Avainsana: sitaatit

Kaikki tuntevat apinan, apina ei tunne ketään

Törmään usein kiinnostavaan ilmiöön: ihmiset tuntevat minut, minä en tunne ihmisiä. Enemmän kuin yhden kerran olen kuullut tuntemattomien ihmisten sanovan: "Olen nähnyt sinut usein.." Itse olen näissä tilanteissa se, joka ei ole nähnyt mitään tai ketään.

Minulle ensinnäkin autossa istuvat ihmiset muuttuvat näkymättömiksi. Heitä "ei lasketa". En koskaan kävellessäkään katso ohiajavia autoja – vaikka ilmeisesti niistä katsotaan kävelijöitä – tai niiden ihmissisällystä. Se voi johtua huonosta näöstäni, autojen nopeasta kulusta tai ikkunalasien heijastuksista. Tai sitten siitä, että mieli on täynnä omia mietteitä, harhailen ajatuksissani jalat kiinni tiessä mutta mietteet korkeuksissa pilviä tavoitellen.

Pyöräilijät tekevät itsensä näkymättömiksi käyttäessään kypärää. He viuhahtavat ohi sellaista vauhtia, ettei piirteitä ehdi havaitsemaan. Oikeastaan huomaamiskynnyksen ylittävät lähinnä toiset kävelijät. He elävät samassa nopeudessa, kävelijän tahdissa, itseni kanssa. Myös korkeus on sama: kävelijän korkeus on noin 160-190 senttimetrin korkeudella maasta. Ja yhteinen pystyasento yhdistää! Ohi kävelevät kävelijät ovat kahisevia tuulipukuja ja kontekstistaan irrotettuja keskustelunpätkiä, jotka joskus jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi minut havaitaan, mutta minä en havaitse? Miksi me ihmiset havaitsemme eri asioita? PuoLiskoinen jopa tunnistaa ihmisiä heidän autojensa perusteella ja muistaa meidän ajokkiemme rekisterinumerot. Minulle autot ovat vain ohi vilahtavia värejä: tumman sinistä, kirkkaan punaista ja keltaista.

Minä havaitsen valikoivasti. Huomaan Laajoen kimaltavan pinnan ja vesilinnun sulkien kiiltävän pehmeyden. Näen kukkivat kukat ja hiirenkorvalla olevat puut. Naapurin kissan vaaniva käynti rekisteröityy myös tajuntaani. Koneita en huomaa, enkä teiden nimiä tai numeroita. Ja samalla kun havaitsen niin minut havaitaan. Minkälaisena – sitä en osaa sanoa. On sellaisiakin kävelyjä, joiden aikana en oikeastaan havaitse mitään. Eräänlainen automaattiohjaus on päällä ja jalat kulkevat, mutta mieli on kiinni luetussa kirjassa tai muistossa. Silloin muutun subjektista objektiksi. 

Lukulampun alla..

.. ovat olleet John Deweyn Art as experience ja Simone Weilin Painovoima ja armo. Simone Weil on ihmeellinen: huomaan pitäväni hänen ajatuksistaan nyt eri tavalla kuin muutama vuosi sitten. Löydän aina vain uusia kohtia, joissa on jotain koskettavaa ja totta. 

Tässä yksi: "Minulla on yhä taipumus levittää pahaa ympärilleni. Ihmiset ja esineet eivät ole minulle kyllin pyhiä. Kunpa voisin olla tahraamatta mitään, vaikkapa itse olisin enää vain pelkkää lokaa. Olla tahraamatta mitään edes ajatuksissani. Pahimpina hetkinäni en tuhoaisi kreikkalaista kuvapatsasta enkä Giotton freskoa. Miksi siis mitään muutakaan? Miksi tuhoaisin esimerkiksi tuokion jonkun ihmisen elämästä, tuokion, joka saattaisi olla onnellinen." -Niin totta!  

