Avainsana: haircut

Tämä on se erittäin tylsä päivä..

.. joka on sopiva uudelle hiusaiheiselle postaukselle! Tällä kertaa seuraa vapaata mielikuvaleikkiä aiheesta lyhyttukkainen nainen – mitä tulee mieleen? Ja jos tämä ei ole viimeinen pinnallinen postaukseni, niin johan nyt on kumma..!

Eli nyt niitä mielleyhtymiä, negatiivisia ja positiivisia, todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä! Lyhyttukkainen nainen on:

  • itsenäinen, itseriittoinen: ei välitä muiden tykkäämisistä, tai tykkäämättä jättämisistä
  • poikatyttö
  • ärsyttävä – eikö pätkätukka välitä olla ”naisellinen” perinteiseen malliin?
  • tyylikäs
  • ultranaisellinen, jolla on hiusten pituudesta riippumattomia muita avuja, joiden kautta olla Nainen isolla N:llä
  • Audrey (Tautou tai Hepburn)
  • toisesta maailmasta, keijujen ja satuolentojen maisemasta

Sen pituinen se. Oikeastaan kaikki tuntemani leikkotukat* ovat olleet kotoisin näistä kategorioista. Ikonimaalausopettajani edusti lyhyttukkaisena ollessaan tuota viimeistä mielikuvaa. Eräs lukioaikojeni ystävä taas oli neiti Naisellinen, jonka ympärillä miespuoliset pörräsivät kuin hulluksi tulleet mehiläiset hunajakennolla.

Tahtoisin pitkästä aikaa liittää blogiini kuvia (maalatuista serafeista ja hiuksensa katkaisseesta siivettömästä), mutta se vaatii toteutuakseen PuoLiskoisen kotona olemista valoisaan, kameralle suotuisaan aikaan. Viime aikoina metsästys ja ihanaiset ylityöt ovat tehokkaasti estäneet kuvailuharrastuksen. Parempi onni ensi viikonloppuna?

Leikkotukka lukee

Olen palannut Isaac Bashevis Singerin romaanien pariin. Luettuaan yhden uudestaan päätyy lukemaan koko tuotannon. Näin se vain on.

*) Leikkotukka on Juhani Ahon romaanista Papin rouva omaksuttu viehko ilmaus.

Pääasia ja hiushistoria

Mietiskelin naista suhteessa hänen hiustensa pituuteen. Mitä hiusten mitta kertoo naisesta? Ovatko hiukset oikeasti naisen kruunu, vai vain joutavia jouhia poissaksimista vailla?

Minulla on suurimman osan elämääni ollut pitkä tukka. Lapsena asiassa ei oikeastaan ollut valinnan vaihtoehtoa: en itse välittänyt ”lookistani” tuon taivaallista, joten tukka oli pitkä ja sileä. Äiti veivasi sitä joka aamu saparoille, poninhännälle, tai letille. Jännitysmomenttina oli ajoittain ilmestyvä ja katoava otsatukka.

12-vuotiaana leikkasin pitkät, selkääni peittävät hiukset hartiapituuteen, ja otin elämäni ensimmäisen permanentin. Jälkimmäinen päätös oli ainakin erehdys, sen pystyn sanomaan. Permanentti on aina erehdys, jos minulta kysytään ja minun päästäni puhutaan. Kuitenkin vietin koko nuoruuteni suhteellisen pitkässä tukassa, katsoipa asiaa sitten miltä kannalta hyvänsä.

Taisin olla 22-vuotias, kun kokeilin ensimmäisen kerran polkkatukkaa. Se oli iso päätös, jota puitiin (liian) monen ihmisen voimalla. Lopputulos oli nätti ja pidin siitä niin paljon, että pidin tukan tuossa pituudessa muutaman vuoden ajan. Sitten kasvatin taas pitkän jotenkin anteeksipyytelevään sävyyn. Palasin ”ruotuun”.

