Avainsana: kirjat

by Ninni

He joivat kauneuden lähteestä

Luin Helvi Hämäläisen loistavan romaanin Raakileet. Luin myös mukaan liitetyn hylkäyskirjeen WSOY:ltä. Kirjeessä kysytään, kuinka kirjailija voi edes kuvitella kustantamon julkaisevan moista. Ilmeisesti kuvaus 40-luvun lopun nuorukaisista, sodan jaloissa kasvaneista, oli liikaa? Vai oliko liikaa se, että nuoret miehet Hämäläisen kuvitelmassa lauloivat horst wesseliä, kun sille päälle sattuivat?

Lapset omaksuvat ainekset leikkiinsä ympäröivästä todellisuudesta. Lapset asettavat peilin aikuisten maailman eteen ja kehottavat katsomaan. Kenen on syy, jos kuva ei miellytä?

40-luvun lapsilla oli isä ja äiti – tai ainakin yleensä äiti – mutta kolmas kasvattaja oli sota. Hämäläisen romaani on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan: veteraanipolvet ovat menossa manan majoille, ja seuraavaksi kansallinen muistelus keskittyy heidän pikkusisaruksiinsa ja lapsiinsa. Vuonna 1950 hylätty teos puhuttelee siksi myös uuden vuosituhannen lukijaa.

Televisiopettymys

Katsoin viikko sitten ensimmäisen jakson Riutuvia romantikkoja ykköseltä. Eipä miellyttänyt minua. Minulle prerafaeliitit olivat taiteen pyhiä houkkia – he joivat kauneuden lähteestä. Televisiosarja vaikutti melkein pilanteolta. Minun ei tee mieleni pilailla, kun katson John Everett Millaisin Opheliaa.

by Ninni

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.

by Ninni

Rouva Vertigo

Näin viime yönä unen, jossa opettelin lentämään. Se ei onnistunut hyvin: en saanut korkeutta, en ilmaa (olemattomien) siipieni alle, vaan jäin leijailemaan noin kymmenen senttimetriä maanpinnasta. Ja jysähdin sieltä mataluudestani alas aika kipeällä tavalla. Onkohan Paul Austerin Mr. Vertigo vaikuttanut minuun liian syvällisellä tavalla, vai miksi tuollainen uni nyt kiusakseni tuli?

Austerista siirryin kotimaisten klassikkojen pariin. Olen kuluttanut aikaani nauttimalla Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä, ja sen jatko-osasta, Kadotetusta puutarhasta. Molemmat romaanit ovat mestarillista työtä. Rakastan Hämäläisen kieltä – romaania kirjoittaessaankin hän on lyyrikko. Vai mitä muuta voi ajatella, kun törmää kirjassa kappaleeseen, jonka nimi on Elisabetin sielu erittää helmiäistä? Tai kun samaista Elisabetia kuvaillaan silittämässä elämää kuin suurta kissaa? Elisabetin henkilöhahmo täyttää mielen koetun tunteella, mutta tunteeseen sekoittuu myös jotain negatiivista. Elisabet arvostaa kulissia, mutta hän on myös aidosti jalomielinen, kauniisti elävä ihminen. Sen lisäksi hän kykenee – melkein itseltään salaa – myös mustasukkaisuuteen ja matalamielisyyteen. Siitä huolimatta hänen toimensa ja viattomat teeskentelynsä suojelevat sivistynyttä elämäntapaa. Siksi hänelle voi antaa anteeksi paljon.

by Ninni

”Aloee ee polis”

..eli luettavana on ollut Mika Waltarin Johannes Angelos. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa! Tässä on muuten ainakin minun mielestäni Waltarin paras historiallinen romaani. Ihan totta niin, myös mukaan lukien Sinuhe. Silloin nuorempana koin Johannes Angeloksen hyvin pessimistiseksi ja surulliseksi rakkaustarinaksi. Nyt tiedän, että kauneimmat rakkaustarinat ovat usein niitä, jotka eivät toteudu, tai toteutuvat vain hetkeksi. Ja voihan toki huonomminkin kuolla kuin puolustaessaan Konstantinopolia vääräuskoisilta.