Oikeaoppista unennäköä

Kerran teini-ikäisenä ostin unientulkintaoppaan. Se oli muistaakseni jotain persialais-kaldealaista unentulkintaa ja erityisesti tuo kaldealainen siinä vaikutti lupaavalta. Se oli salaperäinen sana toisesta maailmasta ja tihkui muinaista viisautta. Myöhemmin elämässäni olen saanut kuulla aika paljonkin tuosta onnettomasta oppaasta: esimerkiksi isälläni oli hauskaa kun hän löysi vanhojen koulukirjojeni joukosta tuon vihkosen ja irvisteli siitä minulle, tuoreelle Järjen alttarin eteen polvistuneelle yliopisto-opiskelijalle. 

Tuo kirja koostui aakkosellisesta sanahakemistosta. A niin kuin aarteet, R niin kuin ruumisarkut, T niin kuin taikuri. Piti siis vain osata uneksia oikeista asioista. Ruumisarkuista ja käärmeistä ja taikureista. Muistaakseni kirjan valikoimat eivät ulottuneet moderneihin esineisiin kuten vaikka videonauhureihin tai televisioihin. 

Nyt harmittaa kun en muista tuon nolon opuksen olinpaikkaa. Tahtoisin tietää mitä merkitsee hevosaiheinen uni. Se kuulostaa niin klassiselta, sellaisista unista psykiatrit varmasti haluaisivat kuulla. Hevonen on hieno symboli. Ja siinä on samalla jotain runollista, eeva-liisamannermaista. "Joku on luonani: hevonen minun lemmikkini karva läikkyen. / Kosketan sitä ja se on poissa / ja vie pois metsän ja linnut ja huoneen / ja ratsastajan, jolla on kasvot vettä."

Minun unessani ei ollut vesikasvoisia ratsastajia. Oli vain rautias hevonen, punaruskea siis. Ehkä suomenhevonen, vankka ja suuri. Levollinen ja aasialaisen tyyni, eläimen mielenrauhaa ilmentäen. Minä hoivailin sitä ja pesin sen kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla unohdin pestä harjan ja hännän, siksi kaksi pesukertaa. Pestyäni minua alkoi arveluttaa hännän ja harjan selvittäminen. Se tuntui suurelta haasteelta unessani. Tulkitkoon tuon ken pystyy.   

Tasan 9 kuukautta jouluun!

Antaumuksellisimmat jouluihmiset varmaan saavat iloisia väristyksiä tuosta tiedosta. Nyt on nimittäin Marian ilmestyspäivä, päivä, jona Jumalansynnyttäjä suostui Jumalansynnyttäjäksi. Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla on yksi kirkon vanhimmista juhlista. Sitä on vietetty jo 300-luvulta lähtien.

Kätkijä-kuume

Kirjastosta lainaamani Kätkijä-kirjat eivät riittäneet sammuttamaan tätä kuumetta. Täytyi kaivaa alakerran kirjahyllystä esiin myös sarjan ensimmäinen osa, Kätkijät siis. Alakerran kirjahylly on kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta niinpä vain osaan erehtymättömällä varmuudella paikallistaa kirjan kuin kirjan paikan tuossa pandemoniumissa.

Sarjan ensimmäisessä osassa kätkijäperheen isä Podi tulee nähdyksi. Kätkijöille se on yleensä tarkoittanut muuttoa: nähdyksi tuleminen tietää kaikenlaisten myrkkyjen ja saalistavien kissojen hankkimista pikkuolentojen pään menoksi. Perhe ei kuitenkaan heti muuta, vaan ystävystyy ihmispojan kanssa. Kätkijätyttö Arietta on iältään lähellä poikaa ja lukee hänelle ajan kuluksi. Kätkijäperheen äiti Hemmeli iloitsee pojan lahjoittaessa heille hienoja huonekaluja nukkekaapista. 

En muuten kiinnittänytkään huomiota erääseen mielenkiintoiseen seikkaan koskien kätkijöiden kokoa. Nehän ovat hyvin pieniä, kymmensenttisiä. Rouva Mei sanoo kätkijöistä näin: "Ne uskoivat, että ihmissuku oli luotu suorittamaan karkeat työt, että ihmiset olivat isoja orjia, joita ne saattoivat käyttää hyväkseen. Ainakin ne uskottelivat niin. Mutta veljeni oli varma, että ne salaa pelkäsivät. Hän arveli niiden tulleen sen vuoksi niin pieniksi, että ne olivat aina peloissaan. Polvi polvelta ne pienenivät ja pysyivät yhä tarkemmin piilossa."

