Kirjoittajalta Ninni

Syödäänkö pettua?

Eurokriisi koettelee maanosaamme, eivätkä vanhan kansan enteetkään lupaa hyvää: Laurin päivää vietettiin sateisissa merkeissä. Kirkas aurinkoinen olisi merkinnyt koko loppuvuodeksi kaikkea hyvää ja kaunista, vaan toisin kävi. Pettua lupaa Laurin sade, kuin heijastellen talouspoliittista tilannettamme.

Viime aikoina olen ollut suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut vanhan kansan juhlapäivistä, tuosta menneestä tavasta hahmottaa vuoden kierto. Jaakon päivä rauhoitettiin ennen maailmassa työnteolta, lattiat koristettiin juhannuksen tapaan lehdillä. Kuinka moni ihminen nykyisin luopuisi mistään työtehtävästä  (harrastuksesta nyt puhumattakaan) uskomuksellisen syyn vuoksi? Kalenterissamme on lain voimalla säädetyt vapaapäivät jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niiden tuoma vapaa-aika on tavan ja tottumuksen vapaata. Siihen ei liity ajatusta ihmistä suuremman mahdin loukkaamisesta työnteolla.

Minua viehättää ajatus yhdestä ja samasta paikasta, ja ajan eri kerrostumista. Asun Mietoisten Hietamäessä, jossa Jaakolle on aikoinaan omistettu kirkko ja markkinatkin. Kävelen täällä, tässä paikassa ja ajassa, tavallisena arkipäivänä, jonka kohdalla läntisessä kalenterissamme on Jaakon nimi. Ortodoksisessa kirkossamme tänään muistetaan Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumista. Kalentereissamme tunnetaan nämä kaksi suurta ja merkittävää pyhää, mutta merkitystä niillä ei ole. Muissa ajan kerrostumissa elävät omaa elämäänsä varjo-olennot. Tässä paikassa, toisesta ajassa, voi kuulla hiljaisia askeleita – siinä joku suuntaa kulkunsa Jaakolle omistettuun kirkkoon. Toisen ajan olennot, läpinäkyvät, hiljenevät myös pyhän Annan muistoksi. Muiden aikojen hiljentyessä tulee ainoa melu ja meteli omastamme.

”Ano meille hyödyllisiä asioita, sekä suurta armoa, ruumiittomien voimien johtaja..”

Näin kuuluvat ylienkeli Gabrielille omistetun kontakin hurskaat sanat. Olisi kai minunkin pitänyt ne lukea ennen autonkaisen käynnistämistä: vankkurini vierivät vastustamattomalla voimalla kohti ostosparatiiseja. Jos ennen kysyttiin ihmisen tarvitseman maan määrää, niin nyt voisi kysyä naisen tarvitsemien vaatteiden määrää. Kuinka paljon on tarpeeksi? Mikä määrä on liikaa? Onko vaatehuoneen koko hyvä määrittäjä?

Mutta takaisin ylienkeli Gabrieliin, jonka päivää me ortodoksit tänään vietämme. Itse tunsin suurta kiitollisuutta katsellessani kesäisen luomakunnan kauneutta, poutapilviä, sinitaivasta, puiden tuulessa huminoivia latvoja. En osaa aina muotoilla sanoiksi elämän tarkoitusta, mutta tällaisina päivinä sitä tuntee olevansa erottamaton osa tätä kaikkea kauneutta. Ehkä siinä on tarkoitusta enemmän kuin kylliksi?

Itäisen kristikunnan kunnioittaessa ylienkeli Gabrielia tyytyy läntinen Suomi entisajan oripääläisen suulla toteamaan, että ”Joelin päivänä mennään heinään.”

”Sillä sananjalka kasvaa synkässä metsässä..”

Näin tiesi juhannuksen ”taikakukkaa” kuvata Kustaa Vilkuna. Minä en valvonut juhannusyötä metsässä, joten en tiedä puhkesiko sananjalka kukkimaan vanhan kansan uskomusten mukaan, mutta mikään ei toisaalta yllätä minua – ehkä se kukkikin. Ken tietää, kertokoon.