Tyhmä kuin kivi?

Olen viime aikoina notkunut Jalokivigalleriassa. Siellä harrastetaan paljon puolijalokiviä, nykykielessä korukiviä. Jos tahdot isot barokkityyliset helmikorvakorut, on ostospaikka Jalokivigalleria. Jos tahdot meripihkaristin, tai ametistisormuksen, on suuntasi sama. Nykyisin olen viehtynyt epätasaisista, rosoisistakin helmistä. Ne ovat kuin elämä itse. Epätasainen pinta paljastaa helmen hohteen paremmin kuin sileä pinta. Toinen hankinta oli sitriinikorvakorut. Sitriini on ilon kivi, sen pitäisi onnellistuttaa ja ilahduttaa. Jää nähtäväksi.

by Ninni

Elävien armoilla

Löysinpä hyvän romaanin! Kyseessä on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi. Tässä taas on sellainen luettava, jota ei voi jättää kesken – on pakko kääntää sivuja, kunnes silmät tuntuvat olevan hiekkaa täynnä ja niskat jumissa.

Tarina alkaa siitä suloisesta viimeisestä vuodesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecilin lomailemaan perheen kotiin ja loppu onkin historiaa. Cecil on runoilija, joka vierailunsa aikana kirjoittaa arvoituksellisen ylistyslaulun Sawlen perheen puutarhalle ja – niin, kenelle? Nuori runoilijalupaus kuolee sodassa jättäen paljon vastaamattomia kysymyksiä. Kuka perheestä olikaan hänen suuri rakkautensa?

Runoilijan salaisuudet eivät nykyihmistä ällistytä: kyseessä onkin ihminen, joka tykkää molemmista sukupuolista. Kirjasta ei tee erikoista tämä vaalittu salaisuus (joka lukijalle paljastataan heti kirjan alussa), vaan sen oivaltava kuvaus ajan vaikutuksesta meihin ihmisiin. Kun me kuolemme, niin muutumme muistoiksi. Ja muistot, kuten kaikki tiedämme, ovat aina henkilökohtaisia, subjektiivisia, epätarkkoja, värittyneitä. Kuoltuamme emme voi enää väittää vastaan. Olemme elävien armoilla. Kuka voi kertoa meistä muiston, joka on lähinnä totuutta? Eihän ihminen satunnaisille tuttavuuksille paljasta tosiolemustaan, vaan vain kaikkein lähimmille ja rakkaimmille.

Aika on todella armoton meitä ihmisolentoja kohtaan. Nuorina emme oikein osaa kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen. Se tuntuu niin kaukaiselta, ettei sitä edes ajattele. Mutta se tulee, se tapahtuu väistämättä. Me vanhenemme. Nuorina ja huolettomina meitä suojaa viattomuutemme: emme osaa kuvitella edessä olevia tragedioita. Mutta niitä tulee tiellemme ja päädymme outoon määränpäähän, kauas aikomastamme. Kuten romaanin Daphne Jacobs, huoleton hyvän perheen tyttö, joka alkoi arvostaa alkoholin iloja enemmän kuin oli sopivaa. Hän jätti aviomiehensä, ei tullut onnelliseksi toisen miehen kanssa, ja päätyi omalaatuiseksi sotkun keskellä eläväksi homsantuuksi. Kukapa olisi uskonut, sinä viimeisenä kesänä ennen sotaa?

 

by Ninni

All you need is love …?

