Antaumuksellisimmat jouluihmiset varmaan saavat iloisia väristyksiä tuosta tiedosta. Nyt on nimittäin Marian ilmestyspäivä, päivä, jona Jumalansynnyttäjä suostui Jumalansynnyttäjäksi. Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla on yksi kirkon vanhimmista juhlista. Sitä on vietetty jo 300-luvulta lähtien.

Kätkijä-kuume

Kirjastosta lainaamani Kätkijä-kirjat eivät riittäneet sammuttamaan tätä kuumetta. Täytyi kaivaa alakerran kirjahyllystä esiin myös sarjan ensimmäinen osa, Kätkijät siis. Alakerran kirjahylly on kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta niinpä vain osaan erehtymättömällä varmuudella paikallistaa kirjan kuin kirjan paikan tuossa pandemoniumissa.

Sarjan ensimmäisessä osassa kätkijäperheen isä Podi tulee nähdyksi. Kätkijöille se on yleensä tarkoittanut muuttoa: nähdyksi tuleminen tietää kaikenlaisten myrkkyjen ja saalistavien kissojen hankkimista pikkuolentojen pään menoksi. Perhe ei kuitenkaan heti muuta, vaan ystävystyy ihmispojan kanssa. Kätkijätyttö Arietta on iältään lähellä poikaa ja lukee hänelle ajan kuluksi. Kätkijäperheen äiti Hemmeli iloitsee pojan lahjoittaessa heille hienoja huonekaluja nukkekaapista. 

En muuten kiinnittänytkään huomiota erääseen mielenkiintoiseen seikkaan koskien kätkijöiden kokoa. Nehän ovat hyvin pieniä, kymmensenttisiä. Rouva Mei sanoo kätkijöistä näin: "Ne uskoivat, että ihmissuku oli luotu suorittamaan karkeat työt, että ihmiset olivat isoja orjia, joita ne saattoivat käyttää hyväkseen. Ainakin ne uskottelivat niin. Mutta veljeni oli varma, että ne salaa pelkäsivät. Hän arveli niiden tulleen sen vuoksi niin pieniksi, että ne olivat aina peloissaan. Polvi polvelta ne pienenivät ja pysyivät yhä tarkemmin piilossa."

Perheen tytär Arietta on rohkea ja haluaa nähdä maailmaa. Sarjan viimeisessä osassa hän päättää alkaa elää "ulkokätkijän" elämää, vapaata ja liikkuvaista ulkoilmaelämää. Aloin ajatella tarkoittaako kätkijöiden pelosta johtuva pieni koko sitä, että ne voisivat rohkaistuessaan kasvaa suuremmiksi? Voisiko Arietan jälkeläisistä tulla ihan oikean ihmisen kokoisia, kun monta sukupolvea on kulunut? 

Nyt tiedän mitä elämältä tahdon. Ihanteellisen elämän luonnosteli Mary Norton kirjassaan Kätkijät yläilmoissa. Hän kuvaa siinä ihmistä, Miranda-neitiä, josta sanoo näin: "Miranda-neiti hankki elantonsa piirtämällä joulukortteja ja kirjoittamalla lastenkirjoja, harrastuksekseen hän teki pieniä puuveistoksia, kutoi ja muovasi keramiikkaesineitä. Lisäksi hän uskoi keijukaisiin."

En tiedä voisinko itse ansaita elantoni kortteja askartelemalla – luultavasti kukaan ei maksaisi niistä mitään. Kutoa en osaa juuri lainkaan, mutta keramiikkatöiden parissa olisin elementissäni. Tuo lisäys keijukaisista oli mainio yhdistyneenä neidin toimenkuvaan.

Keijukaisista en tiedä, mutta Jumalaan uskon. Ja yleisessä katsannossa se sijoittaa minut samaan kategoriaan tämän maailman miranda-neitien kanssa.

Sitkeimmätkin joulun viettäjät lopettavat ilakoinnin Nuutin päivään. Menneinä aikoina tämä oli sitä aikaa, kun oluttynnyrit tyhjennettiin ja hassunkuriset nuuttipukit kulkivat talosta taloon kestityksen toivossa.

Meillä joulusta muistuttaa enää pihalla pikkuruisia valopisteitä kantava komea tuijamme. Onneksi nuo pienet valot eivät ole mitenkään liian "jouluisia", vaan niitä kestää katsella pitempäänkin. Tulevana viikonloppuna taitaa PuoLiskoinen taas saada tehtäväkseen nousta tikapuille ja riisua tuija valoistaan.

Saksista, hunajasta, muistamisesta

Luin Vladimir Nabokovin muistelmateoksen Puhu, muisti. Parhaiten Lolitastaan tunnettu kirjailija kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan tsaarin Venäjällä. Nabokovin isä kuului siihen joukkoon, joka ehkä tervehti ilolla maaliskuun porvarillista vallankumousta, mutta joka kauhistui lokakuun vallankumousta ja jonka tuo jälkimmäinen kumous sai jättämään Venäjän.