Koko viime vuosi on ollut kuin odotushuone. 40. syntymäpäivä on häälynyt ylläni tumman uhkan tavoin. Nyt kun olen juhlinut juhlani on olo yhtä aikaa hämmästynyt ja helpottunut: eihän se tämän kummallisempaa ollutkaan. Koen olevani sama ihminen kuin ennenkin, se sama serafi siivittä, ikonimaalaava, lukeva, tuumaileva, pohdiskeleva itse. Poissa ovat kaksikymppisyyttä synkistäneet syntymäpäivämasennukset!

Tahdon palata ajatuksineni vaaleanpunaisen blogin ääreen. Tahdon pitää kirjaa elämästä, vaikka sitten vain itselleni.

Aaton mietteitä

Huomenna täytän 39 vuotta. Yleensä tällaisten merkkipäivien lähestyessä sitä miettii elämää ja sen ilmiöitä. Huomasin juuri, että on paljon asioita, joista en pidä. Listataanpa niitä nyt tähän lähestyvän juhlan kunniaksi.

* Lentonäytökset. Ne ovat turhuutta ja saastuttavatkin. Paljon rahaa palaa taivalle (en edes viitsi sanoa mitä maksaa tunti ilmailua)  ja mistä syystä? Ei ainakaan mistään asiallisesta ja hyväksyttävästä.

* Formulakisat. Logiikka on hiukan sama kuin edellä. Vastenmielistä surauttelua ja itsetuhotaipumuksella rahastamista.

* Jääkiekko. Väkivaltaista ja pohjimmiltaan tarkoituksetonta. Isot miehet kumikiekon perässä, primitiiviraivon vallassa. Voitoista ja tappioista seuraa inhottavia kansallisia purkauksia, jotka tuovat mieleen assosiaatioita 30-luvun Saksasta.  

* Kaikki muu veneily, paitsi soutuveneily. Sielläpä karien ja kivien päällä ovat aina apua odottamassa, ennemmin tai myöhemmin.

* Pilkkiminen. Hulluuden huippu: jotkut tekevät sitä huvikseen ja syöttävät kalat kissoille. Maailman nälkäisten pilkkaamista.

* Alemyynnit. Harvoinpa ne alennukset kovin suuria ovat. Kauppias pitää aina huolen siitä, että voittoa tulee.. Asiakkaan luuloteltu tunne ”hyvien kauppojen” tekemisestä on surullinen harhaluulo.

* Sarjakuvat. Kuvat ovat tarpeettomia, kyllä teksti riittää.

* Uudet perunat. Raivostuttavan pieniä ja mitättömiä. Uusien perunoiden aikaan on perunoiden ostaminen varsinaista piinaa. Tarjolla tuntuu olevan vain pieniä tai vielä pienempiä.

* Puolukat. Pahoja. Saisivat mädäntyä metsiin.

* Olut. Kuinka joku voi sitä juoda?

* Heavy-musiikki. Kuinka joku voi sitä kuunnella?

* Tatuoinnit. Vakavia henkisen häiriintymisen merkkejä.

* Lävistykset. (Sama peruste kuin edellä).

* Tupakointi. En vain jaksa tajuta.

* Itseäni pitemmät naiset. Ei sellaisia saisi olla?

 

Nyt kun asiaa oikein ajattelen, niin tämä lista voisi venyä vaikka kuinka pitkäksi. Sille pääsisivät jehovantodistajat, Suomen Lappi, pitkätukkapojat, ja oma kotoinen byrokratiamme. Mutta jätetään nyt tämä tähän, ja aletaan miettiä iloisempia asioita. Olen leiponut meille valkosuklaamoussella täytetyn mansikkakakun, ja eilen tekaisin korvapuusteja. N-koirat ovat rakkauden tunnelmissa, kiitos Nupun juoksuajan. Kaikki on siis valmista Suureen Juhlaan 20.6.

 

Ei Edes Raiskaustapauksissa!

Timo Soinin kielteinen aborttikanta tuntuu olevan median mielestä jatkuvan uutisoinnin arvoinen asia. Ilmeisesti abortista saa – tai pitää – Suomessa ajatella vain yhdellä tavalla, nimittäin myönteisesti. Muunlainen ajattelu on loukkaavaa. Jokainen toki ajatelkoon mitä tahtoo päänsä sisällä, mutta kysyttäessä on turvauduttava tähän puoliviralliseen Ainoaan Oikeaan Totuuteen.