Vietin suuren osan elämääni uskoen, että pitkä on ainoa kaunis hiusmalli. Se on se malli, josta pojat tykkäävät. Viis siitä, että ympärillä lyhyttukkaiset tytötkin tuntuivat mystisellä tavalla löytävän poikaystäviä ja menevän jopa naimisiin. (Oi, kuinka ihanan viisikymmenlukulaista tämä tällainen pohdinta onkaan – avioliitto naisen ainoana tavoitteena et cetera!)

Itse asiassa vietin suuren osan elämääni katsomatta peiliin. Ihan niin, vaikka nainen olenkin, ja lukemattomat kerran levittänyt peilin edessä kasvoilleni erilaisia kosmeettisia aineita. Katsoinko kertaakaan kasvojeni muotoa? En. Oikeastaan voisi sanoa, että vietin noin 20 vuotta elämästäni piittaamatta ulkomuodostani.

Nyt keski-ikäisenä mietin enemmän. Nuori ihminen voi olla sievä ollessaan huoleton, pitkät laittamattomat hiukset neidon selässä liehuen. Vanhempana koen sellaisen ainakin omalta kohdaltani säälittävän ja nolon yhdistelmäksi. En tarkoita, että ratkaisu olisi välttämättä lyhyt hiusmalli, mutta laittautumisen määrän nyt yksinkertaisesti on lisäännyttävä. Kutrit kauniisti kiinni, tai vastaavasti värikäsittelyä, ja/tai usein toistuva, huolitteleva leikkaus.

Minulla on aivan ihana vanhempi sukulainen, jolla on pitkä, paksu tukka huolimatta 80 vuoden iästä. Sitten tulee mutta: hän osaa laittaa hiuksensa valtavan kauniisti. Minä en osaa. Olin pulassa jo hartiamittaisten hiusten kanssa. Ketä oikeastaan kaunistaa kiireessä kiinni vetäisty hiirenhäntäponnari, tai suttunuttura? Nuori voi nekin saada anteeksi, vanhempi ei niinkään.

Minusta pitkä, hoitamaton tukka keski-ikäisellä lähettää useampaakin mahdollista viestiä: 1. Nainen nyt yksinkertaisesti rakastaa pitkää tukkaansa (ja se onkin paras syy pitää se sellaisena!) 2. Henkilö on Ruohonjuuren ylpeä asiakas, ekovihertelee, ja haluaisi matkustaa aikakoneella Woodstockiin. Tästä voi olla kyse myös ykköstapauksessa, jolloin se myös on hyvä syy pitäytyä pitkässä. 3. Naisella on mies, joka vänkää tukanleikkuuta vastaan. Tässä taas on erittäin hyvä syy tehdä oma päätös, ja marssia kampaamoon jos yhtään siltä tuntuu – pääsi on omasi. 4. Nainen uskoo pitkän tukan olevan kannattava, koska juhlatilaisuuksissa – niitähän on noin 1-3 per vuosi – pitkä tukka on ainoa juhlavan kampauksen mahdollistava tekijä. Siksi tukka saa olla hiirenhäntäponnarilla tai suttunutturalla ne vuoden 360 muuta päivää. Näin ajattelevankin kannattaa miettiä pätkäisyä – elämähän kuitenkin on arkea, ja taitava kampaaja osaa loihtia lyhyestäkin tukasta ihan kauniita kampauksia. 5. Pitkä tukka edustaa naiselle ainoaa mahdollista naisellisuuden muotoa. Onpahan taas tässäkin syy varata se kampaamoaika: pitkätukkainen nainen voi olla epämiellyttävän jätkämäinen, ruokotonta kielenkäyttöä harrastava epänainen, ja lyhyttukkainen taas voi olla todellinen mekossa viihtyvä leidi.

90-luvulla sinkkunaisille kirjoitettiin Amerikassa kirja, ”The Rules”, jossa oikein käskettiin kasvattamaan tukka pitkäksi. Minä en tunne yhtään sellaista miestä, joka olisi avioitunut – tai pysynyt naimisissa – naisen kanssa hänen hiustensa vuoksi. Ehkä miehet eivät sittenkään ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia kuin naissukupuoli kuvittelee? -Ja kyllä, tuo edellinen lause oli huumorilla kirjoitettu!

