myyttejä ja taruja, inhimillisen ja jumalallisen yhdistymistä odottamattomilla ja humoristisilla tavoilla. Perheiden tarinoiden lisäksi romaani koostuu Vishnun muistoista ja unista. Mitä  on jumalallinen ja mitä on inhimillinen? Voisiko sotkuisessa juopossa olla jumalainen kipinä? Juoppokin on joskus ollut lapsi ja hänellä on ollut rakastava äiti. Juoppo on myös rakastanut naista ja unelmoinut. 

Riemastun kuin lapsi tätä kirjaa lukiessani. On kuin ilmassa olisi kaikkien Intian mausteiden tuoksu! Järjestettyjen avioliittojen lehti-ilmoitukset, pariskuntien horoskooppien vertailut, hindurouvien katkeraa kilpailua aiheuttavat kortinpeluukutsut – kaikki on samaan aikaan niin vierasta ja sittenkin niin tuttua. Ihminen on aina sama, olipa paikkakunta sitten Bombay tai Pieksämäki.

Omissa unissani ei ole vieraillut jumalia, vaan lähinnä vanhoja tuttavia menneiltä vuosilta. Viime yönä uneksuin lukioaikojeni ystävästä, joka oli muuttunut ulkonäöltään merkittävästi. Unessani hänestä oli tullut valtavan pitkä – pitempi kuin PuoLiskoinen, pitempi kuin oikeastaan on mahdollista – ja hampaat olivat ylikorostuneet. Oli hiukan vaivaantunut olo tässä unen kohtaamisessa, en tiennyt kuinka olisin reagoinut siihen muutokseen vai olisiko edes pitänyt.