Perheen tytär Arietta on rohkea ja haluaa nähdä maailmaa. Sarjan viimeisessä osassa hän päättää alkaa elää "ulkokätkijän" elämää, vapaata ja liikkuvaista ulkoilmaelämää. Aloin ajatella tarkoittaako kätkijöiden pelosta johtuva pieni koko sitä, että ne voisivat rohkaistuessaan kasvaa suuremmiksi? Voisiko Arietan jälkeläisistä tulla ihan oikean ihmisen kokoisia, kun monta sukupolvea on kulunut? 

Miranda-neiti ja minä

Nyt tiedän mitä elämältä tahdon. Ihanteellisen elämän luonnosteli Mary Norton kirjassaan Kätkijät yläilmoissa. Hän kuvaa siinä ihmistä, Miranda-neitiä, josta sanoo näin: "Miranda-neiti hankki elantonsa piirtämällä joulukortteja ja kirjoittamalla lastenkirjoja, harrastuksekseen hän teki pieniä puuveistoksia, kutoi ja muovasi keramiikkaesineitä. Lisäksi hän uskoi keijukaisiin."

En tiedä voisinko itse ansaita elantoni kortteja askartelemalla – luultavasti kukaan ei maksaisi niistä mitään. Kutoa en osaa juuri lainkaan, mutta keramiikkatöiden parissa olisin elementissäni. Tuo lisäys keijukaisista oli mainio yhdistyneenä neidin toimenkuvaan.

Keijukaisista en tiedä, mutta Jumalaan uskon. Ja yleisessä katsannossa se sijoittaa minut samaan kategoriaan tämän maailman miranda-neitien kanssa.

Keinoihminen

Marcus Chown on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltään Päättymättömät päivät kuolleena. Luin sen, ahdistuin ja lumouduin. Jotkut ilmaan heitetyistä ajatuksista olivat niin outoja, että tuntuivat scifiltä potenssiin kymmenen. En tiedä tahtoisinko elää, jos saisin varmuudella tietää olevani vain joku tietokonesimulaatio. Tai luultavasti haluaisin sittenkin elää – elämä on useimmiten eläjälleen kallisarvoista ja kaikki ajatuksetkin siitä luopumisesta tuntuvat vaikeilta.

Paikoitellen tieteisfilosofien ajatuskulut muistuttavat paljon vanhempien filosofien aatoksia. Ajatus simuloiduista tietokoneen luomista "ihmisistä" muistuttaa Berkeleyn tokaisua, jonka mukaan me ihmiset olemme olemassa vain Jumalan mielessä. Ajatus on sama, kieli- ja mielikuvat vaihtelevat. Berkeley puhui Jumalasta, nykyihminen puhuu superälystä tai supertietokoneesta.

Jotkut kirjassa siteeratut ajattelijat leikittelevät ajatuksella ylösnousemuksesta aikojen lopussa. Mutta tuossa ylösnousemuksessa on kristillistä pelkästään toimintaa kuvaava sana: fyysikko Frank Tiplerin ylösnousemus on tietokonesimulaatio (taas kerran!), jossa kaikki eläneet ja kuolleet ihmiset herätetään henkiin. Superäly on sen tekevä, uskoo Tipler, ja tuo ylösnousemus on kuin juutalais-kristillinen käsitys taivaasta. Tiplerin mukaan kuoleman hetkellä me ihmiset suljemme silmämme kuolonuneen ja sitten – koska kuolleelle aika ei kulu – heräämme henkiin entistä ehompina.

Minusta on mielenkiintoista, kuinka kristinuskosta innostumattomatkin ihmiset voivat tehdä omasta mielestään epätodesta tarusta totta. Idea ylösnousemuksesta kaappaa ihmisen, vangitsee ihmisen mielen, ja hän kehittelee ajatusta omista lähtökohdistaan tieteisuskon mukaiseen suuntaan.

Päivän sitaatti..

.. tulee Pablo Picassolta: "Tietokoneet ovat hyödyttömiä. Ne antavat vain vastauksia."