Entäpä sitten minä, miksi minä kirjoitan pisimmän postaukseni pitkään aikaan – ja aiheena ovat hiukset? Mistä se kertoo? Minustako vai maailmasta? Miettiikö miessukupuolen edustaja viisi vai kymmenen minuuttia, kun leikkauttaa hiuksistaan senttejä pois? Onko naisella oikeus omaan päähänsä, siinä missä muuhunkin ruumiiseensa? Kuka siitä päättää?

Nyt loppukoon tämä päättymätön pääasian vatvominen!

P.S: Leikkautin kutrini 25.1.2013. Olen yhä elossa, naimisissa, ja ympäröivä maailma taitaa vielä pitää minua naisenakin.

P.S II: Jälkikirjoitus itselleni: jonain erittäin tylsänä päivänä tästä voisi kirjoittaa kakkososankin: mitä lyhyt tukka kertoo naisesta? Tai hienon, blogimaailmaa järisyttävän hiukset turvahuopana-analyysin.

Lauantai, eli lyhyt kuvakertomus

Eilinen päivä oli nupullaan oleville ikonimaalareille varsinainen juhlapäivä: ikonien siunaus! Ensin ikonimaalarit jonottivat pöydän luo, jossa jokainen ikoni leimattiin ”nurjalta” puolelta. Leimassa on pyhän Alexandran kuva ja se kertoo ikonin olevan siunattu.

 

Ikoneja tuntui olevan joka paikassa. Niille oli varattu tuoleja ja jokainen mahdollinen pöytä kantoi myös ikonitaakkaa selässään. Meidän ikonimme saivat tuolipaikan ja PuoLiskoinen poseerasi ylpeästi tekeleidemme vierellä.

Isä Mikko Ylinen piti rukouksen.

Isä Mikko Ylinen myös siunasi ikonit, ihan joka ikisen paikalle tuodun!

 

 

Kun oli aika lähteä, niin olo oli riemukas ja juhlava. Oli nähty paljon upeita ikoneja ja todellisia taitajia. Tunnistin muuten omasta ikonimaalausryhmästänikin kolme maalaria. Lauantaisesta tapahtumasta jäi hyvä muisto.

 

Ja sitten maallisempiin aiheisiin! Se tukka, se tukka.. Tässä pari kuvaa kutrinsa leikkauttaneesta Ninnistä.

 

 

Eräs (ilmeisesti todella, todella hyvä ystäväni!) sanoi vaikutelman olevan femmefatalemainen. Minä olen kiitollinen, jos vain vältyn vaikuttamasta vatipäältä.

Muutos

Suuret ulkonäkömuutokset oikeastaan vasta saavat huomaamaan, kuinka paljon samaistumme sittenkin fyysiseen minäämme. Tiukka erottelu ruumiin ja sielun välillä on yllättävän yleistä: monen mielestä ”minä” on ruumiillisesta ulottuvuudesta erillinen entiteetti asustelemassa siellä jossain silmien takana.

Näyttäessään samalta voi huoletta unohtaa ruumiinsa ja kasvonsa. Peiliin vilkaisee tahtoessaan nähdä onko huulipuna levitetty siististi ja onko ripsiväri varissut. Se on mekaaninen vilkaisu, johon ei sisälly sen enempää, Muutoksen tultua itseään katsoo toisella tavalla: ai tuon muotoiset kasvot minulla onkin, tällä tavallako hiukseni käyttäytyvät. Sitä saa kouriintuvan muistutuksen itsestään. Sitä muistaa, ettei olekaan vain muille näkymätön kasa ajatuksia.  Ruumista ei enää voi unohtaa, koska siinä tapahtunut muutos saa hätkähtämään joka kerran oman kuvan heijastuessa johonkin kiiltävään pintaan.