Minä olen jo äänestänyt, eikä ääneni mennyt perussuomalaisille. Siitä huolimatta tunnen tässä asiassa sympatiaa Soinia kohtaan. Miksi hän ei saisi ajatella abortista juuri niin kuin haluaa? Se ei suomalaista lainsäädäntöä muuta mihinkään suuntaan.

Soinin aborttikohu huipentuu aina ääni väristen lausuttuun kauhistukseen: Hän Ei Sallisi Sitä Edes Raiskaustapauksissa! Unohdetaan sujuvasti, että ehdottomasti suurin osa aborteista tehdään niin kutsutuin sosiaalisin syin terveille naisille, joita ei ole raiskattu. Epäselväksi jää kannattavatko kauhistelijat itse näitä sosiaalisista syistä tehtyjä abortteja. 

Näin henkilökohtaisella tasolla minun on vaikea ymmärtää aborttia. Kyseessä ei ole niinkään eettinen kanta kuin käytännöllinen: kun on saatavilla jälkiehkäisytabletti (sen saamiseen tarvitsee vain tallata sisään apteekin ovesta ja pyytää) niin miksi olisi tarvetta aborttiin?

Oma lukunsa ovat toki abortit, jotka tehdään sikiöseulontojen jälkeen, kun on olemassa epäilys tulevan lapsen vammaisuudesta. Tosin aina nämä tutkimukset eivät ole sataprosenttisen varmoja, joten abortoiduksi voi joutua tervekin sikiö. Mutta jos sen riskin on valmis ottamaan..?

Evankelis-luterilainen kirkko voisi voittaa kiemurtelun, välttelyn ja monimielisyyden maailmanmestaruuden aborttiasiassa. Katsotaanpa! Ensin kansankirkko opettaa kristinuskon pitävän pienintäkin elämää pyhänä. Kirkko on kautta aikojen puhunut syntymättömän ihmiselämän suojelemisen puolesta, kertoo evankelis-luterilaisen kirkon oma sivusto. Hämmentymättä ei kuitenkaan voi lukea julistusta kaiken elämän pyhyydestä ja sitten seuraavaa listaa poikkeuksista. Elämä ei taidakaan olla pyhää, tai se on sitä vain tiettyjen reunaehtojen toteutuessa. Piispojen mielestä abortti on hyväksyttävä raiskaustapauksissa, lapsen vammaisuuden vuoksi, ja äidin hengen ollessa uhattuna.

Mielenkiintoinen tilanne on erityisesti jos ajatellaan raiskattua naista, joka syystä tai toisesta päättäisi pitää lapsen. Jos olisin itse sellainen lapsi, niin minun olisi vaikea ajatella piispalliselta tasolta tullutta hyväksyntää minun tappamiselleni jo ennen syntymääni. Joutuisinko elämään elämäni miettien, että minussa oli jotakin niin väärää ja pahaa, että minut olisi saanut poistaa kohdusta kaikkien hyväksyessä toimenpiteen? Miten tällainen vaikuttaa lapsen, ja myöhemmin aikuisen, käsitykseen omasta arvostaan ja oikeudestaan elää, omasta tasavertaisuudesta muiden ihmisten kanssa?

Joko elämä on pyhää tai se ei ole. Minusta tästä ei voi tehdä kieliopillista sääntöä, jota seuraa lista poikkeustapauksia. Pitäisi kuitenkin pystyä näkemään ero ihanteiden ja käytännön välillä. Mielestäni kirkot eivät häviä mitään pitäessään yllä ihanteita. Todellisessa elämässä ihanteet voivat toteutua, tai ne voivat toteutua osin. Joskus ne jäävät kokonaan toteutumatta. Olennaista kuitenkin on ihanteiden olemassaolo, uskallus uskoa niihin ja sanoa se ääneen.

Mitäkö itse ajattelen? Suomalainen lainsäädäntö on mahdollistanut abortin ja hyvä niin. Itse en uskoisi pystyväni tekemään aborttia missään olosuhteissa. En ole joutunut testaamaan vakaumustani tosipaikan tullen, mutta joskus asiat vain tietää – tai tuntee sydämessään.     