Degeneroitunut primitiivi?

On onni elää vasenkätisenä 2000-luvulla. Aiemmin olisi tuon ominaisuuden vuoksi saanut kantaa melkoista ennakkoluulojen kuormaa mukanaan. Näin ainakin kertoo Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa. Siteeraan näkemystä, joka kirjan mukaan julkaistiin Medical Recordissa vuonna 1886: "Oikeakätisyys on hinta, joka on maksettava täydellisemmästä ja kyvykkäämmästä yhteiskunnasta, kun taas vasenkätisyys näyttää olevan jonkinlainen arkaismi, paluu primitiiviseen tilaan." 

Brysselin yliopiston psykofysiologian laboratorion työnjohtaja Josefa Ioteyko oli samoilla linjoilla vielä vuonna 1916. Hänen mukaansa vasenkätisyys on jättikasvuisuuteen tai kääpiöyteen verrattavissa oleva poikkeavuus. Hän myös kannattaa lämpimästi näkemyksiä vasenkätisistä degeneroituneina, rikollisuuteen ja mielipuolisuuteen taipuvaisina ihmispoloina. 

Minun kohdallani voidaan tosiaankin puhua myöhäisen syntymän armosta. Kerran vain aloin mietiskellä saatuani kohteliaisuuden käsialastani, joka on kuuleman mukaan kaunista, "vaikka oletkin vasenkätinen". Vaikka. Siitä huolimatta, että. Vähän kuin kiittelisi kädetöntä, joka osaa maalata käyttäen varpaitaan – tässä on kysymys voitetusta vammasta, viasta, josta huolimatta ihminen loistaa.

”Nuutin syötin, Nuutin juotin..”

Sitkeimmätkin joulun viettäjät lopettavat ilakoinnin Nuutin päivään. Menneinä aikoina tämä oli sitä aikaa, kun oluttynnyrit tyhjennettiin ja hassunkuriset nuuttipukit kulkivat talosta taloon kestityksen toivossa.

Meillä joulusta muistuttaa enää pihalla pikkuruisia valopisteitä kantava komea tuijamme. Onneksi nuo pienet valot eivät ole mitenkään liian "jouluisia", vaan niitä kestää katsella pitempäänkin. Tulevana viikonloppuna taitaa PuoLiskoinen taas saada tehtäväkseen nousta tikapuille ja riisua tuija valoistaan.

Saksista, hunajasta, muistamisesta

Luin Vladimir Nabokovin muistelmateoksen Puhu, muisti. Parhaiten Lolitastaan tunnettu kirjailija kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan tsaarin Venäjällä. Nabokovin isä kuului siihen joukkoon, joka ehkä tervehti ilolla maaliskuun porvarillista vallankumousta, mutta joka kauhistui lokakuun vallankumousta ja jonka tuo jälkimmäinen kumous sai jättämään Venäjän.

Nabokovin kirjassa pari asiaa vaikutti tutulta. Ensinnäkin kirjailijan tapa nähdä kirjaimet jonkun tietyn värisinä. Itse en ajattele kirjaimia väreinä, mutta minulle ihmiset ovat värejä. Esimerkiksi PuoLiskoinen on metsänvihreä. Omaa väriäni en näe – ehkä tarvitaan ulkopuolinen näkemään se? Toinen merkittävä havainto kirjassa koskee unta ja unettomuutta, sitä voisi pitää suorastaan meidän unettomien mottona: "Uni on maailman kaikista veljeskunnista tolvanamaisin, ja sillä on suurimmat jäsenmaksut ja törkeimmät rituaalit. – – Olenpa kuinka väsynyt tahansa, minulle on sanomattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta.." Laillani Nabokovkin ihmettelee niitä, jotka pystyvät noin vain nukkumaan junissa ja muissa julkisissa paikoissa. Tulla temmatuksi irti tajuisuudesta – siinäpä se, pähkinänkuoressa.  

