Avainsana: ötökät

by Ninni

Täysilukuinen eläintarhamme

Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.

by Ninni

Kalle Päätalon ylistyslaulu

Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!

by Ninni

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

by Ninni

Astianpesukone in memoriam

Astianpesukone taitaa olla tiensä päässä. Pian se siirtyy sinne, minne kodinkoneet menevät kuoltuaan, eli kaatopaikan romutaivaaseen. Se ihan yksinkertaisesti ei pese; se kieltäytyy täyttämästä sitä tehtävää mitä varten se on tähän maailmaan tehty. Se ei pese, mutta vinkuu sitäkin enemmän. Pieni punainen valo vilkkuu kuin hädissään ja kone ilmoittaa tasaisin väliajoin, että iii-iik, iii-iik, iii-iik. Koiratkin ovat jo niin tottuneita koneen outoihin ääniin, etteivät ne edes vaivaudu haukkumaan.

Kiitos pestyistä astioista, kone. Lepää rauhassa.

Seuraavaksi..

..maalaan ristiinnaulitsemisen. Ikonin malli löytyi netistä viime yönä.

 

by Ninni

Siivoamisen filosofiaa

Siivotessa tuntuu, kuin putoaisi maailman reunan yli. Todellisuus muodostuu vain imurista, mopista, ajasta, ja tilasta. Aika on se aika, joka kuluu huone x:n siivoamiseen – onko aikaa riittävästi niin, ettei siivoaminen viivytä ruoan valmistumista? Vai pitääkö huone jättää siivottavaksi ruoan jälkeen? Tila ei ole mikä tahansa tila, se on lattiapinta-ala, joka on käytävä läpi imurilla ja mopilla. Tilaa täplittävät huonekalut, jotka myös on imuroitava. Tilaa saastuttavat koiran karvat (niitä meillä riittää), joiden eksistenssin huomaa kunnolla vasta silloin, kun niistä yrittää parhaansa mukaan päästä eroon.

Eräs viisas vanhempi rouva totesi kerran, ettei palkattu siivooja tee koskaan niin hyvää ja perusteellista työtä kuin hän itse. Tästä olen samaa mieltä. Palkkatyöläisyyteen nyt yksinkertaisesti kuuluu pieni lusmuiluvaraus. Tästä eri mieltä olevat voivat hiljentyä miettimään kuinka paljon he itse käyttävät työaikaa facebookissa, yksityispuheluja puhuen, tai epävirallisella tauolla. Niinpä niin. Miksi siivooja olisi yhtään erilainen? Kun palkkaat siivoojan, niin silloin (alitajuisesti) olet valmis tinkimään siisteydestä kotonasi, eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse niin tahtoo.

Meillä siivousnäytelmää seuraa neljä paheksuvaa tummaa silmää: koirat eivät touhuamistani ymmärrä, eivätkä arvosta. Niille koti kelpaa sellaisena kuin se on, karvaisenakin. Koirat eivät pelkää imuria, mutta tuntevat sitä kohtaan tervettä kunnioitusta: saattaahan se puhjeta ärjymään mitä odottamattomimmalla hetkellä.

Siivouksen valmistuttua sitä palkitsee itsensä isolla kupilla vihreää teetä, ja lukemalla Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta:

TÄNÄÄN

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

by Ninni

Rankka päivä maailmalle

Pohjois-Korea esitteli lihaksiaan pitkän matkan rakettilaukaisulla. Ja maailma tuomitsi. Niin minäkin. Olisi suotavaa ensin ruokkia kansalaiset ja järjestää heille jotain ihmisoikeuksilta muistuttavaa ennen siirtymistä rakettileikkeihin.

Rankka oli päivä myös meille. Nuppu-tyttönen pääsi (tai joutui) hammashoitoon. Chihuahuoilla on taipumusta hammasongelmiin, eikä Nuppukaan ole niiltä valitettavasti säästynyt. Aamulla kahdeksalta veimme nelikiloisen Raision Vettoriin. Se nukutettiin ja suusta poistettiin hammaskiveä. Lisäksi otettiin röntgen ja poistettiin heiluva hammas. Hippu oli mukana, mutta onnekseen selvisi pelkällä kynsien leikkauksella. Nupun heräämistä odotellessa kävimme PuoLiskoisen työpaikalla esittelemässä Hippua työyhteisölle. Tietysti sitä ihailtiin, kuinka muutenkaan.

Kello oli vain vähän yli 11, kun koko juttu oli jo ohi, ja toipilas autossa kanssamme matkalla kotiin. Aamupäivä tuntui kuitenkin pitkältä kuin nälkävuosi. Jännitän aina koirien eläinlääkärikäyntejä. Pelkään, että rutiinitutkimuksen yhteydessä ELL muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo koiran saaneen syövän. Periaatteessa poden samaa pelkoa, jos PuoLiskoisen tai minun pitää käydä ihmislääkärillä.

by Ninni

Kaipuusta ja irrallisuudesta

Löydettyäni Jhumpa Lahirin kirjat olen myös pysynyt niiden uskollisena ihailijana. Uusin löytöni on hänen novellikokoelmansa Tuore maa. Aiempien kirjojen (Tämä siunattu maa, Kaima) tavoin sekin käsittelee kulttuurien yhteentörmäystä, sopeutumista ja sopeutumattomuutta, ihmisiä kahden kulttuurin välissä.

