Avainsana: kirjat

by Ninni

Uutta ja vanhaa

Kirjat voivat olla aarrekarttoja muistojen maailmaan. Lainasin eilen kirjastosta Mary Nortonin Kätkijöitä. Kirjasarjan ensimmäinen osa Kätkijät meillä onkin kotona, nyt lainasin jatkoa siihen, eli Kätkijät taivasalla ja Kätkijät yläilmoissa. Kirjastonhoitajan kanssa pahoittelimme sitä, etteivät nykylapset enää tunne tätä mainiota kirjasarjaa. Paikallisessa kirjastossammekin se oli siirretty varastokategoriaan.

Lapsena olin lumoutunut kätkijöiden tarinasta. Kätkijät ovat ihmisenkaltaisia olentoja, mutta paljon, paljon pienempiä. Ne saattavat asua ihmisasunnoissa seinäkellojen takana, tai jossakin muussa piiloisassa paikassa. Ja kun ihmisiltä hukkuu postimerkkejä, nukkekotien huonekaluja, nuppineuloja ja muuta pientä, niin oikeasti asialla ovatkin kätkijät. Postimerkistä kätkijäperhe saa itselleen oivan taulun, nukkekodin huonekalut palvelevat juuri oikean kokoisina kalusteina heille. Kätkijä ei kuitenkaan ole mikään homunculus, ei tippaakaan keinotekoinen tai kone, vaan ihan tunteva, oikea, autenttinen olento.

Minulle Kätkijä-kirjat tuovat mieleen pienen sivukirjaston, jossa kävimme koulun jälkeen. Kirjaston vieressä oli jääkiekkokaukalo ja talvisin sinne kävellessä askelia tahdittivat kiekon kolahdukset kaukalon reunoihin. Kirjastosta lähtiessäni oli reppu paljon painavampi kuin sinne tultaessa. Kotimatka sujui silti iloisen odotuksen merkeissä. 

Kätkijät ovat mukavan leppeää luettavaa etenkin Taavi Törmälehdon Marskin ritarin tilityksen jälkeen. Tämä kirja olikin minulle uusi tuttavuus ja vieroin sitä aluksi sen koon vuoksi. Yleisesti ottaen suuret kirjat ovat epäilyttäviä: valokuvien rooli on niissä usein ylikorostunut ja iso kirja ei ole helppo luettava.

Törmälehto lähti talvisotaan vapaaehtoisena vasta 17-vuotiaana. Mannerheim-ristin ritariksi hän tuli 19-vuotiaana. Nämä muistelmat ovat värikästä luettavaa, kolme sotaa omin sanoin kerrottuna. Kirouksiakaan ei säästellä. Törmälehto ei kuvia kumarra – joskus hänen kriittisyytensä johtajia kohtaan saa suoranaisia herravihan muotoja. Huonot esimiehet mainitaan heille annetuilla pilkkanimillä, kuten Kostea-Kiukku, Tunkiolle-Tiine ja Heikko-Peikko. Hyvät mainitaan omilla nimillä. Törmälehdon syvä inho neuvostojärjestelmää kohtaan käy erittäin selväksi tekstiä lukiessa, eivätkä saksalaisetkaan (eivätkä britit ja amerikkalaisetkaan) säästy sanallisilta sivalluksilta. Ja tottahan se onkin, että liittoutuneet yksissä tuumin tukivat Neuvostoliittoa aina säilykepurkeista sotamateriaaliin asti. Lend-Lease, niinpä niin.

Olen usein ajatellut Suomen kohtaloa jos Neuvostoliitto olisi maamme miehittänyt. Olen sataprosenttisen varma siitä, että ritarit pelottomat ja nuhteettomat (Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja koko muu oikeassa oleva maailma) olisivat tyytyneet katsomaan syrjästä, vaikka ohjelmassa olisi seurannut suomalaisten kansanmurha ja/tai siirto Siperiaan. Ei se heitä olisi liikuttanut. Yksi omituista kieltä puhuva pieni kansa sinne tai tänne, kuka niitä laskee? Historia on todistanut muutaman miljoonan ihmishengen olevan uhrattavissa suurempien päämäärien vuoksi. Ehkä meistä olisi voinut tulla joku pikku piikki juhlapuheisiin sujautettuna, mutta siinä kaikki.  