Terapiauskovaisille voisi suositella Augusten Burroughsin surkuhupaisaa muisteloa Juoksee saksien kanssa. Burroughs varttui henkisesti epätasapainoisten vanhempien kanssa, kunnes vanhemmat hylkäsivät hänet asumaan pähkähullun psykiatrin suurperheeseen. Uuteen elämäntapaan kuului pedofiiliin tutustuminen ja koulusta vapautuminen tohtorin avustaman lavastetun itsemurhayrityksen kautta (lääkärin etiikka venyy ja paukkuu). Ulosteista ennustava, monia "vaimoja" pitävä tohtori Finch menetti myöhemmin lääkärinoikeutensa, mutta ei suinkaan mielipuolisten menettelyjensä vuoksi, vaan vakuutuspetoksen tähden. 

David Grossmanin Leijonahunaja on oivallinen tutustuttaja Simsonin tarinaan. Grossman ei lähesty tuota raamatullista voimahahmoa teologina, vaan kirjailijana ja kertomuksen analysoijana. Simsonin psykologia, hänen arvaamattomat ja rajut voimannäyttönsä saavat Grossmanilta oman selityksensä mahtajan sivullisuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta. Simsonin naissuhteita tuntuu leimaavan suoranainen halu tulla petetyksi, suhde naisiin samoin kuin viholliskansaan on ambivalentti. 

Simsonin tarina löytyy Vanhasta testamentista, Tuomarien kirjasta. Nykylukijalle tuomari tuo sanana mieleen lainoppineen salkkumiehen, kuivan lakipykälien pyörittelijän. Tuomarien kirjan aikoina – noin 1200-1050 eKr – ilmauksella oli värikkäämpi merkitys. Tuomarit olivat Israelin kansan johtajia ja oikeuden jakajia. Tehtävä ei ollut perinnöllinen.

Noihin aikoihin Israelilla ei ollut mitään varsinaista keskushallintoa eikä kuninkuutta – perinnöllinen kuninkuus alkoi vasta kuningas Daavidista. Tuomarien aikaan Israelin kansa oli koko ajan ulkopuolisen uhan alainen. Israelilaiset asuttivat vuoristoja ja ylänköseutuja, mutta naapurien korkeampi sivistys ja eritoten parempi aseistus estivät tehokkaasti alavampien alueiden valtauksen. Maanviljelyksen kehittyminen oli vaikea prosessi: viljellyt sadot tuhottiin tai vietiin viholliskansojen toimesta. Uskonnollisessa mielessä aika oli ongelmallinen. Esiintyi paineita jättää Jahve paimentolaisten jumalaksi – maanviljelystä harjoittavat kokivat kiusausta siirtyä suosiolla Baalin palvojiksi. 

Tuomarit jaetaan pieniin ja suuriin. Simson kuuluu suuriin – samoin kuin muuten ainoa naispuolinen tuomari, Debora. Simson oli myös nasiiri, Jumalalle vihitty henkilö. Poikkeuksellisen Simsonin nasiiriudesta tekee sen kesto: enkeli ilmoittaa Simsonin äidille tämän pojan olevan nasiiri kohdusta hautaan asti. Nasiirilupaus ei läheskään aina ollut koko elämän kestävä: esimerkiksi apostoli Paavali teki hänkin nasiirilupauksen kolmannella lähetysmatkallaan. Nasiirin tulee välttää saastuttavia asioita: viinin juontia ja kaikkien viiniköynnöksen tuotosten nauttimista, hiusten leikkaamista ja kuolleen kanssa kosketuksiin joutumista. Simsonin tapauksessa jo hänen äitinsä noudatti viinikieltoa, olihan poika jo kohdusta asti määrätty tehtäväänsä. 

Mutta takaisin Grossmaniin. Hänen Simson-tulkintansa ovat kiehtovia. Ajatus vanhempien vallankäytöstä, ainaisesti katkaisemattomasta napanuorasta Simsonin ja vanhempien välillä on nykylukijaan uppoava. Grossman ottaa tarinan Simsonista, joka on oikeastaan melkoinen luuranko – kehikko – ja kasvattaa siihen lihan ja veren. Tietysti kaikki tällaiset tulkinnat ja selitykset ovat meidän aikamme tulkintoja ja selityksiä. Tuskinpa vanhatestamentillisen ajan ihmiset lähestyivät asioita samoin kuin me. Suuren tarinan tunnistaa kuitenkin siitä, että se puhuttelee eri aikojen ihmisiä ja mahdollistaa monenlaiset erilaiset tulkinnat. Unholaan uppoavat ajan ja paikan liiaksi vangitsemat kertomukset vailla yleisinhimillistä viehätystä.       

