Avainsana: kirjat

Sinikan runokirja

Olen harras antikvariaattien ystävä. Nykyisin tosin antikvariaatti tarkoittaa usein jotain ihan muuta kuin ennen: nyt se on nettisivu, josta tilaat etsimäsi kotiin. Perinteiset, vanhalta kirjalta tuoksuvat antikvariaatit, ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi. Löysin yhden sellaisen Vantaalta ja ilostuin. Ilo jäi lyhyeksi – sekin on nyt siirtynyt verkkoon.

Vanhan kirjan ostamisessa lienee samaa lumoa kuin antiikin omistamisessa. Objektiin liittyvä tarina lisää sen arvoa, ja ajan patinassa on omanlaistaan hurmaa. Perintöesineiden tarinan tietää, mutta vanhaa kirjaa ostaessaan joutuu arvailemaan, kuvittelemaan, keksimään. Kuka kirjan aiemmin omisti, ja miksi siitä luopui?

Jokin aika sitten ostin (netti)antikvariaatista Helvi Hämäläisen ”Punaisen surupuvun”. Se saapui luokseni kansipaperi hiukan kärsineenä, mutta itse kirja oli hyväkuntoinen. Heti alkuun kiinnitin huomiota entisen omistajan nimeen: hän oli sen raapustanut heti kirjan eteiseen. Sain selvää vain etunimestä – se on Sinikka, ainakin oman tulkintani mukaan. Käsiala on sitä sorttia, jota tuottaa vanhempieni, tai isovanhempieni ikäpolvi. Sinikka oli käynyt koulunsa aikana, jolloin uskottiin lasten pystyvän oppimaan kaunokirjoitusta. Tämä uskomus oli vallalla myös omassa lapsuudessani, jossa piirustelin kaunokirjaimia 50-luvulta peräisin olevan oppaan avulla. Nykyisin tiedetään taas paremmin: eivät lapset pysty monimutkaisia kirjaimia taikomaan ilmoille, ja turhaakin se on. Onhan meillä tietokoneet ja näppäimistöt!

Nimensä viereen Sinikka on pyöräyttänyt vuosiluvunkin, 1964. Laskeskelen mielessäni, pohdiskelen ja tuumailen. Kenties 20-vuotias runotyttö? Vai jo vanhempi rouva, kenties nelikymppinen opettaja? Saanut kirjan lahjaksi – keneltä? Vai itsekö olisi ostanut vapaahetkiensä iloksi. Ymmärrän, että Sinikka voi olla jo liitynyt kansaan mullan alla; siihen, johon me kaikki liitymme lopulta. Perikuntako on kirjan vienyt antikvariaattiin, ja saanut siitä pennosia? Ovatko he avanneet kirjaa, miettien miksi se oli tärkeä edesmenneelle? Mitä muuta hyllyssä oli, oliko Helvi Juvosta, ehkä Eino Leinoa?

Voihan olla niinkin, että Sinikkaa ei Hämäläisen kirja miellyttänyt, ja hän myi sen itse antikvariaattiin säästääkseen tilaa. Kirjoista on joskus hyvä luopua, jos ne eivät enää kosketa, tai oma elämännäkemys on muuttunut niille vieraaksi. Olen itsekin tehnyt niin. Olen jopa häpeää tuntien luopunut joistakin nuoruuteni kirjoista, ihmetellen omaa muinaista ihastumistani niihin. Minun mielestäni kirjahyllyn pitää elää, kuten omistajansakin. ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon”, sanoi vanha kansa.

 

 

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk

 

Parhaat päivät..

.. ovat niitä, kun postilaatikossa odottaa kirjan sisältävä paketti! Asioin taas vähän aikaa sitten huuto.netistä, ja ostin OIof Lagercrantzin mainion opuksen Ensimmäinen piirini. En enää osta kirjoja hullun lailla: ostan vain, jos kirja on joko jatkuvasti minulla lainassa kirjastosta, tai jos arvelen lukevani sen useampaan kertaan. Tähdenlentoja ja yhden lukukerran ihmeitä en hyllyssä enää suostu pitämään – ne vievät vain tilaa.