Muutoksen jälkeen miettii myös enemmän antamaansa vaikutelmaa. Näytänkö räjähtäneeltä, huvittavalta, omituiselta? Samana pysymisen lohdullisuus piilee siinä, ettei silloin enää kyseenalaista itseään. Samana pysyminen on turvallisuutta, varmuutta, lohdullisuutta. Muutokseen sisältyy aina riski ja pettymyksen mahdollisuus, se on yllätyksellisyyttä, uhkapeliä ja itsensä keksimistä uudelleen. 

Minulla oli tänään suhteellisen kohtalainen hair day. Alan sopeutua muutokseen, mutta aina peilikuva ei tunnu omalta. Mutta se on oma! Joskus se näyttää tyylikkäältä ja joskus taas piikkipäisen peikkomaiselta (erityisesti päiväunien jälkeen).

Sanoja ja kuvia

Luen José Saramagon romaania Kaikkien nimet. Sankari on jotain niin proosallista kuin väestörekisterikeskuksen virkamies. Väestörekisterikeskushan on paikka, jossa ihmisten elämäntarinat muuttuvat paperiksi, säntillisiksi sanoiksi syntymästä, muutoista ja kuolemasta. Rivien välistä henkii kuitenkin lihan, veren ja elämän tuoksu.

Katsoin vähän aikaa sitten Päätalo-elokuvan. Pidin siitä, vaikka siinä Päätelo olikin mielestäni kutistunut paljon todellista pienemmäksi mieheksi. Jotain aitoa siitä silti välittyi. On koskettavaa nähdä miehen sanovan leukaperät jäykkinä, että hän elättää perheensä ja kantaa vastuunsa. Suomessa aineelliset näkökohdat ovat olleet niin oleellisia – meillä ravinto ja hyvinvointi ei koskaan ole tullut helposti – että tuon parempaa rakkaudentunnustusta on jo vaikea kuvitella.  

  

Hiushybris

Kevät on uudistumisen aikaa. Ihmiset innostuvat kuopottamaan pihojaan ja istuttamaan uusia kasveja, joku ostaa vaatteita ja kolmas kokeilee uutta hiustyyliä. Minä olen se kolmas.

Maanantaisen hybriksen tuloksena marssin ulos kampaamosta lyhythiuksisena. Polkka piti leikata, mutta muutin mieltäni ja kampaajakin rohkaisi. Lopputulos oli upea, niin upea, että sitä piti lähteä tuulettamaan kaupungille heti siitä paikasta. Koko päivän oli prinsessaolo!

Tänä aamuna sitten väsyneenä kohtasin oman kuvani kylpyhuoneen peilissä ja simsalabim – väsymys katosi kuin taivaan tuuliin! Peilistä minua katsoi vieraan näköinen pörrötukka, jonka lyhyet hiukset sojottivat jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Otin nokareen eilen ostamaani geeliä ja yritin epätoivoisesti sukia hiuksiani maanantaita muistuttavaan kuosiin. Mielessä pyörivät kaikki lyhyistä hiuksista sanotut asiat, erityisesti niiden (oletettu) helppohoitoisuus.

Geelistä ei ollut paljonkaan apua. Täytyisi kai siirtyä vahvempiin aineisiin, kuten esimerkiksi hiusvahaan? Nyt manailen itsekseni, koska minun täytyy kai kaivaa jostakin fööni esiin ja alkaa oikein toden teolla laittaa hiuksiani. Ennen niille riitti pelkkä kampaaminen.

PuoLiskoinen on jo ristinyt minut peikkotytöksi. Saatan pysyäkin sellaisena, ellen koe pian jotakin ällistyttävää ahaa-elämystä ja opi laittamaan näitä uusia hiuksiani kuten ne olivat maanantaina. Pahinta kaikessa on se, ettei minulla oikeastaan ole aikaa opetella sitä – tässä joutuu pian taas kaikenlaisiin tilanteisiin, joissa haluaisi olla parhaimmillaan.