Kaksi muistoa

Joulua odotellessa tulee lapsuuskin mieleen useammin kuin tavallisina aikoina. Tässä on merkillinen muisto: niin kauan kuin muistan olen osannut säkeistön Heinrich Heinen runosta. Eikä ole minulla aavistustakaan siitä, mistä se on mieleen tullut. Jostakin kaukaa lapsuudesta kai, muistin monen oven takaa. Ennen lukiosaksaa nyt ainakin. "Belsatzar ward im selbiger Nacht / Von seinen Knechten umgebracht". Samana yönä tappoivat Belsassarin hänen palvelijansa. Belsassarhan oli, kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, Danielin kirjassa mainittu kaldealaisten kuningas.

Mistä tuo muisto tulee? Siitäkö, että juuri tuo runonpätkä oli kirjoitettuna Ipatjevin talon seinään, jossa viimeinen tsaariperhe tapettiin? Vai onko se vain satunnainen, päähän tallentunut sitaatti? Jos on, niin miksi Heineä? Miksi ei Goethea? Goethe (Johann Wolfgang von) taitaisi sopia paremmin kokonaisuuteen.  

Toinen lapsuuden lorumuisto on iloisempi. Muistan äitini laulaneen usein laulua, joka alkoi "sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita". En muista sen jatkoa. Taisi olla meidän perheessämme sadesään lauluja.

Romanikulttuuria ja rumaa sotaa

Luin lisää Veijo Baltzaria: Musta tango ja Käärmeenkäräjäkivi. Kiehtovia ovat molemmat kirjat. Musta tango etenkin, koska se kuvaa irrallista ihmistä, lastenkodissa kasvanutta juuriltaan romania, joka ei kuitenkaan kuulu yhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä. Käärmeenkäräjäkivi on kurkistus romanien uskomusmaailmaan. Mökin lattialle ilmaantunut vihertävä, kostea kivi järisyttää kokonaisen perhekunnan elämää. Selittämätön repii arjen rikki ja asettaa ihmissuhteet koetukselle. 

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota kertoo sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen jo tietääkin: sota on raakaa ja raaistavaa. Sotaa ei kukaan käy läpi muuttumatta jollakin tavalla. Mitään suurempaa uutisarvoa kirjalla ei kuitenkaan ole: jo ensimmäisen maailmansodan veteraanit tiesivät kertoa ällöttävistä ruumiskentistä, ruumiiden hajusta ja hautaamattoman ihmislihan muuttumisesta takaisin maaksi.

Oma lukunsa on kirjassa omistettu myös päihteiden käytölle sodassa. Taas kerran nousee esiin pervitiini, tuo metamfetamiinipohjainen piristäjä ja suorituskyvyn parantaja. Me 2000-luvun ihmiset tietysti katsomme asioita oman aikamme näkökulmasta käsin, mutta kannattaisi muistaa arvojen olevan aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Edes YK ei luokitellut amfetamiinia laittomaksi ennen vuotta 1971. Vielä 60-luvullakin sitä tavattiin laihdutuslääkkeissä. Atte Oksasen artikkeli aiheesta oli muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin asiatekstissä sellaiset ilmaukset kuin "piripölly", "spiidi" ja "vauhti" tuntuvat turhalta asematunnelislangilta.   

Serafien seuralainen

Unettomuutta on yleisesti ottaen totuttu pitämään pahana asiana. Ja sitä se onkin ainakin tässä meidän yhteiskunnassamme. Olen itse joskus ollut niin pahasta univajeesta kärsivä, että todellisuus ja uni alkavat mennä sekaisin. Aake Jermon Siiranmäen miehissä kuvattiin muuten samaa ilmiötä, mutta tietysti niissä oloissa (sotatila) tämä tällainen on paljon vaarallisempaa kuin minun tapauksessani.