by Ninni

Puhelinraivo

En ole enää aikoihin pitänyt puhelimessa puhumisesta. Oikeastaan syyllistyin juuri vähättelyyn, koska en vain ole pitämättä siitä – minä suorastaan inhoan sitä. Pahin mahdollinen erehdys on valita soittoääneksi joku itselle rakas musiikinpalanen. Soittoäänenä toimiessaan tuo kappale nimittäin menee auttamattomasti pilalle. Itse valitsin aikoinani Pachelbelin Kanonin ja nyt en voi enää kuulla sitä missään yhdistämättä sitä puhelimeeni, pirun riivaamaan. Ehkä pitäisi vaihtaa se johonkin mahdollisimman tympeään – Maija Vilkkumaa sopisi hyvin.  

Kännykän huono puoli on myös tunnollisuus, jolla se kirjaa tulleet puhelut. Muinoin minun nuoruudessani joku saattoi soittaa lankapuhelimeen silloin kun emme olleet kotona, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä soitosta. Nykyisin kännykkä avuliaasti ilmoittaa, että tänään on tullut ei-vastattu puhelu ja antaa vielä sen numeron kaupanpäälle. Tuntuu kuin olisi "velvollisuus" soittaa soittajalle takaisin heti, välittömästi, viivyttelemättä. Ei voi sanoa olleensa tietämätön tulleesta puhelusta. 

Minä nyt ihan yksinkertaisesti olen kirjoittava ihminen. Facebook sopii hyvin yhteydenpitovälineeksi, samoin sähköposti ja tavalliset kirjeet. Piippaavaa, kirkuvaa ja kilisevää puhelinta en tarvitse mihinkään. On tietysti helppoa oikeuttaa puhelin sanomalla sen olevan hyvä hätätapauksia varten. Vähän yli vuosi sitten, kun ajoin ojaan (onneton tapahtuma), niin sainpa vain avun ihan ilman kännykkääni. Sehän ei tietenkään ollut mukana, koska se oli kotona sähköjohdon päässä. Akku lopussa, kuinkas muutenkaan. 

Laskettelurinne aikamme symbolina

Viime yönä pohdiskelin hiihtämistä ja laskettelurinteitä. Lapsena hiihtämiseen kuului iloja ja harmin aiheita. Oli tasaista maata, joka piti vain jaksaa suksia läpi. Sitten hetkittäin oli huimaavan ihanaa, ihmeellisiä alamäkiä, joita laskiessa vatsan pohjassa oli huikaiseva tunne. Usein niiden laskujen hintakin tuli maksettavaksi: ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan jyrkkä ylämäki, joka piti talsia ylös, sukset v-asennossa, otsa pipon alla kostuen. 

Onko mikään tyypillisempää meidän ajallemme kuin ottaa pois hiihdosta kaikki "tylsä", eli ylämäet ja tasamaat? Luoda paikka, jossa voi vain laskea alamäet ja kokea sen huvipuistomaisen tunteen sisuksissaan. Sähkön voimalla raahataan raskaat ihmiskehot ylös rinnettä ja sitten vain lasketaan alas, viimeisimpien hittien pauhatessa muuten hiljaiseen metsään amerikkalaisten gettojen ja suurkaupunkien musiikkia. 

Tänään..

.. olen lukenut jälleen kerran Martti Sinerman kirjaa Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä. Ja olen ihmetellyt käsieni tärinää – outo ja epätavallinen ilmiö.    

by Ninni

Ihmisen pitää nukkua ja syödä

Kypsässä 36 vuoden iässä olen tehnyt Havainnon. Tässä se järisyttävä huomio tulee, parasta valmistautua!

Toimiakseen kunnolla ihmisen pitää nukkua ja syödä. Tässä se on, yhdellä lauseella.

Olen huomannut tämän baletin kautta. Minä olen aina ollut enemmän teoreetikko kuin käytännön ihminen, minulla on kokemusta yökausien henkisestä puurtamisesta aamulla odottavaa deadlinea varten. Sitä pystyy tekemään väsyneenä ja nälkäisenä, pää särkien ja silmät kuivina. Tietysti se vaikuttaa suoriutumisen tasoon, mutta itsensä laiminlyönnin seurauksia ei kohtaa niin konkreettisesti kuin tehdessään jotain fyysisesti rasittavaa. 