Variksista, koirista, ja aamuisesta usvasta

Uuden kuukauden alussa on hyvä aika vilkaista mitä Vanhat merkkipäivät tietävät kertoa tästä nyt alkaneesta kuusta, jota optimistisesti pidän ensimmäisenä kevätkuukautena. Jaan nimittäin vuoden matemaattisen tarkasti neljään vuodenaikaan, joista kukin kestää tasan kolme kuukautta – ei enempää, ei vähempää. Viis lämpömittareista, sanon minä, ja katsokaamme kalenteria!

Mutta nyt takaisin Vanhoihin merkkipäiviin. Maaliskuussa maantiellä oleva varis tietää kelirikkoa. Ilmassa lennellessään se ennustaa kaunista ilmaa. Aamu-usvan korkeutta kannattaa myös tarkkailla: jos koira pääsee sen ali juoksemaan, niin sitten ovat touot turvassa hallalta. Alemmas painuessaan usva ennustelee hallayötä vastaavaan aikaan elokuulle.

Esivanhempamme tosiaan viettivät paljon aikaa tarkkaillen luonnon ilmiöitä. Meille luonto ja sää vaikuttavat korkeintaan vaatevalintoihin. Niistä ei enää riipu elämämme. Olisivatkohan osanneet ihmiset satoja vuosia sitten kuvitella meitä singahtamassa aamuvarhain autoihimme luomatta silmäystäkään taivaanrantaan? Saati sitten, että alkaisimme silmillämme mittailla aamuista usvaa ja koiran juoksua siihen nähden.

Maaliskuuta kutsuttiin muuten myös mariankuuksi, onhan se ”taivaallinen kuukausi”, jonka kohdalle osuu Marian ilmestyspäivä.

Sillalla-lal-laa

Mäenkylän sillan piti olla suljettuna 1.3. alkaen. Minua tämä tietysti ärsyttää, koska sen sillan ylittäminen sattuu olemaan helpoin mahdollinen tapa päästä kunnan kirjastoon.

Tänään kirjastoreissullani huomasin kuitenkin autojen ajelevan iloisesti yli ongelmasillan. Ei sitä oltu myöskään suljettu millään tavalla. Ajaa huristelinpa yli siis minäkin. Enpä ainakaan päätynyt jokeen autoineni, joten se siitä.

Pelkäänpä vain tämän sillan sulkemisen siirtymisen tarkoittavan sitä, että sen avaaminen venyy myös!    

All you need is love …?

Luin jokin aika sitten Märta Tikkasen isovanhempien tarinan Emma ja Uno. Rakkautta tottakai. Tikkasen isoäidin, Emma Sjödahlin, vie mennessään elämää suurempi rakkaus älykkääseen ja sivistyneeseen tulisieluun, jolla on pää täynnä suuria haaveita – ja taskut tyhjät mammonasta. Uno Stadiuksen kanssa Emma saa paljon taloudellisia murheita – mies myy vaimonsa myötäjäistilan ja hassaa tämän omaisuuden – ja kuusi lasta huolehdittavakseen. Käytännössä yhteiselämä päättyy jo ennen viimeisen lapsen syntymää.  

Meillä kaikilla lie taipumus kuvitella ennen asioiden olleen paremmin. Uno Stadius rinnastuu kuitenkin oikein kauniisti näihin nykyajan elatusmaksujen välttelijöihin, olipa vain paremmin koulutettu ja näyttävämmällä taustalla.

Ihmiskunnalla on ehkä vain rajattu määrä tarinoita, mutta lukematon määrä toisintoja ja variaatioita. On nuori mies, on nuori nainen – on rakkaus. On perhe-elämä, joka on joko onnellista, tai sitten ei. Joidenkin rakkaustarinoissa on tummia sävyjä enemmän kuin toisten. Joidenkin rakkaustarinat eivät edes ole rakkaustarinoita toisten mielestä. Kuka määrittelee rakkauden?

Tikkasen kirja tuo mieleen Jörn Donnerin ansiokkaan kertomuksen isovanhemmistaan. Minetten rakkaus on kronikan nimi. Donnerin isoäiti, rikas neito hänkin, vältti joutumisen köyhän oppineen puolisoksi. Ei rakkauden puutteen vuoksi, vaan sulhasen ennenaikaisen kuoleman. Tikkasen isoäiti solmi rakkausliittonsa, eikä sen tarina päättynyt kovinkaan onnellisesti. Menneen ajan ihmiset, huoltajat ja vanhemmat, saattavat silmiimme vaikuttaa kylmiltä ja laskelmoivilta. Mutta ehkä ripaus heidän tervettä järkeään sopisi meidän aikaamme? Yksin rakkaudesta ei voi elää. Sillä ei makseta vuokraa (asuntolainasta puhumattakaan), eikä sitä voi syödä. 