Mutta Johannes Viiniköynnös tarjoaa lohtua unettomille. "Meidän elämäntapamme ei näet ole sattumanvaraista vaan samankaltaista kuin Korkeuden valvojaenkeleillä. Liika uni hämärtää sisimmän niin, ettei se enää erota näitä asioita. Valvominen taas tekee sen serafien seuralaiseksi, mutta vieraaksi ihmisasioihin kietoutumiselle, ja Jumalan kaipaus liekehtii siinä lakkaamatta." Raamattukin puhuu valvomisesta ja rukoilemisesta. Valvominen ja nälkä yhdessä tekevät ihmisestä paljon normaalia valppaamman ja aistit terävöityvät. Nimimerkillä kokemusta on. Tilanne ei, ikävä kyllä, pysy sellaisena ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin seuraa romahdus.

Taivahalle syttyi juuri..

.. tähti kirkas, tähti suuri. Näin laulettiin ainakin minun, siivettömän, lapsuudessa. Taivaasta en tiedä, mutta tänään laitoimme tähden loistamaan ikkunaamme. Me emme harrasta mitään massiivisia jouluvalaistuksia, tuo tähti on ainoa poikkeus.

Pahoja verenpaineuutisia

Sain tänään tietää erään perheenjäseneni korkeasta verenpaineesta. Lääkitys on annettu, tarkalleen ottaen lääke numero 2 on käytössä: ensimmäinen pillerilaatu ei sopinut. Olen ollut koko päivän ajan jokseenkin järkyttyneessä mielentilassa, koska verenpaine tässä tapauksessa on todettu stressiperäiseksi.

Ehdotin kunnon sairaslomaa eli "saikkua", kuten nykyisin on tapana sanoa. Tähän paineinen vastasi ettei hän voi sitä tehdä. Työt pöydällä eivät tule tehdyksi ja niitä kasaantuu loman aikana vain lisää. Lisäksi sairaslomallakin soitellaan työpaikalta kotiin. Kuinka tuttua.

Jos työnantaja ei maksa työntekijälleen kännykän pitämisestä mukana, niin minusta salainen puhelinnumero on ihan hieno juttu. Ja salainen tarkoittaa salaista: ei kannata alkaa sitä antaa "vain yhdelle" työkaverille, koska sen tietää lähtevän käsistä ja pian ollaan taas aloituspisteessä. Salainen puhelinnumero rauhoittaa arkea ihan ihmeellisellä tavalla. Ei kilise, ei pirise, ei nouse paineet.

Ihmisillä on lisäksi merkillinen taipumus luulla liikoja itsestään. Kukaan ei ole korvaamaton. Ei ainakaan työpaikalla – kotona perheen keskuudessa asia on tietysti toinen. Jos on olemassa tulipalokiireisiä asioita, niin ne tulevat kyllä hoidetuksi vaikka niitä yleensä hoiteleva olisi sairaslomalla. Jos taas ne ovat niin merkityksettömiä asioita, että ne voi pistää toisen pöydälle odottelemaan epämääräistä paluuta – no, sitten ne kestävät kyllä odotella siinäkin vaiheessa, kun sairaslomalainen palaa.

Itsensä voi hyvin tappaa työllä, mutta niin kauan kun siitä ei saa mitään bonusta tai mitalia niin eipä tuo taida kannattaa. Tilalle tulee vain joku toinen istumaan sen saman pöydän ääreen. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista siinä ennen istunutta.

Televisiosta tuttu

Luin Mark Levengoodin hymyilyttävän hauskan kertomuskokoelman Niin pieni ihmissydän on. Arkisia elämän sattumuksia kuvataan siinä pilke silmäkulmassa. Huumori on hauskaa, muttei ilkeää. Levengood näyttäytyi jokin aika sitten televisiossa Levengood Suomesta-sarjassa, jossa vilahteli tunnettuja suomalaisia vierailemassa. Sarja ei minulle oikein auennut, mutta kirja(t) ovat mainioita.

Maanantain sitaatti..

.. tulee Novaliksen Fragmenteista: "Kun näet jättiläisen, tarkista ensin auringon asema nähdäksesi onko kyseessä kääpiön varjo."