Fyysinen aktiviteetti sujuu parhaiten silloin, kun kaikki tarvittavat reunaehdot ovat tasapainossa. Takana on oltava jonkin verran nukuttuja tunteja. Nukkumattomuus tarkoittaa liikkeiden muistamattomuutta ja hajamielisyyttä, joka kostautuu sekoilemisena. Liikaa ei toisaalta ole hyvä nukkua – siitä tulee vetelä olo. Edellisenä päivänä on pitänyt syödä, koska muuten olo on heikko. Ravinnosta pitää saada suolaa, koska kohtuudella sitäkin tarvitaan. Juominen on hyvä, se ehkäisee suonenvetoja ja vilkastuttaa aineenvaihduntaa. 

Tänään kaikki nämä elementit (uni, ruoka, ravinto, juominen) olivat kohdallaan. Tuloksena todella energinen ja jaksava olo. Fyysisessä mielessä en väsynyt lainkaan baletissa – henkisessä mielessä ärsyynnyin tunnin loppuvaiheessa, kun en pystynyt kaivamaan (dementoituneesta) lihasmuististani échappé-hypyn kulkua. Mutta voimia riitti ja sehän on olennaista. Tämä on kuitenkin todellista hienosäätöä, paljon ei tarvitse pieleen mennä kun olo olisi taas kuin vesi-ihmisellä. 

Kirjastohamsteri

Kävimme tietysti kirjastoissakin. Lainasin muutaman elokuvan, Paul Newmanin tähdittämän Exoduksen ja uudempia aikoja edustavan, Anne Hathawayn koristaman Jane Austenin jalanjäljillä. 

Kirjapuolelta mukaan lähti Simon Sebag Montefioren Nuori Stalin. Olen lukenut herran kirjoittaman aikaisemman Stalin-kuvauksen, nimittäin Stalin – punaisen tsaarin hovissa, joten varmaan tämä uudempikin hivelee kirjallista makuaistia ja tyydyttää myös tiedonjanon. Lainasin myös Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtokokoelman nimeltä Tulen synty. Kirjeet ajoittuvat vuosille 1892-1904.

by Ninni

Kirjallinen paastoateria

Monelle ihmiselle paaston aika näkyy ruokavaliossa. Se voi kuitenkin ulottua myös kirjalliseen ruokavalioon, näin on ainakin minulle käynyt. Luin Sirkka Anttila-Markkasen kirjoittaman kirjan Hiljaisuus ja huuto: lehtiä Valamon päiväkirjasta. Se kertoo yhden ihmisen matkasta ortodoksisuuteen: luterilaisesta kirkosta eronnut Anttila-Markkanen löytää hengellisen kodin ortodoksisesta kirkosta, vaikka prosessi ei olekaan kivuton.

Anttila-Markkanen antaa lukijalle Valamon munkit, nuoret ja vanhat, hurskaat ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat. Moni asia paljastuu erilaiseksi kuin pinnalta katsoen voisi luulla. Etsijä saa itselleen hengellisen ohjaajan, jolla ei kuitenkaan olekaan voimia ohjata ohjattavaansa, omaan elämään liittyvät ristiriidat vievät mennessään ja erottavat luostarista. Etsijä, opetettava, viettää pitkän ajan hämmennyksissä ja yksin.

Mikään ylistyslaulu tämä kirja ei ole, kirjoittaja ei nimittäin epäröi kirjoittaa itseään häiritsevistä asioista siinä missä ilon aiheistakin. Kirkko on täydellinen, mutta ihmiset eivät sitä läheskään aina ole. Joillekin ihmisille tämä muodostaa kestämättömän ristiriidan.

Keltaisen kaipuu

Aurinko ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan. Talvi tuntuu venyvän kuin kuminauha tai purukumi. Se väsyttää, haukotuksien määrä päivää kohtaan sen kun kasvaa vain. Puhelimessa puhuminen on todellista tuskaa: väsymys yleensä iskee juuri silloin ja kaikkien puheluiden aikana leuoissa tuntuu pakottava tarve haukotella. Enpä taida olla kovinkaan stimuloiva keskustelukumppani!

