Avainsana: ötökät

Astianpesukone in memoriam

Astianpesukone taitaa olla tiensä päässä. Pian se siirtyy sinne, minne kodinkoneet menevät kuoltuaan, eli kaatopaikan romutaivaaseen. Se ihan yksinkertaisesti ei pese; se kieltäytyy täyttämästä sitä tehtävää mitä varten se on tähän maailmaan tehty. Se ei pese, mutta vinkuu sitäkin enemmän. Pieni punainen valo vilkkuu kuin hädissään ja kone ilmoittaa tasaisin väliajoin, että iii-iik, iii-iik, iii-iik. Koiratkin ovat jo niin tottuneita koneen outoihin ääniin, etteivät ne edes vaivaudu haukkumaan.

Kiitos pestyistä astioista, kone. Lepää rauhassa.

Seuraavaksi..

..maalaan ristiinnaulitsemisen. Ikonin malli löytyi netistä viime yönä.

 

Siivoamisen filosofiaa

Siivotessa tuntuu, kuin putoaisi maailman reunan yli. Todellisuus muodostuu vain imurista, mopista, ajasta, ja tilasta. Aika on se aika, joka kuluu huone x:n siivoamiseen – onko aikaa riittävästi niin, ettei siivoaminen viivytä ruoan valmistumista? Vai pitääkö huone jättää siivottavaksi ruoan jälkeen? Tila ei ole mikä tahansa tila, se on lattiapinta-ala, joka on käytävä läpi imurilla ja mopilla. Tilaa täplittävät huonekalut, jotka myös on imuroitava. Tilaa saastuttavat koiran karvat (niitä meillä riittää), joiden eksistenssin huomaa kunnolla vasta silloin, kun niistä yrittää parhaansa mukaan päästä eroon.

Eräs viisas vanhempi rouva totesi kerran, ettei palkattu siivooja tee koskaan niin hyvää ja perusteellista työtä kuin hän itse. Tästä olen samaa mieltä. Palkkatyöläisyyteen nyt yksinkertaisesti kuuluu pieni lusmuiluvaraus. Tästä eri mieltä olevat voivat hiljentyä miettimään kuinka paljon he itse käyttävät työaikaa facebookissa, yksityispuheluja puhuen, tai epävirallisella tauolla. Niinpä niin. Miksi siivooja olisi yhtään erilainen? Kun palkkaat siivoojan, niin silloin (alitajuisesti) olet valmis tinkimään siisteydestä kotonasi, eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse niin tahtoo.

Meillä siivousnäytelmää seuraa neljä paheksuvaa tummaa silmää: koirat eivät touhuamistani ymmärrä, eivätkä arvosta. Niille koti kelpaa sellaisena kuin se on, karvaisenakin. Koirat eivät pelkää imuria, mutta tuntevat sitä kohtaan tervettä kunnioitusta: saattaahan se puhjeta ärjymään mitä odottamattomimmalla hetkellä.

Siivouksen valmistuttua sitä palkitsee itsensä isolla kupilla vihreää teetä, ja lukemalla Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta:

TÄNÄÄN

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

Rankka päivä maailmalle

Pohjois-Korea esitteli lihaksiaan pitkän matkan rakettilaukaisulla. Ja maailma tuomitsi. Niin minäkin. Olisi suotavaa ensin ruokkia kansalaiset ja järjestää heille jotain ihmisoikeuksilta muistuttavaa ennen siirtymistä rakettileikkeihin.

Rankka oli päivä myös meille. Nuppu-tyttönen pääsi (tai joutui) hammashoitoon. Chihuahuoilla on taipumusta hammasongelmiin, eikä Nuppukaan ole niiltä valitettavasti säästynyt. Aamulla kahdeksalta veimme nelikiloisen Raision Vettoriin. Se nukutettiin ja suusta poistettiin hammaskiveä. Lisäksi otettiin röntgen ja poistettiin heiluva hammas. Hippu oli mukana, mutta onnekseen selvisi pelkällä kynsien leikkauksella. Nupun heräämistä odotellessa kävimme PuoLiskoisen työpaikalla esittelemässä Hippua työyhteisölle. Tietysti sitä ihailtiin, kuinka muutenkaan.

Kello oli vain vähän yli 11, kun koko juttu oli jo ohi, ja toipilas autossa kanssamme matkalla kotiin. Aamupäivä tuntui kuitenkin pitkältä kuin nälkävuosi. Jännitän aina koirien eläinlääkärikäyntejä. Pelkään, että rutiinitutkimuksen yhteydessä ELL muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo koiran saaneen syövän. Periaatteessa poden samaa pelkoa, jos PuoLiskoisen tai minun pitää käydä ihmislääkärillä.

