Kategoria: Uncategorized

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

Uusi osoite, uudet kujeet

Tämä kevät on ollut irtonaista aikaa. On tiedetty, että muutto tulee – PuoLiskoisen on aloitettava uudessa työssään virallisesti 1.5. alkaen – mutta minne muutamme ja mikä osoite? Aluksi yritimme toivotonta, eli talonmetsästystä parinsadan kilometrin päästä Uudeltamaalta. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Yhtä taloa kävimme Mäntsälässä asti katsomassa, mutta siinä oli oletettua enemmän ongelmia ja reilusti runsaammin remontoitavaa, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Lopputulos siltä sunnuntaireissulta: autossa itkevä vaimo (en tiedä miksi itkin, kai kyse oli pettymys ja haaveen hyvästelyn vaikeus) ja pikainen Hesburger-ateriointi.

Nyt tiedämme enemmän: uusi koti löytyy Santahaminasta. Osoitekin on jo tiedossa: 1.5. alkaen se on Hevostallintie 2 A 8, 00860, Helsinki. PuoLiskoinen saa työpaikkansa kautta tällaisen mahdollisuuden kerrostalokolmioon, jossa on Luojan kiitos luonto lähellä koiria ajatellen. Päätimme toistaiseksi tarttua tarjoukseen ja kokeilla elämää ”ihan helsinkiläisinä”. Katsotaan kuinka se lähtee sujumaan, tuleeko koiristamme kulmakunnan kauhu vai ihmisten ikuinen ilo. Siihen välillekin mahtuu toki paljon vaihtoehtoja. Neljäs kerros hissittömässä talossa hiukan arveluttaa – pelkään Lakun kaatavan minut portaissa. Tällainen tapahtumahan voisi johtaa suoranaiseen tragediaan ja menehtymiseen, jos huonosti kävisi! Mutta olkaamme optimisteja.

On ollut erikoista elää ilman tiedettyä osoitetta. Se on ollut nöyryyttä opettava kokemus: ainoa kotimme on oikeastaan tämä ruumis, jota sielumme asuttaa. Toisaalta se on ollut myös hermostuttavaa – lopullisen päätöksen puuttuminen on tehnyt elämästä epämääräistä. Elämä on kiemurrellut kuin ankerias käsissämme, liukkaana ja mahdottomana pitää paikallaan. Nyt kiemurtelun aika on onneksi päättynyt, ja epävarmuus vaihtunut varmuudeksi.

Pysytään luissa

Kallosta hampaisiin – kovin fyysisinä pysyvät aiheet..

Minua vaivaa hammassärky. Oikeastaan on vaikea sanoa kohdistuuko se hampaisiin vai ikeniin. Varmaa on vain, että vasenta puolta särkee. Peilillä tihrustaen ei asiasta tule selkoa: näköni on huono, vaikka peili onkin suurentava ja valaistu meikkipeili. Saan siis pysyä tietämättömyyden tilassa, kunnes hakeudun hammaslääkäriin (se tapahtunee huomenna, jos ihmeparantumista ei tapahdu).

Vanha kansa oli tässä vaivassa omatoiminen. Konstit kiukuttelevalle hampaalle olivat joskus karskit: Haapavedellä kerrotaan kivun loppuvan, jos kuolleen ruumiin sormella kaivaa kipeää hammasta, Ikaalisissa neuvotaan kaivamaan hammasta hautarististä otetulla rautanaulalla, ja sitten laittamaan veriseksi tullut naula takaisin ristiin. Nämä konstit voivat lopettaa hammaskivun – tai kenties korvata sen tulehduksella tai jäykkäkouristuksella, joka vie huomion pois alkuperäisestä vaivasta. Kesympi konsti oli hongonjokilaisilla. Heillä hammaskivun karkotukseen riitti hampaan tonkiminen ukkosen pirstomasta puusta otetulla yhdeksällä tikulla. Minä olen toistaiseksi turvautunut vain Colgaten muovisiin hammastikkuihin.