Pääsiäinen kuitenkin lähestyy ja päivät pitenevät. En ole vielä päättänyt mitä tekisin pääsiäiskorttien kanssa. Uskaltaudunko taas kerran askartelemaan, vaikka viimeksi kävikin nolo kukon ja kanan sekoittaminen, askartelin kukkokanakortteja, epäsikiöitä. Ehkä pitäisi pysytellä suosiolla munien ja pupujen muodostamassa kuvamaailmassa.

by Ninni

Rakkaustarina

Luin Anni Walleniuksen kirjan Auringossa syntynyt. Varmuuden varalta tekijä on lisännyt teokseen alaotsikoksi nuoruuden muistelmat.

Anni Wallenius (o.s. Joensuu) on juuri sen tunnetun Kurt Martti Walleniuksen vaimo, joka Suomessa tunnetaan jääkärinä, kenraalina, yleisesikunnan päällikkönä ja Ståhlbergin kyyditykseen syypäänä. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytä Walleniuksen uraan, vaan suuri osa sivuista kuvaa pariskunnan rakkaustarinaa. Kirjeiden ja valokuvien avulla syntyy kiehtova ajankuva menneiden päivien Suomesta, keisarivallan kuohuvasta ajasta ja nuoren tasavallan ensiaskelista. Kurt Martti Wallenius paljastuu kirjeidensä kautta lukeneeksi, romanttiseksi ja suorastaan runolliseksi mieheksi. 

Meillä on taipumus tehdä ihmisten elämistä kertomuksia, joilla on juoni ja Aristoteleen oppien mukaan alku, keskikohta ja loppu. Usein näitä elämiä katsotaan lopusta käsin. Lopusta käsin katsottuna valinnat näyttävät luonnollisilta ja ainoilta mahdollisilta. Onkin kiinnostavaa lukea nuorista ihmisistä, joissa on vielä idulla kaikki se, josta myöhemmin syntyvät ainekset kenraalin tai muun mahtajan Tarinaan. Kun kaikki on vielä ilmassa, monet vaihtoehdot avoimina ja ihminen haparoi.  

Meidän ajastamme ei taida jäädä paljonkaan rakkaustarinoita jälkimaailmalle. Tekstiviestit ja sähköpostit ovat huonosti säilyvää tavaraa. Minusta on rikkaus saada lukea esimerkiksi isäni vanhempien kirjeenvaihtoa, tutustua heihin nuorina rakastavaisina. Toinen opiskeli Saksassa ja kertoi raskaista tenttimisistä, toinen oli Suomessa ja odotti. Kirjeitse rakastettiin ja riideltiin.

by Ninni

Tarkkailkaa variksia

Jo toinen maaliskuun viikko on menossa. Kevät ei ole asiasta tietääkseenkään – se tuntuu ottavan askelia taaksepäin. Täällä on tuiskuttanut lunta ja äsken sulat tiet ovat taas talvisen oloiset. Minä juon teetä ja luen Kustaa Vilkunaa ja maaliskuisia enteitä.

Vanha kevään merkki on Vuotuisen ajantiedon mukaan varisten ilmaantuminen jopa syrjäseuduille. (Lasketaankohan Mynämäki syrjäseuduksi, en ole varma?) Vanha kansa tutkaili tarkkaan varisten käyttäytymistä: raakkujien pysytteleminen teillä tiesi kelirikkoa, mutta ilmassa lentely ennusti kaunista säätä.

Minä näin eilen lintujoukon, jossa suurin osa siivekkäistä taisi olla juuri variksia. Ne oleilivat tien päällä, väistivät laiskasti autoani. Toisessa linturyppäässä näin harakankin. Se on helppo huononäköisemmänkin tunnistaa, siinä kun on sen verran valkoista ja se pitkä pyrstö erottuu myös.

Luonne ja legioona

Luin Kari Kallosen kirjan Leijonalegioona: suomalaiset sotilaat Ranskan muukalaislegioonassa. Kirja aloittaa historian hämäristä edeten nykyaikaan, legendaariset ja vähemmän legendaariset legioonakokemukset saavat kuvauksensa, karkureita unohtamatta.