Kaipuusta ja irrallisuudesta

Löydettyäni Jhumpa Lahirin kirjat olen myös pysynyt niiden uskollisena ihailijana. Uusin löytöni on hänen novellikokoelmansa Tuore maa. Aiempien kirjojen (Tämä siunattu maa, Kaima) tavoin sekin käsittelee kulttuurien yhteentörmäystä, sopeutumista ja sopeutumattomuutta, ihmisiä kahden kulttuurin välissä.

Lahirin ihmiset kantavat Intiaa mukanaan, he pakkaavat sen sieluunsa ja suuntaavat kohti Länttä. Perheet voidaan perustaa Englannissa tai Yhdysvalloissa, mutta oma kulttuuri lyö leimansa perhe-elämään. Intia ei irrota otettaan seuraavasta sukupolvestakaan: nämä lapset ovat muukalaisia vanhemmilleen ja heidän Intialleen, mutta vieraita myös lännelle. Syvimmät siteet taitavat heidän kohdallaan muodostua toisten samanlaisten, kohtalotoverien, välille. Muukalaiselle muukalainen on tuttu.

Nautin Lahirin maailmasta, mahdollisuudesta kurkistaa intialaiseen kulttuuriin ja sen kohtaloihin länsimaissa. Pidän siitäkin, että Lahiri kirjoittaa avioliitoista: seka-avioliitoista ja samankaltaisten kesken solmituista, ja niissä ilmenevistä ongelmista. Joskus toinen ihminenkin voi olla kuin vieras maa.

Sain ja menetin

Ostin viikko sitten kauniin, lämpimän ja pehmoisen oloasun. Tänään N-koirat olivat raahanneet sen yläosan keittiön lattialle ja pureskelleet vetoketjun rikki. Sain jotain ja menetin sen. Tuntui katkeralta hetken ajan, mutta nyt olen jo sopeutunut. Mikään ei ole pysyvää.

 

  

Rajat ovat tärkeitä

Lauantai-iltapäivää sulostuttaa tuli kaakeliuunissa. Se rätisee ja lasin takana liekit tanssivat omia kuvioitaan. Lopulta jäljellä on oranssinpunainen hehku ja hiillos, asioiden ennustettava lopputulos.

N-koirat nukkuvat päiväunet sylissäni. Nautimme yhdessä tulesta – siitä, että on lämmin. Radiossa nuori mies, tai nuoret miehet, peräävät oikeuksiaan. Niitä perää nykyisin kovin moni. Velvollisuuksista ei sen sijaan puhuta mitään. Taitaa olla jo sananakin vanhentunut ja tylsä. Eletään uudenlaista aikaa ja kaikki on hyväksyttävä. Epäilyksille ja eettisille vakaumuksille ei ole tilaa, ei ainakaan jos ne ovat ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. Tiedonvälityskin on korvattu tunteenvälityksellä: media pyrkii luomaan tunnemyrskyjä, jotka viihdyttelevät ja kiihdyttelevät meidät läpi pimenevän syksyn. Asiasisällön puute saa toki jotkut ahdistumaan, mutta kai sentimentaalisuuden pitää vain riittää.

Joonan kuulumiset

Eilen ikonimaalattiin. Tähän asti profeetta-parkani on elänyt elämäänsä suttuisessa ikonissa, josta puuttuivat reunat ja rajaukset. Nyt reunukset on tehty: ylä- ja alareunassa on sentin rajaus ja sivuilla puoli senttiä. Rajat on maalattu kauniilla vaaleanpunaisella, melkein samalla värillä kuin ikonini taivas. Lisäksi tein kaikenlaista pientä, mutta sitäkin välttämättömämpää siistimistä. Tiplu sinistä väriä mereen, hiukan ruskeaa vuoriin, keltaokraa rakennuksiin. Yleisvaikutelma siistiytyi huomattavasti.

Rajat ovat tärkeitä, ikonissakin. Ne kertovat mistä jokin alkaa ja mihin se loppuu. Rajat määrittelevät meren ja maan, kaupungin ja vuoret. Ilman niitä taitaisi maalaus olla vain turhaa sekoilua ja sottaamista.       

Joskus on satanut

Syysaamut ovat viileän tummia ja ilmassa on oma tuoksunsa: maahan pudonneiden sinisten hedelmien imelyyttä ja lehtien märkyyttä. PuoLiskoinen aloittaa päivän viemällä N-koirat ulos pudonneiden lehtien ja aamukasteen keskelle. Joskus on satanut ja koirat eivät pidä siitä, vaan nostelevat jalkojaan hienostellen ja katselevat kaipaavasti sisälle. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu käyvät koirat makuuhuoneeseen valtavalla töminällä. Sitten ne rauhoittuvat polvitaipeisiini ja huokaavat tyytyväisenä peiton alla lämpimässä.