Lagercrantzin muistelo on kiehtova kuvaus ajasta, jolloin Isä Tiesi Parhaiten. Nainen – vaimo ja äiti – oli parhaimmillaan koristeellinen lisäke omassa kodissaan, pahimmassa tapauksessa rasite, jos menetti mielenterveytensä, tai käyttäytyi muuten naiselle sopimattomalla tavalla. Hoivakin lapsillekin annettiin välikäsien kautta.

Lagercrantzin äidinpuoleisessa Hamiltonin suvussa naisilla oli tapana oirehtia rajusti ennen avioitumista: kihlatut morsiamet juoksivat metsässä pelosta sekapäisten eläinten tavoin. Annettu lääketieteellinen hoito oli primitiivistä: morfiiniuneen nukuttamalla yritettiin tasata naisen mieliala, ja saada avioliitto vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Lagercrantzin lapsuus kului katsellen Agnes-äitiä, joka itki vuolaasti tilanteessa kuin tilanteessa, tai sitten teki parhaansa pidätellessään kyyneliä perheen yhteisillä aterioilla. Lopulta äiti päätyi pöyristyttäviin oloihin mielisairaalaan, jossa hoitajilla ei ollut aikaa ruokkia potilaita, ja jossa he upposivat yhä syvemmälle harhakuvitelmien ja pelkojen maailmaan.

Alistettua naispolvea seuraa usein kapinoiva: perheen Lottie-tytär etsi vapautta alkoholista, seksistä, ja itsemurhasta traagisin tuloksin.

Haluaisin mielelläni uskoa, että meillä nykyajan ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja kuin menneinä aikoina.

Nautinnollinen Naamakirja

Facebook on saapunut elämänkaaressaan siihen vaiheeseen, että se kuuluu tuomita. Sen kohtalona on joutua yhtä paheksutuksi kuin valmisruoat: ensin hyödyllinen ja kiitetty keksintö muuttuu kaikkien jutuksi, ja sitten joutaakin tuomion tunkiolle. Facebookin haukkuminen olkoon kuinka muodikasta hyvänsä, minä en siitä piittaa. En hauku, vaan ylistän!

Naamakirjasta löytyy nimittäin paljon muutakin kuin niitä join teetä/keitinpä kahvit -päivityksiä. Minun löytöni on ryhmä nimeltä Kalle Päätalon lukijat. Mistä muualta voisin saada kuvia Taivalkoskelta Päätalon ympäristöstä? Missä muualla voisin keskustella yhtä helposti Päätalo-päivillä viihtyneiden ”veteraanien” kanssa?  Muualla tuskin voisin päästä nauttimaan kiintoisista keskusteluista koskien Iijoki-sarjan henkilögalleriaa ja kielellistä rikkautta. Muut pitäkööt hyvänään twitterit ja instagramit, minä tiedän missä itse viihdyn!

”Kaksi on kaunista kesällä..”

.. lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”. Näin runollisesti kuvaa vanha kansa tätä kevätkesän ihaninta vaihetta, kun luonnon peitto on tuoretta ja nuorta. Vaaleanvihreä maailma, lintujen laulu siellä lomassa, kesän kudos on täydellinen.

Elämme pikkukesän aikaa. Pikkukesäksi ennen maailmassa kutsuttiin tätä aikaa toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen. Kylvö on tehty, ja maamies on laittanut kouransa kiinni. Odotetaan isoakesää lämpöineen ja satoineen.

Tuulen viemää

Luin uudestaan tuon klassikkoromaanin. Omassa kodissamme se joutui kirjaimellisesti itsekin tuulen viemäksi – myrskytuulen, minun, kouriini! Resuiseksi kulunut pokkari sai lähteä kirjahyllystä viimeisimmän karsimisintoni seurauksena. Nyt se tietysti kaduttaa – ikävä kyllä tämän joudun myöntämään. Minun karsimisinnostukseni ovat kuin Stalinin puhdistukset: niissä menee niin hyvää kuin pahaa, eikä johdonmukaisuus aina loista kirkkaimpana tähtenä toteuttajan tiellä.