Sota on aina kiinnostanut minua äärimmäisenä kokemuksena. Mietin voiko kukaan, yksikään ihminen, oikeastaan tehdä täysin harkitun päätöksen oman elämänsä riskeeraamisesta sotatilanteessa. Tarkoitan siis nimenomaan maksullista sotimista, palkkasotilaana oloa tositilanteissa. Suomen asevelvollisuus on edelleenkin niin eri kategoriaan kuuluva, ankarasti velvoittavasta sotilasvalasta huolimatta. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sen valan täyttämiseen on – Luojan kiitos – hyvin pieni.

Nuorena oma kuolema voi olla ymmärrettävä rationaalisella tasolla. Jokainen lapsikin tietää kaikkien kuolevan joskus. Asian järkiperäinen tajuaminen on kuitenkin pinnallista. Kun Tilanne tulee eteen, niin ihmiset reagoivat hyvin eri tavalla. Elämä alkaakin tuntua kovin kallisarvoiselta. Näitä legioonalaistarinoita ja muita palkkasoturimuisteloita lukiessa ei voi muuta kuin ajatella, että meitä ihmisiä on valettu monissa erilaisissa muoteissa. On pakko uskoa, että joillekin se on elämäntapa, luonteelle sopiva sellainen.  

by Ninni

Kukkia

Minä onnistuin jokin aika sitten tappamaan kultaköynnöksemme: hämärä valaistus, silmälasittomuus ja sakset eivät ole hyvä yhdistelmä kasvinhoidollisten toimenpiteiden yhteydessä. Nyt suruajan päätyttyä oli aika hankkia uusi. Teimme siis sunnuntaina PuoLiskoisen kanssa toivioretken Plantageniin. Kultaköynnöksen lisäksi mukaan lähtivät muratti ja suloinen violetti saintpaulia-kukkanen. Nyt vain toivon, etten päädy murhaamaan näitä(kin) kasviparkoja.

Viikonlopun lukukokemukset ovat tulleet kaunokirjallisuuden piiristä. Innostuin lauantaina kirjastossa lainaamaan pari länsinaapurista kotoisin olevaa kirjaa, Niels Fredrik Dahlin Viime kesänä ja suomalaista alkuperää olevan Antti Jalavan Asfalttikukan. Dahlin romaani on jännitykseen ja trilleriin taipuvainen kuvaus avioparin keskinäisistä suhteista, puhumisesta ja puhumattomuudesta, mustasukkaisuudesta ja omistamisen tarpeesta.

Jalavan Asfalttikukan muistan lukiovuosilta. Silloin se masensi minua, sen kuvaaman elämän rumuus. Se on siirtolaiskuvaus, kuvaus suomalaisten sopeutumistaistelusta ruotsalaiseen kieleen, mieleen ja yhteiskuntaan. He onnistuvat vaihtelevasti: joku hakkaa sisulla päähänsä vieraan kielen, mutta jää mieleltään vieraaksi. Joku toinen sortuu yhteiskunnan laitamille, ylenmääräiseen päihteiden käyttöön ja prostituutioon.

Asfalttikukka ei ole suomeksi kirjoitettu, vaan ruotsiksi – alkuperäinen nimi on Asfaltblomman. Tavallaan se muistutti minua Susanna Alakosken romaanista Sikalat. Jalavan ja Alakosken teosten välillä on 26 vuotta, mutta tematiikka on sama. Kumpikin kirja päätyi vilkkaan keskustelun aiheeksi Ruotsissa, kumpaakin on kiitetty ja ylistetty. Elämän rosoisuus ja särmät on kummassakin esitetty lukijalle hiomattomina. Ihmettelen vain millaisen vastaanoton saisi sellainen tarina, jossa suomalaiset siirtolaiset menestyisivät alituisen päihteilyn, perheväkivallan ja tappiorappiotunnelmien sijasta? Toivottavasti kovan onnen kertomukset eivät ole ainoita sallittuja kertomuksia suomalaisten elämästä Ruotsissa. 

by Ninni

Särmikkäistä mielistä, järjestä ja järjettömyydestä

Maaliskuun säät ovat oikullisia. Yhtenä päivänä ilmassa on suorastaan toukokuuta – seuraavana sää on mitä armottominta tammikuuta, syvää talvea. Valo kuitenkin lisääntyy koko ajan ja sillä on onnellistuttava vaikutus. Pihalintujen lennossakin on läsnä kevään odotus.