Tietoni vanhan kansan konsteista pohjautuvat jokin aika sitten lainaamaani kirjaan, SKS:n Kansanomaiseen lääkintätietouteen. Se on mainio opus, täynnä esivanhempiemme hyväksi kokemia keinoja. Myötätunto ei voi olla heräämättä, niin paljon ihmisen elämään sisältyi fyysistä kipua ja kärsimystä. Toisaalta tilanne oli sama kaikilla: hammastoukka ei säästänyt miestä eikä naista, ei nuorta eikä vanhaa, ei rikasta eikä köyhää. Viikatemies vieraili tasapuolisesti tuvissa ja kartanoissa umpisuolen, keuhkokuumeen, tai sydänkohtauksen muodossa. Ruumis oli tomumaja, ajan armoilla, sielun nöyrä koti.

Kallosta mittaa!

Internet tarjoaa nykyisin mahdollisuuden lähettää omaa sylkeään aina valtameren taakse Yhdysvaltoihin, jossa näytteestä laaditaan DNA-profiili. Maksua vastaan saat tietää esivanhempiesi maantieteellisestä historiasta: mistä he tulivat, minne menivät – mistä näytteen lähettäjä siis on ”kotoisin”. Minua on aina kiehtonut tämä mahdollisuus, vaikka en olekaan toistaiseksi saanut itsestäni irti paketin tilaamista. Tiedän myös esivanhempieni vaiheista enemmän kuin kenties moni muu, joten siinäkään mielessä se ei ole tuntunut tulenpalavan tärkeältä prioriteetilta. Mutta kiinnostus on olemassa, ja se kytee – kenties jonakin päivänä?

Sitä odotellessa olen perehtynyt erään facebook-ystäväni kautta toisenlaisiin alkuperääni koskeviin tutkimusmenetelmiin. Kyseessä on kallonmittaus ja ihmisen fysionominen arvointi. Ystäväni on kertonut, että vielä 60-luvun alkupuolella suomalaisissa kouluissakin puhuttiin niistä roduista, joista suomalaiset kansana koostuvat: lähinnä pohjoisesta ja itäbalttilaisesta. Aikana ennen poliittisen korrektiuden rantautumista oli kuuleman mukaan ihan tavanomaista, että oppilas pyydettiin luokan eteen, ja muut yrittivät silmämääräisesti arvioida hänen lähtökohtiaan, eli oliko kyseessä itäbalttilainen, lyhytkalloinen ihminen, vai pohjoista rotua edustava pitkäkalloinen kansalainen. Ennen vanhaan kallonmittaus oli jopa niin suosittua, että sitä varten oli ihan omanlaisensa työkalukin, nimittäin kalloharppi.

Kiinnostuin tästä kovasti, koska olen usein ihmetellyt meidän suomalaisten ulkonaista monimuotoisuutta. Esimerkiksi mieheni ja minä tunnumme joskus olevan aivan eri rotua: hän on pitkä, vaalea, ja kasvot ovat kapeat ynnä kallonsa pitkä, tai ainakin pitempi kuin minun. Hänen ihonvärinsä taittuu punaiseen – tämä lipsahtanee nyt jo kosmetologian puolelle, mutta onhan sekin kiintoisaa. Minä olen lyhyenlainen varreltani, poskipäät ovat korkeat, ja arvelisin olevani lyhytkalloinen (brakykefaali). Olen myös tummempi kuin PuoLiskoiseni, ja ihoni taittuu keltaiseen. Hän palaa, minä rusketun. Olen tietysti aina nähnyt tämän eron, mutta en ole pohtinut sen syitä tarkemmin. Olen ajatellut, että PuoLiskoisen juuret Hämeessä voisivat vaikuttaa jotenkin tähän, mutta olennaista on juuri se ”jotenkin” – en ole lähestynyt asiaa sen syvällisemmin. Mutta nyt olen kehittänyt melkeinpä pakkomielteen asiasta.

Itse olen geneettisessä mielessä sekoitus: minussa on slaavilaista ja saksalaista verta näiden kotoisten ominaisuuksien lisäksi. Periaatteessa olisin kai voinut syntyä erilaisiin fyysisiin piirteisiin, erilaiseen muotoon ja kuosiin. Jostakin syystä minulle jaettiin kuitenkin juuri nämä kortit. Perin isäni huonon näön, ja äitini silmien värin. En perinyt isäni pituutta, mutta sain hänen sukunsa henkisiä piirteitä, vai sielullisiksiko niitä sanoisi. Olen itäisestä Suomesta kotoisin, ja verityyppini on O+. En usko näiden asioiden vaikuttavan älykkyyteen, mutta tunnistan itsessäni niitä piirteitä, joita stereotypia itäiselle ihmiselle antaa.