Luin jokin aika sitten Märta Tikkasen isovanhempien tarinan Emma ja Uno. Rakkautta tottakai. Tikkasen isoäidin, Emma Sjödahlin, vie mennessään elämää suurempi rakkaus älykkääseen ja sivistyneeseen tulisieluun, jolla on pää täynnä suuria haaveita – ja taskut tyhjät mammonasta. Uno Stadiuksen kanssa Emma saa paljon taloudellisia murheita – mies myy vaimonsa myötäjäistilan ja hassaa tämän omaisuuden – ja kuusi lasta huolehdittavakseen. Käytännössä yhteiselämä päättyy jo ennen viimeisen lapsen syntymää.  

Meillä kaikilla lie taipumus kuvitella ennen asioiden olleen paremmin. Uno Stadius rinnastuu kuitenkin oikein kauniisti näihin nykyajan elatusmaksujen välttelijöihin, olipa vain paremmin koulutettu ja näyttävämmällä taustalla.

Ihmiskunnalla on ehkä vain rajattu määrä tarinoita, mutta lukematon määrä toisintoja ja variaatioita. On nuori mies, on nuori nainen – on rakkaus. On perhe-elämä, joka on joko onnellista, tai sitten ei. Joidenkin rakkaustarinoissa on tummia sävyjä enemmän kuin toisten. Joidenkin rakkaustarinat eivät edes ole rakkaustarinoita toisten mielestä. Kuka määrittelee rakkauden?

Tikkasen kirja tuo mieleen Jörn Donnerin ansiokkaan kertomuksen isovanhemmistaan. Minetten rakkaus on kronikan nimi. Donnerin isoäiti, rikas neito hänkin, vältti joutumisen köyhän oppineen puolisoksi. Ei rakkauden puutteen vuoksi, vaan sulhasen ennenaikaisen kuoleman. Tikkasen isoäiti solmi rakkausliittonsa, eikä sen tarina päättynyt kovinkaan onnellisesti. Menneen ajan ihmiset, huoltajat ja vanhemmat, saattavat silmiimme vaikuttaa kylmiltä ja laskelmoivilta. Mutta ehkä ripaus heidän tervettä järkeään sopisi meidän aikaamme? Yksin rakkaudesta ei voi elää. Sillä ei makseta vuokraa (asuntolainasta puhumattakaan), eikä sitä voi syödä. 

by Ninni

Kaipuusta ja irrallisuudesta

Löydettyäni Jhumpa Lahirin kirjat olen myös pysynyt niiden uskollisena ihailijana. Uusin löytöni on hänen novellikokoelmansa Tuore maa. Aiempien kirjojen (Tämä siunattu maa, Kaima) tavoin sekin käsittelee kulttuurien yhteentörmäystä, sopeutumista ja sopeutumattomuutta, ihmisiä kahden kulttuurin välissä.

Lahirin ihmiset kantavat Intiaa mukanaan, he pakkaavat sen sieluunsa ja suuntaavat kohti Länttä. Perheet voidaan perustaa Englannissa tai Yhdysvalloissa, mutta oma kulttuuri lyö leimansa perhe-elämään. Intia ei irrota otettaan seuraavasta sukupolvestakaan: nämä lapset ovat muukalaisia vanhemmilleen ja heidän Intialleen, mutta vieraita myös lännelle. Syvimmät siteet taitavat heidän kohdallaan muodostua toisten samanlaisten, kohtalotoverien, välille. Muukalaiselle muukalainen on tuttu.

Nautin Lahirin maailmasta, mahdollisuudesta kurkistaa intialaiseen kulttuuriin ja sen kohtaloihin länsimaissa. Pidän siitäkin, että Lahiri kirjoittaa avioliitoista: seka-avioliitoista ja samankaltaisten kesken solmituista, ja niissä ilmenevistä ongelmista. Joskus toinen ihminenkin voi olla kuin vieras maa.

Sain ja menetin

Ostin viikko sitten kauniin, lämpimän ja pehmoisen oloasun. Tänään N-koirat olivat raahanneet sen yläosan keittiön lattialle ja pureskelleet vetoketjun rikki. Sain jotain ja menetin sen. Tuntui katkeralta hetken ajan, mutta nyt olen jo sopeutunut. Mikään ei ole pysyvää.

