Minähän se, kirkuva siili. Piikit pystyssä, reagoiden lajilleni luonnottomasti – eihän siilikään voi huutaa, ihan samalla tavalla minä teen mahdottomia puolustaessani tilaani. Joskus sitä on yliherkkä: kokee liian vahvasti toisten yritykset sekaantua omaan toimintavapauteen ja omaan reviiriin. Silloin pitää kirkua, silloin pitää nostaa piikit pystyyn. Muutakaan ei voi.
Joinakin päivinä tuntuu kuin koko kokonaisuus – ruumis ja sielu – olisi tulehtunut tai vereslihalla. Silloin ei tahdo kestää sitä, että joku kumartuu puhuessa liian lähelle, utelee tai muuten käyttäytyy hyökkäävästi. Sitä tarvitsee paljon ilmaa itsensä ja muiden väliin. Toisaalta olo on sisältä myös liian pehmeä, kuin ylikypsän marjan tai hedelmän kaltainen oisin. Pinta rikkoutuu pienimmästäkin.
Kampaajalla
Leikkautin hiuksiani tänään. Noin viisi senttiä lähti pituudesta – palautin itseni siihen tilaan, jossa olin toukokuussa. Kun hiukset leikkaa, niin leikkaa pois palan elettyä elämää. Kello kääntyy taaksepäin, on halu pysyä ennallaan, aina samana. Jos hiukset muistaisivat, niin minun hiuksillani olisi nyt muutaman kuukauden muistikatko. Ne muistaisivat toukokuun ja kevään toiveikkuuden ja ne odottaisivat kesää. Lattialle saksitut lyhyet pätkät ovat kesä.
Takaisin päiväjärjestykseen
PuoLiskoisen loma alkoi. Ilma on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia mahdollisuuksia. Tänään tartuimme kirjastomahdollisuuteen ja kävimme sekä oman kunnan kirjastossa että Raisiossa. Helvi Hämäläistä kahmin mukaani. Kadotettu puutarha on itsenäinen jatko Säädylliselle murhenäytelmälle – pakkohan siihen oli tarttua. Velvoitus ja Ketunkivi löysivät myös tien luokseni.
Hullunkurinen sattuma: lainasin kaksi samannimistä kirjaa. Kummankin nimi on Skräppää muistot talteen. Toinen on ohut kuin vuoden paastonnut, toinen anteliaan paksu, iso ja värikäs. Toisen on kirjoittanut Alison Lindsay ja toisen tekijä on Marlene Öinaes. Aivan niin, ajattelin tehdä uuden aluevaltauksen askartelun saralla ja kokeilla skräppäämistä vielä jossakin vaiheessa. Olisi mukavaa tehdä kesästä 2009 sellainen muistoalbumi.
Ansku – 22:05, Perjantaina 31. Heinäkuuta 2009.:
Vaikka minä tykkään halailla, pussailla ja olla lähellä (olipa kyseessä mies tai ystävät), toisinaan tarvitsen enemmän juuri sitä omaa tilaa. Silloin tosiaan ärsyttää, jos ihmiset eivät sitä aisti ja tunkevat liian liki.
Todellakin ajatuksiaherättävästi kirjoitat niinkin arkisesta asiasta, kuin hiustenleikkuusta. En ole koskaan tajunnut ajatella, että ”siinä lähti nyt kesä”.
Skräppäystä en ole uskaltanut vielä kokeilla; pelkään sen olevan taas sellainen juttu, johon jää kerrasta koukkuun… Toivottavasti lataat tänne kuvia aikaansaannoksistasi! 🙂
Ninni – 23:05, Perjantaina 31. Heinäkuuta 2009.:
Huh kauhistus, uskaltaisiko kuvia laittaa.. 🙂 Tuo vieläkin täällä kiikkuva pääsiäiskorttini on tarpeeksi nolo. Mutta jos – JOS – skräppäys etenee suotuisasti ja tulosta kestää katsella, niin sitten laitan kuvia. Olen viime aikoina ollut todella innokas kameran kanssa.