”Kaksi on kaunista kesällä..”

.. lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”. Näin runollisesti kuvaa vanha kansa tätä kevätkesän ihaninta vaihetta, kun luonnon peitto on tuoretta ja nuorta. Vaaleanvihreä maailma, lintujen laulu siellä lomassa, kesän kudos on täydellinen.

Elämme pikkukesän aikaa. Pikkukesäksi ennen maailmassa kutsuttiin tätä aikaa toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen. Kylvö on tehty, ja maamies on laittanut kouransa kiinni. Odotetaan isoakesää lämpöineen ja satoineen.

Tuulen viemää

Luin uudestaan tuon klassikkoromaanin. Omassa kodissamme se joutui kirjaimellisesti itsekin tuulen viemäksi – myrskytuulen, minun, kouriini! Resuiseksi kulunut pokkari sai lähteä kirjahyllystä viimeisimmän karsimisintoni seurauksena. Nyt se tietysti kaduttaa – ikävä kyllä tämän joudun myöntämään. Minun karsimisinnostukseni ovat kuin Stalinin puhdistukset: niissä menee niin hyvää kuin pahaa, eikä johdonmukaisuus aina loista kirkkaimpana tähtenä toteuttajan tiellä.

Aina Tuulen viemää lukiessa huomaa samankaltaisuuden esimerkiksi kotimaamme ja etelävaltioiden välillä tappion hetkellä. Etelävaltioiden hienosto teki välttämättömyydestä hyveen: se kohtasi köyhyyden ja ideologisen sorron ylpeydellä ja henkisellä periksiantamattomuudella. Eipä tunnu kovinkaan vieraalta tuo asenne, kun miettii sotien jälkeistä Suomea. Tarkoitan tässä tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät nousseet kivien alta neuvostovallan suurina ystävinä ja tukijoina.

Tuulen viemää on pian myös aikamme täällä Mynämäellä. Voikin käydä niin, että tiimalasista hiekka valuu loppuun jo vuoden kuluttua. Sitten kutsuu Uusimaa. Huoleni eivät ole suuria, mutta kyllä niitä on:

  1. Koirien sopeutuminen mahdolliseen rivitaloasumiseen (mölyhaitta, ym., onko piha niille kyllin suuri?)
  2. Mammonasta (tavarasta, kamasta, roinasta) eroon hankkiutumisen vaikeus, toisin sanoen pistääkö PuoLiskoinen siinä suuren taistelun pystyyn.
  3. Unohdanko autolla ajamisen jalon taidon, jos alan Uudellamaalla suosia julkisia kulkuvälineitä?

Onneksi nämä huolet ovat sellaisia, että niihin on ratkaisunsa. Minä suhtaudun peruspositiivisesti muutoksiin, se on luontoni mukaista.