Sitkeimmätkin joulun viettäjät lopettavat ilakoinnin Nuutin päivään. Menneinä aikoina tämä oli sitä aikaa, kun oluttynnyrit tyhjennettiin ja hassunkuriset nuuttipukit kulkivat talosta taloon kestityksen toivossa.
Meillä joulusta muistuttaa enää pihalla pikkuruisia valopisteitä kantava komea tuijamme. Onneksi nuo pienet valot eivät ole mitenkään liian "jouluisia", vaan niitä kestää katsella pitempäänkin. Tulevana viikonloppuna taitaa PuoLiskoinen taas saada tehtäväkseen nousta tikapuille ja riisua tuija valoistaan.
Saksista, hunajasta, muistamisesta
Luin Vladimir Nabokovin muistelmateoksen Puhu, muisti. Parhaiten Lolitastaan tunnettu kirjailija kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan tsaarin Venäjällä. Nabokovin isä kuului siihen joukkoon, joka ehkä tervehti ilolla maaliskuun porvarillista vallankumousta, mutta joka kauhistui lokakuun vallankumousta ja jonka tuo jälkimmäinen kumous sai jättämään Venäjän.
Nabokovin kirjassa pari asiaa vaikutti tutulta. Ensinnäkin kirjailijan tapa nähdä kirjaimet jonkun tietyn värisinä. Itse en ajattele kirjaimia väreinä, mutta minulle ihmiset ovat värejä. Esimerkiksi PuoLiskoinen on metsänvihreä. Omaa väriäni en näe – ehkä tarvitaan ulkopuolinen näkemään se? Toinen merkittävä havainto kirjassa koskee unta ja unettomuutta, sitä voisi pitää suorastaan meidän unettomien mottona: "Uni on maailman kaikista veljeskunnista tolvanamaisin, ja sillä on suurimmat jäsenmaksut ja törkeimmät rituaalit. – – Olenpa kuinka väsynyt tahansa, minulle on sanomattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta.." Laillani Nabokovkin ihmettelee niitä, jotka pystyvät noin vain nukkumaan junissa ja muissa julkisissa paikoissa. Tulla temmatuksi irti tajuisuudesta – siinäpä se, pähkinänkuoressa.
Terapiauskovaisille voisi suositella Augusten Burroughsin surkuhupaisaa muisteloa Juoksee saksien kanssa. Burroughs varttui henkisesti epätasapainoisten vanhempien kanssa, kunnes vanhemmat hylkäsivät hänet asumaan pähkähullun psykiatrin suurperheeseen. Uuteen elämäntapaan kuului pedofiiliin tutustuminen ja koulusta vapautuminen tohtorin avustaman lavastetun itsemurhayrityksen kautta (lääkärin etiikka venyy ja paukkuu). Ulosteista ennustava, monia "vaimoja" pitävä tohtori Finch menetti myöhemmin lääkärinoikeutensa, mutta ei suinkaan mielipuolisten menettelyjensä vuoksi, vaan vakuutuspetoksen tähden.
David Grossmanin Leijonahunaja on oivallinen tutustuttaja Simsonin tarinaan. Grossman ei lähesty tuota raamatullista voimahahmoa teologina, vaan kirjailijana ja kertomuksen analysoijana. Simsonin psykologia, hänen arvaamattomat ja rajut voimannäyttönsä saavat Grossmanilta oman selityksensä mahtajan sivullisuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta. Simsonin naissuhteita tuntuu leimaavan suoranainen halu tulla petetyksi, suhde naisiin samoin kuin viholliskansaan on ambivalentti.
Simsonin tarina löytyy Vanhasta testamentista, Tuomarien kirjasta. Nykylukijalle tuomari tuo sanana mieleen lainoppineen salkkumiehen, kuivan lakipykälien pyörittelijän. Tuomarien kirjan aikoina – noin 1200-1050 eKr – ilmauksella oli värikkäämpi merkitys. Tuomarit olivat Israelin kansan johtajia ja oikeuden jakajia. Tehtävä ei ollut perinnöllinen.
Noihin aikoihin Israelilla ei ollut mitään varsinaista keskushallintoa eikä kuninkuutta – perinnöllinen kuninkuus alkoi vasta kuningas Daavidista. Tuomarien aikaan Israelin kansa oli koko ajan ulkopuolisen uhan alainen. Israelilaiset asuttivat vuoristoja ja ylänköseutuja, mutta naapurien korkeampi sivistys ja eritoten parempi aseistus estivät tehokkaasti alavampien alueiden valtauksen. Maanviljelyksen kehittyminen oli vaikea prosessi: viljellyt sadot tuhottiin tai vietiin viholliskansojen toimesta. Uskonnollisessa mielessä aika oli ongelmallinen. Esiintyi paineita jättää Jahve paimentolaisten jumalaksi – maanviljelystä harjoittavat kokivat kiusausta siirtyä suosiolla Baalin palvojiksi.
Tuomarit jaetaan pieniin ja suuriin. Simson kuuluu suuriin – samoin kuin muuten ainoa naispuolinen tuomari, Debora. Simson oli myös nasiiri, Jumalalle vihitty henkilö. Poikkeuksellisen Simsonin nasiiriudesta tekee sen kesto: enkeli ilmoittaa Simsonin äidille tämän pojan olevan nasiiri kohdusta hautaan asti. Nasiirilupaus ei läheskään aina ollut koko elämän kestävä: esimerkiksi apostoli Paavali teki hänkin nasiirilupauksen kolmannella lähetysmatkallaan. Nasiirin tulee välttää saastuttavia asioita: viinin juontia ja kaikkien viiniköynnöksen tuotosten nauttimista, hiusten leikkaamista ja kuolleen kanssa kosketuksiin joutumista. Simsonin tapauksessa jo hänen äitinsä noudatti viinikieltoa, olihan poika jo kohdusta asti määrätty tehtäväänsä.
Mutta takaisin Grossmaniin. Hänen Simson-tulkintansa ovat kiehtovia. Ajatus vanhempien vallankäytöstä, ainaisesti katkaisemattomasta napanuorasta Simsonin ja vanhempien välillä on nykylukijaan uppoava. Grossman ottaa tarinan Simsonista, joka on oikeastaan melkoinen luuranko – kehikko – ja kasvattaa siihen lihan ja veren. Tietysti kaikki tällaiset tulkinnat ja selitykset ovat meidän aikamme tulkintoja ja selityksiä. Tuskinpa vanhatestamentillisen ajan ihmiset lähestyivät asioita samoin kuin me. Suuren tarinan tunnistaa kuitenkin siitä, että se puhuttelee eri aikojen ihmisiä ja mahdollistaa monenlaiset erilaiset tulkinnat. Unholaan uppoavat ajan ja paikan liiaksi vangitsemat kertomukset vailla yleisinhimillistä viehätystä.