Katselen joskus ihmisiä sillä silmällä ollessani ostoksilla tai kirjastossa. Mietin näenkö pohjoisen ihmisen, vai itäbalttilaisen. Olen siksi paljon maallikko, että näitä arvioita ei voi pitää missään mielessä luotettavina, ovatpa vain yksi tapa viettää aikaa ja käyttää silmiään. En ole edes täysin varma kallonmittauksen metodista, eli kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu. Kuvittelin, että se on parasta mitata mittanauhan avulla (esimerkiksi vaateompelussa käytettävällä, sellaisella kankaisella), mutta ilmeisesti niin ei olekaan asian laita.

Joku täydellinen tosikko voisi nyt sanoa, että tämä kiinnostus johtaa ihmisten vääränlaiseen arvottamiseen. Minusta saan kuitenkin olla niin kiinnostunut aiheesta kuin itse haluan, varsinkin kun tiedän tässä lähestymistavassa kuuluvani ”häviäjien” joukkoon: joskus aikoinaan meitä lyhytkalloisia (tunnettuja myös kampakeraamikkoina) pidettiin alempiarvoisina kuin pitkäkalloisia (nuorakeraamisia) kanssaihmisiä. Mutta se oli ennen se. Lienemme suureksi osaksi sekoituksia me kaikki. Enkä takuulla antaisi PuoLiskoisen alistaa itseäni pelkän pitkän kallonmuotonsa suoman edun nimissä, vaan päinvastoin: taistelisin uljaasti meidän lyhytkallojen kunnian puolesta karuun loppuun asti! Iloitkoon hän kuitenkin kallonmuodostaan, kuten minä omastani.

Projekti Uusimaa etenee..

Muuttomme Uudellemaalle on jälleen yhden askeleen lähempänä toteutumista: kiinteistövälittäjä on tulossa tekemään arviota talostamme. Sitten myyntiin vaan, ja toivotaan jonkun kiinnostuvan. Kevät koittaa nopeammin kuin uskommekaan!

 

 

 

 

Siivetön jaarittelee unistaan

Olen yhä vankemmin sitä mieltä, että unilla on suuri merkitys. On oikeastaan epäolennaista haaskata aikaa pohtimalla mikä se voisi olla, koska sitä on pähkäilty ihmiskunnan aamusta alkaen saavuttamatta yksimielisyyttä, mutta joku merkitys niillä nyt kuitenkin on. Siksi mainitsen nyt pari joulun ja uuden vuoden välillä näkemääni unta.

Yhdessä unessa olin menossa naimisiin. En ollut oma itseni, olin Satu Silvon näköinen sellaisena kuin Satu Silvo oli minun iässäni. Hääpukuni oli aika kapealinjainen, mitäänsanomaton, arkinen. Sulhanen näytti aivan Jari Sarasvuolta, jos Jari Sarasvuo painaisi noin 20-30 kiloa enemmän kuin nyt.

Olin suhteellisen onnellinen, vaikka unessa syntyikin vaikutelma parisuhteen olevan jo vähän ylittänyt ”parasta ennen” -päivämääränsä. Ongelmaksi muodostui anoppi (Seela Sellan kaksoisolento), joka oli hitusen ärsyttävä – ja päädyin tappamaan hänet! Minä! Lempeistä lempein, kyyhkynen, serafien sukua? Anoppi ei ollut missään suhteessa sietämätön, vain vähän eri tahdissa kuin minä.

Mitä tästäkin pitäisi ajatella? -Ei muuten ole edes ensimmäinen kerta, kun uneksin olevani jossakin itselleni vieraassa ruumiissa vankina. Sieluni ja mieleni ovat omiani, mutta ruumis on toinen. Viime aikoina Nukkumatti on näyttänyt useammankin tällaisen unen.