Kaipuusta ja irrallisuudesta

Löydettyäni Jhumpa Lahirin kirjat olen myös pysynyt niiden uskollisena ihailijana. Uusin löytöni on hänen novellikokoelmansa Tuore maa. Aiempien kirjojen (Tämä siunattu maa, Kaima) tavoin sekin käsittelee kulttuurien yhteentörmäystä, sopeutumista ja sopeutumattomuutta, ihmisiä kahden kulttuurin välissä.

Lahirin ihmiset kantavat Intiaa mukanaan, he pakkaavat sen sieluunsa ja suuntaavat kohti Länttä. Perheet voidaan perustaa Englannissa tai Yhdysvalloissa, mutta oma kulttuuri lyö leimansa perhe-elämään. Intia ei irrota otettaan seuraavasta sukupolvestakaan: nämä lapset ovat muukalaisia vanhemmilleen ja heidän Intialleen, mutta vieraita myös lännelle. Syvimmät siteet taitavat heidän kohdallaan muodostua toisten samanlaisten, kohtalotoverien, välille. Muukalaiselle muukalainen on tuttu.

Nautin Lahirin maailmasta, mahdollisuudesta kurkistaa intialaiseen kulttuuriin ja sen kohtaloihin länsimaissa. Pidän siitäkin, että Lahiri kirjoittaa avioliitoista: seka-avioliitoista ja samankaltaisten kesken solmituista, ja niissä ilmenevistä ongelmista. Joskus toinen ihminenkin voi olla kuin vieras maa.

Sain ja menetin

Ostin viikko sitten kauniin, lämpimän ja pehmoisen oloasun. Tänään N-koirat olivat raahanneet sen yläosan keittiön lattialle ja pureskelleet vetoketjun rikki. Sain jotain ja menetin sen. Tuntui katkeralta hetken ajan, mutta nyt olen jo sopeutunut. Mikään ei ole pysyvää.

 

  

Minulla on asiaa

Lisää yksi k sandaaliin ja saat skandaalin.

Tuhka ja tuska ovat yhtä kirjainta vaille sama sana.

Jumala ja humala ovat nekin arveluttavan lähellä toisiaan.

Näiden syvällisten aatosten jälkeen onkin syytä mainita muutama kirjallisessa mielessä merkittävä kokemus.

Merkkimiehiä monenlaisia

Hellevi Arjavan Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Wegeliuksista ja Swaneista vie lukijansa 1800-luvun pappiloiden maailmaan. Pohjanmaalla vaikuttanut Maalahden rovasti Jacob Wegelius on juuri tämä ”merkillinen isoisä”, joka yhdistää esi-isän ominaisuudessa sellaisia suomalaisen kirjallisen kulttuurin edustajia kuin Kersti Bergroth ja Anni Swan. Lisäksi hänestä lähteneet sukulinjat levittivät pietististä aatemaailmaa Suomen pappiloihin ja solmivat vuorostaan liittoja merkittävien porvaris- ja aatelissukujen kanssa.

Arjava marssittaa lukijan eteen suorastaan hengästyttävän määrän ihmisiä, nimiä ja asemia. Onneksi kirjan lopusta löytyvät sukupuut ja henkilöiden pienoiselämänkerrat, sillä ilman niitä henkilögallerian koko voisi käydä ylivoimaiseksi lukijalle. Myös vanhahtavat sanat on teoksen lopussa huomaavaisesti suomennettu.

Jos joku tuntee tarvetta märehtiä porvarien ja pappien yltäkylläisestä ja riiston täyttämästä elämästä, niin kannattaa tutustua tähän kirjaan. Suomalaisissa pappiloissa elettiin nimittäin melko vaatimatonta elämää. Suomessa tosin eivät kartanotkaan ole – Louhisaaren tapaisia poikkeuksia lukuunottamatta – kivilinnoja ja palatseja, vaan keskiverto kartano voi ulkomuodoltaan olla kuin suuri talonpoikaistalo. Muutenkaan en ole varma tästä nykyajan oletetusta (?) paremmuudesta mitä ihmisten tuloeroihin tulee: 1800-luvulla pienen pappilan perhe ei takuulla omistanut monta sataa kertaa niin paljon maallista mammonaa kuin esimerkiksi nykyajan suurosakkeiden omistajat. Toisaalta on todettava nykyisin absoluuttisen köyhyyden tulleen karsituksi Suomesta, ja se taas puolustaa tämän aikamme paremmuutta menneeseen nähden. 