Pihalinnuilla tarkoitan pikkulintuja, lintulautamme ruokavieraita. Mutta on meillä toki isompikin: fasaani pitää pihaamme omana reviirinään. Se on tavattoman rohkea, on pörhistellyt minullekin ja seissyt haastavasti tielläni, kun olen yrittänyt kotiin mennä. Autokatoksessa huomaa valtavan määrän fasaanin jälkiä – se taitaa olla sen suosikkipaikka.

Järjen tulevaisuus?

Luin Sam Harrisin kirjan Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Suuri osa kirjasta oli omistettu islamin sotaisuuden esittelylle ja myös tietyt amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ylilyönnit saavat osansa kirjoittajan huomiosta. Vanhan testamentin sisältämät julmuudet marssitettaan taas kerran lukijan eteen. Suurimman osan uskontokritiikistä saivat osakseen juutalaisuus, kristinusko ja islam. Lopussa sentään tuli esiin viisasten kivi: kirjoittaja pistää oman toivonsa buddhalaisuuteen ja meditaatioon ainakin New Age-tyyliseen löyhään tapaan ymmärrettynä. Mystiikkaa, ei uskontoa.  

Kirja piti sisällään muutamia mielenkiintoisia ja hyviä argumentteja, mutta osa jätti lukijan hämmennyksen valtaan. Malliesimerkkinä kulmakarvat nostattavasta argumentaatiosta mainittakoon esimerkiksi Harrisin pohdinta siitä, kuinka paljon työtunteja menee hukkaan ihmisten miettiessä Jumalaa. Niin – kuinka paljon oikeastaan, onko sitä tutkittu? Miksi Jumalan miettiminen olisi yhtään sen huonompi tapa haaskata työtunteja kuin ihmissuhteiden/harrastusten/lomamatkojen pohtiminen? Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan ilman tietokonepelejä, joita jotkut hyväkkäät pelaavat työhuoneidensa kätköissä. Puhumattakaan nyt työajalla tapahtuvasta nettisurffailusta. 

Suuri ongelma islamin kohdalla on omasta mielestäni teologisen tutkimustradition puute. Koraania pitäisi saada lähestyä tieteellisen tutkimuksen keinoin ja sille pitäisi kehittyä akateemisia tulkintatraditioita uskonoppineiden näkemysten rinnalle. Jos Koraani voitaisiin altistaa samanlaiselle historialliskriittiselle tutkimukselle kuin esimerkiksi Raamattu, niin vaikutukset muslimimaailman mielenmaisemassa voisivat olla järisyttäviä. 

Islamin pyhä kirja on sotaisampi kuin Uusi testamentti, mutta kaikki on kiinni tulkinnasta ja siirtymisestä kirjaimellisen piiristä vertauskuvalliseen. Lisäksi länteen muuttavat muslimit joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan maallistumisen paineen ja mukavuuksilla täytetty kulttuurimme tappaa sittenkin aika tehokkaasti uskonnollisen intomielen. Antakaa ihmisille sata televisiokanavaa, halpaa olutta ja runsaasti kalorikasta, rasvaista ruokaa ja katsokaa mitä tapahtuu. Muutamia koraanikoulujen johtajia lukuunottamatta suurin osa tarttuu täkyyn ja maallistuu. 