Aina Tuulen viemää lukiessa huomaa samankaltaisuuden esimerkiksi kotimaamme ja etelävaltioiden välillä tappion hetkellä. Etelävaltioiden hienosto teki välttämättömyydestä hyveen: se kohtasi köyhyyden ja ideologisen sorron ylpeydellä ja henkisellä periksiantamattomuudella. Eipä tunnu kovinkaan vieraalta tuo asenne, kun miettii sotien jälkeistä Suomea. Tarkoitan tässä tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät nousseet kivien alta neuvostovallan suurina ystävinä ja tukijoina.

Tuulen viemää on pian myös aikamme täällä Mynämäellä. Voikin käydä niin, että tiimalasista hiekka valuu loppuun jo vuoden kuluttua. Sitten kutsuu Uusimaa. Huoleni eivät ole suuria, mutta kyllä niitä on:

  1. Koirien sopeutuminen mahdolliseen rivitaloasumiseen (mölyhaitta, ym., onko piha niille kyllin suuri?)
  2. Mammonasta (tavarasta, kamasta, roinasta) eroon hankkiutumisen vaikeus, toisin sanoen pistääkö PuoLiskoinen siinä suuren taistelun pystyyn.
  3. Unohdanko autolla ajamisen jalon taidon, jos alan Uudellamaalla suosia julkisia kulkuvälineitä?

Onneksi nämä huolet ovat sellaisia, että niihin on ratkaisunsa. Minä suhtaudun peruspositiivisesti muutoksiin, se on luontoni mukaista.

 

 

Hippokrateen vala, voi istu ja pala!

Eräs vaikuttavimmista joulupukin tuomista lahjoista oli Hans-Joachim Langin kirjoittama Parakki 10: naiset Auscwitzin koe-eläiminä. Kirjan karmea nimi kertoo jo olennaisen: kyseessä on selostus keskitysleirin ihmiskokeista ja kertojan ääni annetaan myös näille elämänsä ja terveytensä menettäneille naisvangeille.

Joka toinen saksalaislääkäri kuului kansallissosialistiseen puolueeseen vuoden 1933 jälkeen. Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, etteivät kaikki näistä lääkäreistä syyllistyneet hirveyksiin – puolue yksinkertaisesti oli niin vahvoilla, että oli tunkenut lonkeronsa läpi koko yhteiskunnan. Vasta vähän aikaa sitten kohuttiin edellisen paavin Hitler-Jugend-menneisyydestä, joka selittyi myös tällä perusteella. Langin kirjan lääkärit sen sijaan ovat kokonaan oma lukunsa: sadismiin taipuvaisia, ihmiselämää halveksivia, ja oman kunnianhimonsa riivaamia ihmisiä.

Himmlerin kannattama ”negatiivinen väestöpolitiikka”, eli epäsuotuisten kansallisten ainesten syntyvyyden lasku, motivoi lääketieteen tohtoreita Horst Schumannia, Eduard Wirthsiä ja Carl Claubergia kehittämään sterilisaatiotapoja, jotka mahdollistaisivat suurten ihmisjoukkojen hedelmällisyyden tuhoamisen mahdollisimman vähällä vaivalla. Auschwitzin naiset joutuivat koekaniineiksi: sterilisaatiossa käytettiin kirurgista munasarjojen poistoa, kohtuun ja munasarjoihin annettavia ruiskeita, ja röntgensäteilyä. Näitä kokeita eivät ideoineet ammattitaidottomat puoskarit, vaan yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien dosentit ja professorit. Tällainen oli Carl Claubergkin antaessaan lääkintäaliupseerin – siviiliammatiltaan parturin – jatkaa leikkauksia, kun hän itse ne jätti kesken, ja hoitaa naisten suvunjatkamiselimiin kohdistuvia myrkkyruiskeita.