 

  

by Ninni

Minulla on asiaa

Lisää yksi k sandaaliin ja saat skandaalin.

Tuhka ja tuska ovat yhtä kirjainta vaille sama sana.

Jumala ja humala ovat nekin arveluttavan lähellä toisiaan.

Näiden syvällisten aatosten jälkeen onkin syytä mainita muutama kirjallisessa mielessä merkittävä kokemus.

Merkkimiehiä monenlaisia

Hellevi Arjavan Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Wegeliuksista ja Swaneista vie lukijansa 1800-luvun pappiloiden maailmaan. Pohjanmaalla vaikuttanut Maalahden rovasti Jacob Wegelius on juuri tämä ”merkillinen isoisä”, joka yhdistää esi-isän ominaisuudessa sellaisia suomalaisen kirjallisen kulttuurin edustajia kuin Kersti Bergroth ja Anni Swan. Lisäksi hänestä lähteneet sukulinjat levittivät pietististä aatemaailmaa Suomen pappiloihin ja solmivat vuorostaan liittoja merkittävien porvaris- ja aatelissukujen kanssa.

Arjava marssittaa lukijan eteen suorastaan hengästyttävän määrän ihmisiä, nimiä ja asemia. Onneksi kirjan lopusta löytyvät sukupuut ja henkilöiden pienoiselämänkerrat, sillä ilman niitä henkilögallerian koko voisi käydä ylivoimaiseksi lukijalle. Myös vanhahtavat sanat on teoksen lopussa huomaavaisesti suomennettu.

Jos joku tuntee tarvetta märehtiä porvarien ja pappien yltäkylläisestä ja riiston täyttämästä elämästä, niin kannattaa tutustua tähän kirjaan. Suomalaisissa pappiloissa elettiin nimittäin melko vaatimatonta elämää. Suomessa tosin eivät kartanotkaan ole – Louhisaaren tapaisia poikkeuksia lukuunottamatta – kivilinnoja ja palatseja, vaan keskiverto kartano voi ulkomuodoltaan olla kuin suuri talonpoikaistalo. Muutenkaan en ole varma tästä nykyajan oletetusta (?) paremmuudesta mitä ihmisten tuloeroihin tulee: 1800-luvulla pienen pappilan perhe ei takuulla omistanut monta sataa kertaa niin paljon maallista mammonaa kuin esimerkiksi nykyajan suurosakkeiden omistajat. Toisaalta on todettava nykyisin absoluuttisen köyhyyden tulleen karsituksi Suomesta, ja se taas puolustaa tämän aikamme paremmuutta menneeseen nähden. 

Toinen – tosin erilainen – kiehtova elämänkertateos on Bengt Jangfeldtin Tie Huvilalle. Kirja kuvaa salaperäisen ja monikasvoisen miehen, Axel Munthen, tietä ruotsalaisen apteekkarin pojasta Euroopan kuninkaallisten uskotuksi ja lääkäriksi. Se kertoo eläintenystävästä ja ihmisvihaan taipuvaisesta miehestä, jonka avioliitto ja isyys epäonnistuivat – mutta rakkaussuhde Ruotsin kruununprinsessaan (ja sittemmin kuningattareen) Viktoriaan kukoisti vuosikymmenten ajan.

Kuka Axel Munthe oikeastaan oli? Itse yhdistän hänet mielessäni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun okkultismin, rasputismin ja mesmerismin aikaan, mutta myös kehittyvän lääketieteen ja psykiatrisen tietämyksen todellisuuteen. Munthen persoonaan mahtui tiedemies-lääkäri, sujuvasanainen fabuloiva kirjailija, ja omista kyvyistään vakuuttunut Svengali. Hän oli ristiriitojen mies, joka jätti itsestään hämmästyttävän erilaisia mielikuvia hänet kohdanneiden ihmisten mieliin. Absoluuttinen totuus ja siinä pysyminen eivät Munthen maailmassa olleet kaikkein tavoiteltavimpia arvoja, eivät ainakaan jos hyvä tarina vaati pientä poikkeamista totuuden poluilta.      