Toisessa unessa olimme etsimässä uutta asuntoa. Tämä uni liittyy selvästi nyt meneillä olevaan prosessiin, joka vie meidät keväällä Uudellemaalle. Päädyimme katsomaan erään PuoLiskoisen työtoverin rivitaloasuntoa ostamistarkoituksessa. Tämä ihminen ystävällisesti tarjoutui itse istumaan pihalla pari päivää, että saisimme kokeilla asumista asunnossa. Rivitaloyhtiö oli suuri, ja neliömäisesti rakennettu – naapureita oli joka puolella. Heti, kun oven aukaisi, niin jo joku pää kurkkasi naapurin ovesta tai ikkunasta. Koin sen ahdistavana. Katsoin asunnosta vain olohuoneen ja sen perusteella ajattelin asumuksen olevan siedettävä. Sitten tajusimme, että sehän on Turussa, siis tämä asunto, ja mitä me tekisimme turkulaisella rivitalokolmiolla? Tämän huomattuamme katselin asunnon kunnolla läpi, ja huomasin siinä monia muitakin puutteita sijainnin lisäksi. Poistuimme helpottuneina. (Koirat olivat mukana tässä unessa, ja ne olivat tavattoman vaivalloisia: raapivat asunnon lattioita, pitivät ääntä, remusivat ynnä muuta.)

Siivetön, hetken myös pyörätön

Mitäpä olisi joulunalusaika ilman pieniä, mukavia sattumuksia, jotka sekoittavat arjen pakkaa! Minulla tällainen kiihdyttävä kokemus oli tiistaina. Ja näin se meni:

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Vahdolla asuvan ystävän kanssa sovittu metsäretki koirain juoksutarpeen tyydyttämiseksi. Pakkasin siis Lakun PuoLiskoisen autoon (minun leppäkerttuautoni ei kooltaan riitä Lakun kuskaamiseen) ja lähdin ajelemaan. Oman kunnan puolella poliisi pysäytti puhallusratsiaan – no mikäpä siinä. Vitsailin rennosti poliisin kanssa, joka tuntui ilahtuvan tervehtimisintoa pursuavan Lakun näkemisestä. Kaiken kaikkiaan olo oli melkoisen mainio, melkein hykertelin. PuoLiskoisen autossa on pehmeä kyyti, ja navigaattorikin siististi kiinni, toisin kuin minulla. Laulelin radion mukana ja aikaa ajeluun tuntui olevan runsaasti, siksikin suhteellisen hidas nopeus.

Nousiaisissa sitten Se tapahtui, Vahdontiellä olevalla sillalla. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ohhoh, nyt rengas puhkesi. Kuului nimittäin todella omituinen, kova ääni, ja oikeassa eturenkaassa tuntui jotain outoa. Toinen ajatus oli, että ei tämä nyt muuten ole renkaan puhkeaminen, vaan jotain pahempaa. Kolmas ajatus koski vettä sillan molemmin puolin: onkohan tässä syvää?

Autoa ei voinut ohjata ollenkaan, mutta jarrut sentään toimivat. Kaiteeseen en ajanut, vaan ajokki pysähtyi sievästi ja järjettömästi aivan keskelle siltaa: siinä matkani pää. Kummallinen palaneen haju leijui auton ympärillä. Minäpä hyppäsin ulos tarkistamaan tilannetta. Pyörä oli ihan sijoiltaan, irti siis ainakin osittain. Ja mainittakoon muuten tässä kohtaa todella positiivinen asia: ensimmäiset ihmiset pysähtyivät auttamaan ja tukemaan jo tässä vaiheessa! Heti ensimmäinen ohiajava auto pysähtyi ja lopulta paikalla oli varsinainen leegio ihmisiä. Turhia ovat ne puheet, etteivät suomalaiset enää toisistaan välittäisi, sen tulin kyllä huomaamaan. Kolme avuliasta miestä vedätti autoa jonkun liinan avulla hiukan syrjemmälle siitä keskeltä. Ei tarvinnut yksin odottaa hinausauton tuloa. Tämä vahtolaisystävänikin lähti heti ajamaan paikalle, kun sai soiton minulta, ja saatiin Laku sijoitetuksi hänen kulkupeliinsä kotimatkaa odottamaan.