Langin kirja on häiritsevää luettavaa; se pysyy mielessä pitkään, kun takakansi on tullut vastaan. Eräs natsismin outouksista on aina ollut sen ajama rotuoppi. Minun on vaikea käsittää juutalaisvainoa: kansa, joka on tuottanut keskuudestaan niin monia taiteilijoita, tiedemiehiä, ja filosofeja  (Jeesuksesta ja Mooseksesta puhumattakaan), ei yksinkertaisesti voi olla missään suhteessa alempiarvoinen. Keski-Euroopan juutalaisista tuli tiedemiehiä vastoin kaikkia odotuksia;  he raivasivat tiensä yliopistoihin sellaisen ennakkoluulojen viidakon läpi, että monet muut olisivat antaneet sen edessä periksi.

Onko lääketieteessä jotain erityistä, joka saa sen harjoittajat suhtautumaan toiminnan kohteisiin pelkkinä koe-eläiminä? Tässäpä meillä on vaarallinen kysymys. Monet lääkärit harjoittavat ammattiaan puhtaan eetoksen voimin. Mutta jos olosuhteet muuttuisivat, jos tuulet taas kerran kääntyisivät kylmään pohjoiseen, niin kuinka moni olisi valmis tieteellisen menestyksen nimissä tallomaan Hippokrateen valan ja ammatillisen etiikan jalkoihinsa?

Kuinka monella meista on kokemus lääkäristä, joka vähättelee, puhuu päälle, mitätöi potilaan ilmaisemat pelot ja kivun kokemuksen? Oikeissa, tai sanotaanko väärissä, olosuhteissa – minne olisi matkan määrä?

Ihmisen rääkkääminen on väärin. Ihmisen tekee ihmiseksi kyky ennakoida, kyky tajuta oma kuolevaisuutensa ja pelätä sitä. Ihmisen tekee ihmiseksi etiikka ja moraali, tahto politikoida, filosofoida, unelmoida, tehdä taidetta ja tiedettä. Viime kädessä toiselle ihmiselle antamasi arvo heijastuu takaisin itseesi: ali-ihmiseksi leimaamalla viet mahdollisesti ihmisen arvon itseltäsi antamalla sen ulkopuolelta määriteltäväksi ja muuttuvaksi konstruktioksi.

Claubergin vuonna 1930 julkaisema hedelmättömyyden mahdollisuuksia poissulkeva gestageenitesti on muuten parannellussa muodossaan käytössä tänäkin päivänä.

K niin kuin kirjasto

Olinpa tänään mielenkiintoisessa kirjallisuuspiirissä. Paikkana oli Mynämäen kirjasto, kuten tavallista. Käsittelyssä Hannu Mäkelän L. Onervaa luotaava teos Onnen maa. Hannu Mäkelä ynnä entinen vaimonsa Anna Kortelainen ovat tehneet suuria palveluksia Suomen Onerva-faneille: kirjoillaan* he ovat nostaneet L.Onervaa esiin siitä unohduksen hämärästä, johon runoilijan on helppo vajota.

Kirjallisuuspiirin päätteeksi lainasin vinon pinon sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Pääsin käsiksi Finlandia-ehdokkaaseen, J.P. Koskisen romaaniin Ystäväni Rasputin. Olen jo puolessa välissä, joten voin sanoa kirjaa kiinnostavaksi. Tiedollisista detaljeista se taitaa olla paljon velkaa Radzinskin Rasputin-opukselle?

Lainasin myös Erik Heinrichsin Mannerheim Suomen kohtaloissa osat I ja II. Tuoreempaa sota-aiheista kirjallisuutta edustaa Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen.

P niin kuin paketointi

On taas se aika vuodesta, kun kömpelöinkin varustautuu saksin, lahjapaperein ja naruin: joululahjat on saatava paketoitua, vaikka lopputulos ei silmää miellyttäisi. Tätä olen nyt itsekin puuhaillut. Jaan urakan useamman illan osalle, niin en ahdistu tai hosu. Sen verran oma kätten jälki masentaa, että taidan värvätä PuoLiskoisen paketoimaan kodin ulkopuolelle lähtevät paketit.

 

*) Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe, ja Anna Kortelaisen Naisen tie.

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?  

 

Ninni näkee sinisen jasmiinin, Laku iskee hampaansa kultahattuun!

Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.

Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.

Riku Korhosen Lääkäriromaani  ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?

Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.

Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.

Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.

Täysilukuinen eläintarhamme

Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.