Toinen – tosin erilainen – kiehtova elämänkertateos on Bengt Jangfeldtin Tie Huvilalle. Kirja kuvaa salaperäisen ja monikasvoisen miehen, Axel Munthen, tietä ruotsalaisen apteekkarin pojasta Euroopan kuninkaallisten uskotuksi ja lääkäriksi. Se kertoo eläintenystävästä ja ihmisvihaan taipuvaisesta miehestä, jonka avioliitto ja isyys epäonnistuivat – mutta rakkaussuhde Ruotsin kruununprinsessaan (ja sittemmin kuningattareen) Viktoriaan kukoisti vuosikymmenten ajan.

Kuka Axel Munthe oikeastaan oli? Itse yhdistän hänet mielessäni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun okkultismin, rasputismin ja mesmerismin aikaan, mutta myös kehittyvän lääketieteen ja psykiatrisen tietämyksen todellisuuteen. Munthen persoonaan mahtui tiedemies-lääkäri, sujuvasanainen fabuloiva kirjailija, ja omista kyvyistään vakuuttunut Svengali. Hän oli ristiriitojen mies, joka jätti itsestään hämmästyttävän erilaisia mielikuvia hänet kohdanneiden ihmisten mieliin. Absoluuttinen totuus ja siinä pysyminen eivät Munthen maailmassa olleet kaikkein tavoiteltavimpia arvoja, eivät ainakaan jos hyvä tarina vaati pientä poikkeamista totuuden poluilta.      

”Lutun yö, Annan aatto”

On Lucian päivä. Vanhojen kansanuskomustemme mukaan tämä nyt kuluva yö, ”Annan aatto” on vuoden pisin. ”Lutun yö, Annan aatto, kukko kolmesti orrelta putoo”, päivittelivät esivanhempamme tätä pimeää aikaa.

Minulle pimeys tuo tullessaan Ingmar Bergman-kauden. Kirjastosta voi onneksi lainata lähes pistämättömän oloisia Bergman-elokuvia: ne ovat keveitä kantaa kassissa ja sisältö vain on painavaa. On yleistä tuntea Bergmanin maailma hänen elokuviensa kautta, mutta itse asiassa on suotavaa tutustua mieheen myös kirjailijana. Hyvä tahto, Sunnuntailapsi ja Laterna magica ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Myös Fanny ja Alexander löytyy kirjallisessa muodossa. 

Viime yönä katsoin Kuiskauksia ja huutoja. Ennen sairaaloita kärsimys ja kuolema olivat mukana perhepiirissä kuin perheen kahtena ylimääräisenä, mutta tunnustettuna, jäsenenä. Moni kaipaa takaisin vanhoja hyviä (?) aikoja, jolloin sairastettiin ja kuoltiin kotona. Bergmanin jälkeen sen ajatuksen kyseenalaistaa.

Kärsimys ja kuolema olivat myös nyt muistetun Lucian osana. Länsimaisessa taiteessa Lucia kuvataan joskus ojentamassa silmiään lautasella: Lucia riisti omat silmänsä päästään, koska niiden kauneus vietteli miehiä ja toi hänelle kosijoita. Taide esittää silmäuhrin kauniina: ei näy roikkuvia verisuonia tai mädäntyvää kudosta, on vain kaksi kaunista silmää kahvipöytäänkin sopivalla tarjoilulautasella. Uhrinsa antanut Luciakin on saanut uudet näköelimet kasvatettua entisten tilalle, joten kuvassa ei ole mitään groteskia.

Lapsuudessani Lucian päivä oli vaaleaverikköjen riemujuhla. Jostakin syystä kouluissa valittiin aina vaaleahiuksinen Lucia-neito. Brunetit saivat tyytyä laulamaan laumana ylistystä vaalealle valitulle.