Nabokovin kirjassa pari asiaa vaikutti tutulta. Ensinnäkin kirjailijan tapa nähdä kirjaimet jonkun tietyn värisinä. Itse en ajattele kirjaimia väreinä, mutta minulle ihmiset ovat värejä. Esimerkiksi PuoLiskoinen on metsänvihreä. Omaa väriäni en näe – ehkä tarvitaan ulkopuolinen näkemään se? Toinen merkittävä havainto kirjassa koskee unta ja unettomuutta, sitä voisi pitää suorastaan meidän unettomien mottona: "Uni on maailman kaikista veljeskunnista tolvanamaisin, ja sillä on suurimmat jäsenmaksut ja törkeimmät rituaalit. – – Olenpa kuinka väsynyt tahansa, minulle on sanomattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta.." Laillani Nabokovkin ihmettelee niitä, jotka pystyvät noin vain nukkumaan junissa ja muissa julkisissa paikoissa. Tulla temmatuksi irti tajuisuudesta – siinäpä se, pähkinänkuoressa.  

Terapiauskovaisille voisi suositella Augusten Burroughsin surkuhupaisaa muisteloa Juoksee saksien kanssa. Burroughs varttui henkisesti epätasapainoisten vanhempien kanssa, kunnes vanhemmat hylkäsivät hänet asumaan pähkähullun psykiatrin suurperheeseen. Uuteen elämäntapaan kuului pedofiiliin tutustuminen ja koulusta vapautuminen tohtorin avustaman lavastetun itsemurhayrityksen kautta (lääkärin etiikka venyy ja paukkuu). Ulosteista ennustava, monia "vaimoja" pitävä tohtori Finch menetti myöhemmin lääkärinoikeutensa, mutta ei suinkaan mielipuolisten menettelyjensä vuoksi, vaan vakuutuspetoksen tähden. 

David Grossmanin Leijonahunaja on oivallinen tutustuttaja Simsonin tarinaan. Grossman ei lähesty tuota raamatullista voimahahmoa teologina, vaan kirjailijana ja kertomuksen analysoijana. Simsonin psykologia, hänen arvaamattomat ja rajut voimannäyttönsä saavat Grossmanilta oman selityksensä mahtajan sivullisuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta. Simsonin naissuhteita tuntuu leimaavan suoranainen halu tulla petetyksi, suhde naisiin samoin kuin viholliskansaan on ambivalentti. 

Simsonin tarina löytyy Vanhasta testamentista, Tuomarien kirjasta. Nykylukijalle tuomari tuo sanana mieleen lainoppineen salkkumiehen, kuivan lakipykälien pyörittelijän. Tuomarien kirjan aikoina – noin 1200-1050 eKr – ilmauksella oli värikkäämpi merkitys. Tuomarit olivat Israelin kansan johtajia ja oikeuden jakajia. Tehtävä ei ollut perinnöllinen.

Noihin aikoihin Israelilla ei ollut mitään varsinaista keskushallintoa eikä kuninkuutta – perinnöllinen kuninkuus alkoi vasta kuningas Daavidista. Tuomarien aikaan Israelin kansa oli koko ajan ulkopuolisen uhan alainen. Israelilaiset asuttivat vuoristoja ja ylänköseutuja, mutta naapurien korkeampi sivistys ja eritoten parempi aseistus estivät tehokkaasti alavampien alueiden valtauksen. Maanviljelyksen kehittyminen oli vaikea prosessi: viljellyt sadot tuhottiin tai vietiin viholliskansojen toimesta. Uskonnollisessa mielessä aika oli ongelmallinen. Esiintyi paineita jättää Jahve paimentolaisten jumalaksi – maanviljelystä harjoittavat kokivat kiusausta siirtyä suosiolla Baalin palvojiksi. 

Tuomarit jaetaan pieniin ja suuriin. Simson kuuluu suuriin – samoin kuin muuten ainoa naispuolinen tuomari, Debora. Simson oli myös nasiiri, Jumalalle vihitty henkilö. Poikkeuksellisen Simsonin nasiiriudesta tekee sen kesto: enkeli ilmoittaa Simsonin äidille tämän pojan olevan nasiiri kohdusta hautaan asti. Nasiirilupaus ei läheskään aina ollut koko elämän kestävä: esimerkiksi apostoli Paavali teki hänkin nasiirilupauksen kolmannella lähetysmatkallaan. Nasiirin tulee välttää saastuttavia asioita: viinin juontia ja kaikkien viiniköynnöksen tuotosten nauttimista, hiusten leikkaamista ja kuolleen kanssa kosketuksiin joutumista. Simsonin tapauksessa jo hänen äitinsä noudatti viinikieltoa, olihan poika jo kohdusta asti määrätty tehtäväänsä. 

Mutta takaisin Grossmaniin. Hänen Simson-tulkintansa ovat kiehtovia. Ajatus vanhempien vallankäytöstä, ainaisesti katkaisemattomasta napanuorasta Simsonin ja vanhempien välillä on nykylukijaan uppoava. Grossman ottaa tarinan Simsonista, joka on oikeastaan melkoinen luuranko – kehikko – ja kasvattaa siihen lihan ja veren. Tietysti kaikki tällaiset tulkinnat ja selitykset ovat meidän aikamme tulkintoja ja selityksiä. Tuskinpa vanhatestamentillisen ajan ihmiset lähestyivät asioita samoin kuin me. Suuren tarinan tunnistaa kuitenkin siitä, että se puhuttelee eri aikojen ihmisiä ja mahdollistaa monenlaiset erilaiset tulkinnat. Unholaan uppoavat ajan ja paikan liiaksi vangitsemat kertomukset vailla yleisinhimillistä viehätystä.