Lahirin ihmiset kantavat Intiaa mukanaan, he pakkaavat sen sieluunsa ja suuntaavat kohti Länttä. Perheet voidaan perustaa Englannissa tai Yhdysvalloissa, mutta oma kulttuuri lyö leimansa perhe-elämään. Intia ei irrota otettaan seuraavasta sukupolvestakaan: nämä lapset ovat muukalaisia vanhemmilleen ja heidän Intialleen, mutta vieraita myös lännelle. Syvimmät siteet taitavat heidän kohdallaan muodostua toisten samanlaisten, kohtalotoverien, välille. Muukalaiselle muukalainen on tuttu.

Nautin Lahirin maailmasta, mahdollisuudesta kurkistaa intialaiseen kulttuuriin ja sen kohtaloihin länsimaissa. Pidän siitäkin, että Lahiri kirjoittaa avioliitoista: seka-avioliitoista ja samankaltaisten kesken solmituista, ja niissä ilmenevistä ongelmista. Joskus toinen ihminenkin voi olla kuin vieras maa.

Sain ja menetin

Ostin viikko sitten kauniin, lämpimän ja pehmoisen oloasun. Tänään N-koirat olivat raahanneet sen yläosan keittiön lattialle ja pureskelleet vetoketjun rikki. Sain jotain ja menetin sen. Tuntui katkeralta hetken ajan, mutta nyt olen jo sopeutunut. Mikään ei ole pysyvää.

 

  

by Ninni

Rajat ovat tärkeitä

Lauantai-iltapäivää sulostuttaa tuli kaakeliuunissa. Se rätisee ja lasin takana liekit tanssivat omia kuvioitaan. Lopulta jäljellä on oranssinpunainen hehku ja hiillos, asioiden ennustettava lopputulos.

N-koirat nukkuvat päiväunet sylissäni. Nautimme yhdessä tulesta – siitä, että on lämmin. Radiossa nuori mies, tai nuoret miehet, peräävät oikeuksiaan. Niitä perää nykyisin kovin moni. Velvollisuuksista ei sen sijaan puhuta mitään. Taitaa olla jo sananakin vanhentunut ja tylsä. Eletään uudenlaista aikaa ja kaikki on hyväksyttävä. Epäilyksille ja eettisille vakaumuksille ei ole tilaa, ei ainakaan jos ne ovat ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. Tiedonvälityskin on korvattu tunteenvälityksellä: media pyrkii luomaan tunnemyrskyjä, jotka viihdyttelevät ja kiihdyttelevät meidät läpi pimenevän syksyn. Asiasisällön puute saa toki jotkut ahdistumaan, mutta kai sentimentaalisuuden pitää vain riittää.

Joonan kuulumiset

Eilen ikonimaalattiin. Tähän asti profeetta-parkani on elänyt elämäänsä suttuisessa ikonissa, josta puuttuivat reunat ja rajaukset. Nyt reunukset on tehty: ylä- ja alareunassa on sentin rajaus ja sivuilla puoli senttiä. Rajat on maalattu kauniilla vaaleanpunaisella, melkein samalla värillä kuin ikonini taivas. Lisäksi tein kaikenlaista pientä, mutta sitäkin välttämättömämpää siistimistä. Tiplu sinistä väriä mereen, hiukan ruskeaa vuoriin, keltaokraa rakennuksiin. Yleisvaikutelma siistiytyi huomattavasti.

Rajat ovat tärkeitä, ikonissakin. Ne kertovat mistä jokin alkaa ja mihin se loppuu. Rajat määrittelevät meren ja maan, kaupungin ja vuoret. Ilman niitä taitaisi maalaus olla vain turhaa sekoilua ja sottaamista.       

by Ninni

Joskus on satanut

Syysaamut ovat viileän tummia ja ilmassa on oma tuoksunsa: maahan pudonneiden sinisten hedelmien imelyyttä ja lehtien märkyyttä. PuoLiskoinen aloittaa päivän viemällä N-koirat ulos pudonneiden lehtien ja aamukasteen keskelle. Joskus on satanut ja koirat eivät pidä siitä, vaan nostelevat jalkojaan hienostellen ja katselevat kaipaavasti sisälle. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu käyvät koirat makuuhuoneeseen valtavalla töminällä. Sitten ne rauhoittuvat polvitaipeisiini ja huokaavat tyytyväisenä peiton alla lämpimässä.

Ja minä luen. Olen löytänyt punaisen paronin, eli Manfred von Richthofenin, elämänkerran. Tai tarkemmin sanoen kuvauksen hänen sotavuosistaan, sillä mikään varsinainen koko elämän kattava kuvaus ei tämä Peter Kilduffin teos ole. Teosta lukiessa ei voi kuin ällistellä von Richthofenin valtavaa nopeutta oppia ja kehittyä taidoiltaan. Kahdeksankymmentä ilmataisteluvoittoa mahtuivat vain kolmeen sotavuoteen: punainen paroni sai siirron lentokoulutukseen vasta keväällä 1915 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin vasta 25-vuotiaana.  

by Ninni

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.