Tiistai oli siitä paha päivä auton hajoamiselle, että Soneran matkapuhelinverkko oli kai koko maanlaajuisesti toimimaton. Toinen paha juttu oli PuoLiskoisen työtilanne: juuri sinä päivänä tietysti työpaikalla oli vieraita pääkaupungista ja ulkomailta, ja mies kiinni heissä. Onneksi sain vahtolaisystävältä kyydin kotiin, ja sen jälkeen tekikin kuuma suihku terää. Hiukan saatoin kylmettyä Tapahtuman aikana: kurkku oireili hiukan eilen, ehkäpä johtuen koettelemuksestani.

Joulua edeltävät ajat vietetään tietysti kaupoissa juosten, ja auto-onnettomuus vaikeutti tätä rattoisaa ajanvietettä jonkin verran. Saimme PuoLiskoisen kulkupelin kuitenkin takaisin huoltamolta jo eilen illalla, ja se helpotti suuresti. Täällä savipeltojen keskellä autotta eläminen on hyvinkin hankalaa, eikä olisi ollut mukavaa PuoLiskoiselle saada juosta minun käskyttämänäni sen seitsemät asiat raskaan työpäivän päätteeksi.

Siivetön oli siis hetken verran myös pyörätön, eikä nauttinut siitä. Hymyilytti kuitenkin, kun sain kuulla PuoLiskoisen auton tarvitsemat uudet osat: alapallonivel ja koiranluu.

Siivetön nelisilmäinen

Kuvataiteessa meillä serafeilla on usein ollut silmiä enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Siipiä oikeilla serafeilla on kuusi (minulla siivettömällä ei siis yhtä ainoaa paria löydy, tämähän on selittämättäkin selvää), ja joskus niihin on kuvattu silmiä kymmenen, tai täysi tusina. Ikonimaalauksen yhteydessä en ole itse tähän törmännyt, mutta toisaalta olen maalannut vain kaksi pikkuruista perusserafia. Maalaustaiteessa siipien silmät lienevät perua juutalaisesta ajattelusta Elämänpuun, sefirotin, sisältämistä hyveistä, joita jokainen silmä edustaa.

Enkeleiden korkeimpaan hierarkiaan kuuluvat valtaistuimet kuvataan nekin runsaasti silmillä varustettuina. Ne kuvallistetaan siivellisinä tulipyörinä ja – aivan oikein – siivissä on silmiä.

Minä siivetön serafi olen vain nelisilmäinen. Lapsesta asti olen kärsinyt huonosta näöstä. Sain jo ala-asteella ollessani silmälasit, eivätkä ne aina nauttineet hyvästä kohtelusta käsissäni. Optikot saivat tämän tästä korjailla niitä uuteen uskoon, ja taisipa lasien pinta olla melko naarmuinen.

80-luvulla silmälasit eivät olleet niin kivoja kuin nykyisin. Linssien ohennuksesta ei juuri tiedetty, tai ei välitetty. Kehykset olivat nekin ihan oma juttunsa. Silmälasit olivat välillä aika traumaattinen kokemus, mutta olen päässyt siitä aikuisiällä eroon. Todisteeksi tämä kuva:

rillirausku

Siivetön askartelee ja raivostuu

Tekaisinpa juuri kolmetoista joulukorttia! Ajattelin ensin, ettei projektista tule mitään: sorruin ostamaan Prismasta sellaisen askartelusetin (ei ikinä enää), jossa oli suljetussa muovipussukassa ”jouluisia” askarteluhärpäkkeitä. Kotona pussin avatessani koin raivopettymyksen nähdessäni epätyydyttävän sisällön. Oli siinä laihanluirua kartongintapaista, joutavia, pahvisia hyvän joulun toivotuksia, hyödytöntä pehmopaperia, joka olemukseltaan muistutti jotain vessapaperin ja talouspaperin sekamuotoa. Kiukkusin asiasta aikani, mutta sitten ryhdyin kuitenkin toimeen.

Kannattihan se. Alun pessimismin mentyä pääsin vauhtiin, ja nyt todellakin on yli tusina itse tehtyä taideteosta valmiina. Vielä toisen mokoman kun teen, niin urakka on valmis tältä vuodelta. Hiukan masennuin PuoLiskoisen katsellessa kortteja ja todetessa, että ajatushan se on tärkein.

Vain hyvin luottavaiset ihmiset – tai lapset – ostavat sian säkissä, tai askartelusetin sinetöidyssä muovikääreessä. Näen mielessäni pehmeäkatseisia ihmisiä Prisman askarteluhyllyllä tarttumassa luottavaisin sormin näihin setteihin. Näen tähtisilmäisiä lapsukaisia katkarapusormineen.