by Ninni

”Lutun yö, Annan aatto”

On Lucian päivä. Vanhojen kansanuskomustemme mukaan tämä nyt kuluva yö, ”Annan aatto” on vuoden pisin. ”Lutun yö, Annan aatto, kukko kolmesti orrelta putoo”, päivittelivät esivanhempamme tätä pimeää aikaa.

Minulle pimeys tuo tullessaan Ingmar Bergman-kauden. Kirjastosta voi onneksi lainata lähes pistämättömän oloisia Bergman-elokuvia: ne ovat keveitä kantaa kassissa ja sisältö vain on painavaa. On yleistä tuntea Bergmanin maailma hänen elokuviensa kautta, mutta itse asiassa on suotavaa tutustua mieheen myös kirjailijana. Hyvä tahto, Sunnuntailapsi ja Laterna magica ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Myös Fanny ja Alexander löytyy kirjallisessa muodossa. 

Viime yönä katsoin Kuiskauksia ja huutoja. Ennen sairaaloita kärsimys ja kuolema olivat mukana perhepiirissä kuin perheen kahtena ylimääräisenä, mutta tunnustettuna, jäsenenä. Moni kaipaa takaisin vanhoja hyviä (?) aikoja, jolloin sairastettiin ja kuoltiin kotona. Bergmanin jälkeen sen ajatuksen kyseenalaistaa.

Kärsimys ja kuolema olivat myös nyt muistetun Lucian osana. Länsimaisessa taiteessa Lucia kuvataan joskus ojentamassa silmiään lautasella: Lucia riisti omat silmänsä päästään, koska niiden kauneus vietteli miehiä ja toi hänelle kosijoita. Taide esittää silmäuhrin kauniina: ei näy roikkuvia verisuonia tai mädäntyvää kudosta, on vain kaksi kaunista silmää kahvipöytäänkin sopivalla tarjoilulautasella. Uhrinsa antanut Luciakin on saanut uudet näköelimet kasvatettua entisten tilalle, joten kuvassa ei ole mitään groteskia.

Lapsuudessani Lucian päivä oli vaaleaverikköjen riemujuhla. Jostakin syystä kouluissa valittiin aina vaaleahiuksinen Lucia-neito. Brunetit saivat tyytyä laulamaan laumana ylistystä vaalealle valitulle. 

by Ninni

Joskus on satanut

Syysaamut ovat viileän tummia ja ilmassa on oma tuoksunsa: maahan pudonneiden sinisten hedelmien imelyyttä ja lehtien märkyyttä. PuoLiskoinen aloittaa päivän viemällä N-koirat ulos pudonneiden lehtien ja aamukasteen keskelle. Joskus on satanut ja koirat eivät pidä siitä, vaan nostelevat jalkojaan hienostellen ja katselevat kaipaavasti sisälle. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu käyvät koirat makuuhuoneeseen valtavalla töminällä. Sitten ne rauhoittuvat polvitaipeisiini ja huokaavat tyytyväisenä peiton alla lämpimässä.

Ja minä luen. Olen löytänyt punaisen paronin, eli Manfred von Richthofenin, elämänkerran. Tai tarkemmin sanoen kuvauksen hänen sotavuosistaan, sillä mikään varsinainen koko elämän kattava kuvaus ei tämä Peter Kilduffin teos ole. Teosta lukiessa ei voi kuin ällistellä von Richthofenin valtavaa nopeutta oppia ja kehittyä taidoiltaan. Kahdeksankymmentä ilmataisteluvoittoa mahtuivat vain kolmeen sotavuoteen: punainen paroni sai siirron lentokoulutukseen vasta keväällä 1915 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin vasta 25-vuotiaana.