Panta pelastaa paljon, onneksi. Sillä saa peikkohiukset siististi pois silmiltä. Harkitsen myös jokapäiväiseen huivinkäyttöön siirtymistä. Musliminaisetkin tekevät niin, eivätkä pidä tilannetta mitenkään outona. Toisaalta peikkotukka on loistava mahdollisuus testata sisäisen kauneuteni painoarvoa.     

Kirkuva siili

Minähän se, kirkuva siili. Piikit pystyssä, reagoiden lajilleni luonnottomasti – eihän siilikään voi huutaa, ihan samalla tavalla minä teen mahdottomia puolustaessani tilaani. Joskus sitä on yliherkkä: kokee liian vahvasti toisten yritykset sekaantua omaan toimintavapauteen ja omaan reviiriin. Silloin pitää kirkua, silloin pitää nostaa piikit pystyyn. Muutakaan ei voi.

Joinakin päivinä tuntuu kuin koko kokonaisuus – ruumis ja sielu – olisi tulehtunut tai vereslihalla. Silloin ei tahdo kestää sitä, että joku kumartuu puhuessa liian lähelle, utelee tai muuten käyttäytyy hyökkäävästi. Sitä tarvitsee paljon ilmaa itsensä ja muiden väliin. Toisaalta olo on sisältä myös liian pehmeä, kuin ylikypsän marjan tai hedelmän kaltainen oisin. Pinta rikkoutuu pienimmästäkin.

Kampaajalla

Leikkautin hiuksiani tänään. Noin viisi senttiä lähti pituudesta – palautin itseni siihen tilaan, jossa olin toukokuussa. Kun hiukset leikkaa, niin leikkaa pois palan elettyä elämää. Kello kääntyy taaksepäin, on halu pysyä ennallaan, aina samana. Jos hiukset muistaisivat, niin minun hiuksillani olisi nyt muutaman kuukauden muistikatko. Ne muistaisivat toukokuun ja kevään toiveikkuuden ja ne odottaisivat kesää. Lattialle saksitut lyhyet pätkät ovat kesä.

Takaisin päiväjärjestykseen

PuoLiskoisen loma alkoi. Ilma on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia mahdollisuuksia. Tänään tartuimme kirjastomahdollisuuteen ja kävimme sekä oman kunnan kirjastossa että Raisiossa. Helvi Hämäläistä kahmin mukaani. Kadotettu puutarha on itsenäinen jatko Säädylliselle murhenäytelmälle – pakkohan siihen oli tarttua. Velvoitus ja Ketunkivi löysivät myös tien luokseni.

Hullunkurinen sattuma: lainasin kaksi samannimistä kirjaa. Kummankin nimi on Skräppää muistot talteen. Toinen on ohut kuin vuoden paastonnut, toinen anteliaan paksu, iso ja värikäs. Toisen on kirjoittanut Alison Lindsay ja toisen tekijä on Marlene Öinaes. Aivan niin, ajattelin tehdä uuden aluevaltauksen askartelun saralla ja kokeilla skräppäämistä vielä jossakin vaiheessa. Olisi mukavaa tehdä kesästä 2009 sellainen muistoalbumi.

Highway hypnosis x 2

Tänään koin sen peräti kaksi kertaa, sen tunteen kun autoillessa yhtäkkiä havaitsee ajaneensa kilometrikaupalla ollenkaan miettimättä ajamistansa. On "automaattiohjaus" päällä: sitä vain on samalla tutulla reitillä, sille päätyy ja sillä pysyy ihan itsestään. Kilometrit katoavat jonnekin ja äkkiä havahtuu jossain pitkän matkan päässä.

Joskus väsyneenä siivotessa huomaa saman robotinolon. Ihminen ryömii piiloon syvälle mekaanisesti toimivan koneen sisälle.

Senttien menetyksiä

Olen menettänyt paljon senttejä tänään. Hiuksista lähti muutama (oli leikkauksen aika) ja kukkarosta lähti vielä useampi (oli nimittäin myös vaateostosten aika). Oikeastaan kaupungille ei koskaan pitäisi lähteä liian mukavissa kengissä – silloin päätyy vain tuhlauksen tielle.