Länsimaissahan kesytetään särmikkäät mielet syleilemällä ne hengiltä. Ei toisin sanoen anneta mitään ehdottomia määräyksiä siitä miten uskoa, miten rukoilla, miten elää. Ei anneta vastusta eikä aihetta kapinaan, anything goes, jokainen tulee autuaaksi uskollaan. Tällaista maailmaa vastaan on vaikea lietsoa sotaa. Se joustaa kaikkialla, mitään hankausta ei pääse syntymään. Kaikki hyväksytään, mitään elämäntapaa ei tuomita. Yrität esittää haastavia argumentteja elämäntapa x:n puolesta ja se törmää kaikkialla olevaan sovittelun henkeen: "Voihan se noinkin olla.." Piankos sitä ihminen luopuu ja alkaa miettiä muita asioita, kuten nyt vaikkapa seuraavaa kahvitaukoa ja ottaako siellä hillomunkin vai viinerin.

by Ninni

Kauniin naisen kuolema

Eilen oli ihana päivä. Melkein pelkkää auringonpaistetta ja valossa sulavia katuja. Kevättä niin lähellä, että siitä olisi melkein saanut napattua otteen.

Baletissa vaihtuivat sarjat. Nyt ensimmäistä kertaa niitä tehdessä emme ehtineet käydä kaikkea suunniteltua läpi – ilmeisesti luvassa on hyppyjäkin, vaikkemme nyt niitä ehtineet tehdä. Ehkä ensi kerralla? Taisi olla ensimmäinen kerta tässä ryhmässä, kun teimme battement frappés-harjoituksia. Edellisessä tanssikoulussa niitä oli enemmän. Tunnin lopussa oli myös pitkänpitkä battement fondus-sarja. Ennen tunnin alkua kurkimme oven suussa katsomassa edellisen ryhmän suoriutumista fondus-koetuksesta ja täytyy sanoa sen näyttäneen upealta. Toivottavasti meistä voi sanoa samaa.

Kävimme tietysti myös kirjastoissa, me urautuneet. PuoLiskoinen sai taas harjoitusta käsilihaksille, sen verran paljon kaikkea lainasimme. Baletin jälkeen lepuutin lihaksia uppoutumalla Sarah Churchwellin kirjaan Marilyn Monroen monta elämää.

Churchwellin kirja on enemmän kuin elämänkerta. Se on myös elämänkertojen kommentaari, Marilyn Monroesta kirjoitetun tekstin analyysi. Näyttelijätär on kahdella tavalla läsnä Churchwellin kirjassa: hän on (elänyt ja kuollut) henkilö, ihminen ja hän on fiktio – haaveiden ja salaliittoteorioiden kohde. Churchwell pyrkii antamaan Monroesta vivahteikkaamman kuvan kuin vain sen perinteisen kylmä laskelmoija tai viaton uhri. Miksi ihminen ei voisi olla molempia samaan aikaan? Herkkyys ei sulje pois kovuuden mahdollisuutta – ihmisessä voi olla monta keskenään ristiriitaista ominaisuutta, ihmisellä voi olla monet kasvot.

Nuorena kuolleisiin ihmisiin liittyy mystiikkaa ja romanttista surua. Kirjoitettaisiinko heistä jos he olisivat vanhentuneet, tehneet ammatillisen mahalaskun ja muuttuneet rumiksi, rasittaviksi ja omituisiksi? Edgar Allan Poe sanoi kauniin naisen kuoleman olevan maailman runollisin aihe. Kuollakseen kauniin naisen kuoleman on naisen pakko olla (jokseenkin) nuori. Menetettyjä mahdollisuuksia on oltava. On oltava ovia, jotka jäävät ikuisesti avaamattomiksi. On oltava täyttymättömiä lupauksia. Ruusutkin poimitaan niiden ollessa nupullaan.

by Ninni

Kertomusten voima

Viime päiviin on mahtunut kaksi mielenkiintoista lukukokemusta: Stefan Einhornin Salattu Jumala: usko, tieto ja etsintä ja Timo Airaksisen Ihmiskoneen tulevaisuus. Einhornilla on syöpälääkärin ja syöpätutkijan pätevyys ja nykyisin sellainen koulutus taitaa olla kaikkein paras keino saada uskottavuutta millä hyvänsä alalla. En sano tätä ilkkuakseni lukemaani kirjaa, huomioinpa vain jotain ajan hengestä. Airaksinen on filosofi ja monella voisi varmaan olla vankkoja ennakkokäsityksiä hänen kirjansa sisällöstä (teknopelko!) jo ennen siihen tarttumista.