Ja minä luen. Olen löytänyt punaisen paronin, eli Manfred von Richthofenin, elämänkerran. Tai tarkemmin sanoen kuvauksen hänen sotavuosistaan, sillä mikään varsinainen koko elämän kattava kuvaus ei tämä Peter Kilduffin teos ole. Teosta lukiessa ei voi kuin ällistellä von Richthofenin valtavaa nopeutta oppia ja kehittyä taidoiltaan. Kahdeksankymmentä ilmataisteluvoittoa mahtuivat vain kolmeen sotavuoteen: punainen paroni sai siirron lentokoulutukseen vasta keväällä 1915 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin vasta 25-vuotiaana.  

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.   

 

Pitkähäntäinen jänis

Näin omituisen unen. Olimme PuoLiskoisen kanssa ajelulla lähellä vanhaa Turun kotiamme. Entisen taloyhtiömme pihassa näin kaksi rusakkoa. (Niitä näin siellä muuten oikeastikin pariin otteeseen, eli tässä vaiheessa uni ei vielä ole ristiriidassa todellisuuden kanssa.)

Sanoin PuoLiskoiselle, että nuo ovat ihan kuin Niisku. Niiskummehan on vartaloltaan jänismäisen jäntevä ja muistuttaa etäisesti rusakkoa. Kuitenkin unessa näkemäni rusakko oli jotenkin poikkeuksellinen. Se oikeasti oli aivan kuin Niisku, vain pää oli pupun. Sillä oli jopa pitkä niiskunhäntä jänönhännän sijasta.

Kuva ja kohde

Meillä kävi pari päivää sitten kaksi- ja nelijalkaisia vieraita. Minua jännitti – N-koirilla ei ole erityisemmin kokemusta koiravieraista, tarkalleen sanottuna tämä nyt vieraillut oli ensimmäinen lajitoverivieras tyttöjen luona.

Keskustelukyvyttömälle ihmiselle N-koirat olisivat varmasti suoranainen siunaus. Ne nimittäin räksyttävät ja meluavat niin, että kaikki muu jutustelu käy mahdottomaksi. Minulle – joka en ole keskustelukyvytön – moinen on todellinen piina. Onneksi koiravieras oli todellinen herrasmies ja suhtautui maltillisesti tyttöjen riehumiseen.

Saimme vinkin ultraäänipannasta, jonka pitäisi ratkaista liiallisen haukkumisen aiheuttama dilemma. Jotakin kertonee vierailusta sekin, että kaksi pantaa on jo postissa matkalla kotiamme kohti!

Kuva ja kohde

Näin jokin aika sitten erikoisen unen.* Olin maalaamassa jotakin, sudin vihreää väriä maalatessani puita valkealle pohjalle. Pohja oli kuin ikonipohja, mutta puut taisivat olla ihan tavallisia suomalaisia havupuita – ehkä kuusia. Eivät ollenkaan ikonimaisia.

Maalatessani tajusin luonnon väsyvän siitä, että sitä kuvataan. Tajusin kuvan ja kohteen välillä olevan yhteyden. Minun maalaamani kuusenneulaset väsyttivät oikeita kuusia ja niiden neulasia, ne uupuivat kuvattavana oloon.

Tuo uni sisälsi mielenkiintoisia elementtejä, yhtä vanhoja kuin ihminen itse. On kansoja, joiden parissa kuvalla ja sen kohteella uskotaan olevan yhteys. Pistele naapuriasi muistuttavaan nukkeen neuloja ja naapuri kuolee. Unessani luonto tunsi siveltimeni vedot itsessään.

Onkohan niin oikeasti? 

*) PuoLiskoinen kuulee nämä sanat erittäin usein. Ne ovat johdantona pitkille ja jaaritteleville kuvauksille unimaailman sattumuksista. Useimmiten piinaan siippaa unillani automatkan aikana. Ne ovat siihen tarkoitukseen käteviä: kuulija ei pääse pakoon ja tarvittaessa autoradionkin voi sammuttaa täydellisen huomion takaamiseksi.   

Valmis!

Ruskea koira kurvaa puun ympäri, valkoinen seuraa tiukasti hännillä. Ruskean käännökset ovat niin tiukkoja, että se melkein kaatuu. Onneksi vain melkein – villi laukka jatkuu ja koko koira on ruumiillistunut juoksemisen ilo. Valkoisen riemu on yhtä suurta, mutta lyhyempine jalkoineen se näyttää pakostakin hillitymmältä kuin kaverinsa.

N-koirien piha-aitaus on siis valmis! PuoLiskoinen ei varmaan hyväksyisi tätä määritelmää, vaan pedanttiseen tapaansa huomauttaisi jotain vielä puuttuvasta portista ja yksityiskohtien hiomisesta. Koiraneidot kuitenkin saivat tänään kokeilla uutta olemisen muotoa ja pitivät siitä. Aidattu alue on paljon suurempi kuin mitä luulin, se kattaa oikeastaan koko (hoidetun) pihamme. Ja on ihmeellistä, että PuoLiskoinen teki koko työn oikeastaan vain tämän yhden vapaapäivänsä aikana!