Siivetön käy Turussa ja näkee laihan hevosen

Olinpa taas tänään Turussa. Yliopistonkadulla näin (liian) pitkään paastonneen hepan – sen ruokkija ansaitsisi ankarat moitteet, sillä kavioeläin oli todella ruipelossa kunnossa.

heppa

Koko alkusyksyn ajan on patsaan jalusta ollut varattu: ohi kulkiessani siinä on haitaria rääkännyt toiveikas katusoittaja. Sen vuoksi kuvan ottaminen jäi tälle päivälle, vaikka sellaista mielin jo aiemminkin. Haitaristi ei tosiaankaan tuntenut instrumenttinsa saloja missään mielessä, vaikka kuinka tarmokkaasti yritti huojua ”musiikkinsa” tahdissa. Onneksi hän oli nyt jäänyt kotiin, tai vaihtanut elämöintipaikkaa.

Oi ihmettä! Siivetön on nyt myös jalaton!

Pieni murhe voi suureksi muuttua. Kävelin itselleni kunnon rakot jalkoihin, ja eivätkös ne mokomat (oman Semmelweissia uhmaavan tohtorointini seurauksena) tulehtuneet. On ollut todella vaikea sopeuttaa itseään hitaa-aaseen kävelytahtiin, klenkkaamiseen – kaiken sen huomioon ottamiseen, mikä liittyy huonontuneeseen kävelykykyyn. Jopa autolla ajaminen on hankalaa, koska kipu tuntuu silloinkin. Minulle tämä vaiva on vain hetkellinen, mutta silti on kärsivällisyys ollut koetuksella.

Olen usein miettinyt tämän olevan yksi vanhenemisen suuria haasteita. Kuinka tottua siihen, että aiemmin luonnollisilta tuntuneet kyvyt ja taidot huononevat, ettei ihminen enää ole entisensä. Huomaako sen, vai onko muutos niin hidas, että siihen on aikaa sopeutua? Onko ihminen alituisessa suuttumisen ja turhautumisen tilassa, kun ei pysty/jaksa, vai voiko sen tyynin mielin hyväksyä? Toisaalta: onko mitään muuta realistista vaihtoehtoa kuin hyväksyä se? Kapinoivatko vanhukset salassa – vai ovatko he oivaltaneet täydellisen terveydentilan olevan sittenkin pelkkä haave ja illuusio? Pidän itseäni sairaana silloin, kun minuun koskee. Elimistö voi kuitenkin kaikessa salassa potea monenlaistakin vaivaa, joista en – onneksi – mitään tiedä. Tervekin voi olla sairas.

Luin jokin aika sitten ihmisestä, joka ei halua elää ikivanhaksi. Hän aikoo lopettaa säännölliset lääkärikäynnit siinä vaiheessa kun täyttää 75 vuotta, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Moni tuskin tätä ymmärtää, mutta siivetön hyväksyy sydämensä pohjasta. Olen joskus selaillut PuoLiskoisen saamaa terveydentila-selvitystä, hän kun on superhienon työpaikkaterveydenhuollon piirissä. Minua suoraan sanottuna kauhistutti katsella sitä paperia! Oli arvoa monenlaista: verenkuvaa, verenpainetta, kolesterolitasoa ja sokeria.. Ja onnettoman kuolevaisen omien arvojen vieressä oli ideaalitaso, jota kohti kai pitäisi (turhaan) pyrkiä. Jos tuo ei ole ahdistavaa, niin mikä sitten on? Mieti yökaudet kolesteroliasi, ja päivisin totta vie myös muistat, että tänäänkin pitäisi harrastaa n minuuttia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa, alkoholia saisi nauttia x annosta, ja kaloreita syödä y:n edestä.

Kestän tulehtuneet jalkani stoalaisen tyynesti. Nopeammin kuin uskonkaan olen taas terve ja hyppelen. Joka päivä ihoni alla tapahtuu, tai ei tapahdu asioita, jotka jouduttavat kuolemaani. Rakot tuskin näihin kuuluvat, mutta muistuttavat nekin tehokkaasti kuolevaisuuden tosiasiasta.