Einhornin kirja käsittelee erilaisia jumalakäsityksiä eri uskonnoissa. Myös tieteet, tietoisuus ja moderni fysiikka tarjoavat valaistusta asiaan. Tuloksena on kiinnostava yleistajuinen yleisesitys. 

Airaksinen kirjoittaa posthumanismin ajasta, tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista ja uhkakuvista. Mitä tarkoittaa oikeastaan virtuaalitodellisuus ja mahdollisuus tulevaisuudessa kokea kaikki haluamansa "turvallisesti" ketään vahingoittamatta lumetodellisuudessa? Tämä ei varmastikaan ollut Airaksisen pääpointteja, mutta itse jäin miettimään tätä paljonkin. Mietin nettiseksiä, netissä pelattavia pelejä, tietokonepelejä. Joskus on melkein kummallista ajatella vapaa-aikamme valtavaa määrää, jos niin suuri osa siitä on mahdollista hassata kaikenlaisiin peleihin. Mitä niistä opitaan, mitä niistä jää käteen? Peliriippuvaiset ja nettisekstaajat käsittääkseni vain päätyvät toistamaan kokemustaan, siitä ei ole pääsyä ulos eikä eteenpäin. 

Airaksinen kirjoittaa myös tekniikan hiljaisuudesta, siitä hiljaisuudesta jolla nyt jo olemassa oleva tekniikka kuitataan. Puheet kohdistuvat aina tulevaan, uusiin keksintöihin. Elämme tekniikan ympäröimänä, mutta emme noteeraa sitä. Jurgen Habermasin linjoilla voitaisiin puhua tekniikan valtaavan elämisympäristömme, se kolonialisoi sen, ja siitä seuraa hiljaisuus. Tieteen ja teknologian uudet, tulevaisuudessa siintävät keksinnöt viettelevät ihmiset puhumaan näistä tulevista ihmeistä. Samaan aikaan tekniikka valloittaa huomaamatta sen ympäristön jossa nyt elämme – ja tästä nykytilanteesta puhumattomien ihmisten hiljaisuus on alistettujen hiljaisuutta. 

Mietin tekniikkaa, Jumalaa, kieltä ja kertomuksia. Omasta mielestäni kaikki analogiat ihmisestä koneena ovat vaarallisia. Vertaukset aivoista kovalevynä ja tietoisuudesta softana ovat vaarallisia, vaikka ne pohjautuisivatkin tietyille samankaltaisuuksille. Kielellä ja kertomuksilla ei pitäisi leikkiä, niillä nimittäin on kyky muovata maailmaa ja ajattelutapoja. Kun tarpeeksi usein rinnastamme koneen ja ihmisen, niin eikö silloin ole olemassa vaara, että ihmisyyden perustavanlaatuisiin ominaisuuksiin ollaan valmiimpia puuttumaan ja "korjailemaan" niitä – kysehän on vain koneen korjaamisesta? Ihmisen rinnastaminen tietokoneeseen voi tietysti kertoa myös siitä suoranaisesta symbioosista, joka tänä päivänä vallitsee ihmisen ja tietokoneen välillä. Silti – se on haitallista.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani kirjaa Päättymättömät päivät kuolleena. Siinä esitettiin mielenkiintoisia ajatuksia erittäin kaukaisen tulevaisuuden mahdollisuudesta, super-super-super-tietokoneesta, joka pystyisi aikojen lopulla herättämään kaikki kerran eläneet ihmiset kuolleista jonkinlaisessa tietokonesimulaatiossa. Tässä visiossa Jumalaa ei välttämättä ole ollut, mutta "Hän" tulee olemaan – ihmisen luoman kehityskulun seurauksena. Teknojumala, teknoylösnousemus. Kristillinen myytti uudelleen luotuna, mukautettuna tietokoneaikaan ja tieteen kieleen. Tällaiset kehittelyt ainakin todistavat kertomusten voimasta, niiden kyvystä alkaa toteuttaa itseään. Olisiko näitä potentiaalisia tulevaisuudennäkyjä voinut edes kehitellä, jos kielessä ja kulttuurissa ei olisi kristillistä ylösnousemuksen käsitettä? Kulttuurin kertomuksiin ei tarvitse uskoa kokeakseen niiden vaikutuksen ja operoidakseen niillä.