Avainsana: kirjat

by Ninni

Ihmeistä

On satanut koko päivän. PuoLiskoinen oli käymässä metsästysseurassaan ja minä olen viettänyt aikaani makuasennossa lukien. Sateen ääni on mukavaa taustaropinaa, sateen sormet rummuttavat kattoa ja omat sormeni kääntelevät hiljaa kirjan sivuja. Edes musiikkia ei kaivata, tässä on kaikki.

Luin Helvi Hämäläisen romaanin Kolme eloonherätettyä. Se on Uuden Testamentin inspiroima kertomus kolmesta kuolleista herätetystä ihmisestä: Lasaruksesta, Nainin lesken pojasta Esaiaksesta ja Jairuksen tyttärestä Esteristä. Tarina kerrotaan Marian, Lasaruksen sisaren suulla. Hän kohtaa nämä kolme ja joutuu pohtimaan miksi juuri he? Millainen ihminen ansaitsee ihmeen ja voiko sitä ylipäätään ansaita? Ihme, kuolleista herättämisen ihme, on armoa. Sitä ei voi eikä tarvitse ansaita, se vain annetaan.

Maria – ja me hänen kanssaan – joudumme pettymään kuolleista herätettyjen arkipäiväisyyteen. Lasarus on voimakas ja kunnollinen, mutta tavallinen maamies. Esaias on mitätön ja ulkonaisesti heikko nuorukainen, jonka ainoa merkittävä piirre on hyvyys eläimiä kohtaan. Jairuksen tytär Ester on turhamainen ja uhmaa isäänsä karkaamalla pakanan vaimoksi. Kaikki kolme myös suhtautuvat heille tapahtuneeseen eri tavalla: Lasarus tahtoo ihmisten unohtavan häntä kohdanneen ihmeen, Esaias kerskuu sillä lapsellisesti ja Ester kieltää sen kokonaan.

Maria itse sortuu valehtelemaan ja esittelemään komeaa legioonalaista kuolleista herätettynä mitättömän Esaiaksen asemasta. Komea ulkomuoto ikään kuin oikeuttaisi juuri tuon ihmisen valinnan. Kuolleista heränneen on inhimillisen järjen mukaan pakko olla jotenkin erilainen ja poikkeuksellinen.

Mietin kuinka vaikeaa on olla ihminen, jota ihme on koskettanut. Sellainen ihminen on lopun elämäänsä ihmeen koskettama, hänelle tapahtuneen ihmeen leimaama. Ehkä Lasaruksen ratkaisu oli viisas: ympäristön on parempi unohtaa, koska muuten ihminen ei koskaan saisi ihmeeltä rauhaa. Hän ei olisi enää oma persoonansa, vaan vain joku, jolle on tapahtunut jotain eriskummallista. Kuka haluaisi elää elämänsä kummastelun kohteena ja Ihmisenä, Joka Heräsi Kuolleista?

Ihme on ilo, mutta ei yksiselitteinen sellainen. Ihme on myös raskas taakka kannettavaksi. Menettääkö ihme arvonsa kohdistuessaan "tavalliseen" ihmiseen, vai eikö se juuri silloin ole suurempi ja merkittävämpi? Ja ihmiset pelkäävät ihmettä, haluavat mielellään kieltää sen ja selittää sen pois. Ihmeen kohdannut naapuri voi silloin joutua sijaiskärsijäksi pelon muuttuessa vihaksi.   

by Ninni

(Epä)puhdas rakkaus

Luin Marguerite Duras'n nuoruusmuistelman nimeltä Rakastaja. Se kertoo 15 ja puoli vuotta vanhasta koulutytöstä ja hänen ensimmäisestä rakkaussuhteestaan. Taustana on Duras'n kasvuympäristö: 1930-luvun eksoottinen Vietnam (ent. Indokiina), köyhtyvän pienen perheen taistelu kulissien ylläpitämiseksi, kolmilapsisen perheyhteisön monimutkaiset ihmissuhteet ja puhumattomuudet. Ja tietysti rotujen välinen jännite, joka on siirtomaakulttuurissa aina läsnä. Sitä ei voi kieltää: nuoren ranskalaistytön suhde rikkaaseen aasialaismieheen on skandaali.

"Marguerite" (käytän periaatteesta lainausmerkkejä, koska voiko oikeastaan kukaan muisteltu henkilö olla sama kuin se henkilö, joka oikeasti eli tapahtumat siinä ajassa ja paikassa) kokee eroottisen rakkautta sisältävän suhteen, mutta rakkaus ei ole puhdasta. Hänen puoleltaan se ei tähtää avioliittoon eikä ikuiseen onneen: tyttö tietää vaistomaisesti, että hän on levoton ja irrallinen olento, avioon sopimaton. Ja mies, rakastaja, on sittenkin liian heikko. Hänen elämänsä on etukäteen suunniteltu ja vanha isä pitää ohjaksia tiukasti kädessään. Tyttö on hänelle kaunis lapsi ja palvonnan kohde, mutta myös jonkinlainen hyväntekeväisyysprojekti. Missä kulkeekaan prostituution ja anteliaisuuden välinen raja. 

Tässä kirjassa on puhdasta aistillisuutta. Eri rotujen välinen rakkaus tarkoittaa erilaiseen ihoon tutustumista ja siitä seuraavaa aistinautintoa. Pehmeä ja kiehtovan vieraan värinen iho voittaa hetkessä yhteiskunnan säätämät säännöt ja tavat.  

Tyttö on melkeinpä shakespearelaisessa Julian iässä, mutta hän ei ole Julia. 15-vuotiaana hän tutustuu ruumiilliseen rakkauteen tehden sen aikuisen naisen kylmäpäisyyttä ja harkintaa osoittaen. Rakastaja voi olla rakkaustarina, mutta epäpuhdas sellainen. Se on kuin taos, jossa on rakkautta ja jotain muuta – mitä? Uhmaa, epätoivoa, viileää tarkkailijan asennetta, sivustakatsojuutta? Halua rikkoa rajoja, tai halua olla tunnustamatta rajojen olemassaoloa.

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla. 

by Ninni

Elämänpaikat, elämänajat

Luin Juha Seppälän romaanin Paholaisen haarukka. Se masensi minua kovasti. Syrjäytyneisyys, osattomuus, tarkoitukseton väkivalta, katkeruus – kaikki se muistuttaa maailman olevan murheen laakso. Seppälän tapa yhdistellä todellisuutta ja elokuvakäsikirjoitusta on hauska ja fiksu, mutta paikoitellen se tekee tarinan/tarinoiden seuraamisen vaikeaksi. Tätä romaania ei ainakaan kannata pitää yöpöydällään ja lukea niinä viimeisinä valveillaolon minuutteina, kun väsymys alkaa vallata alaa ymmärrykseltä.

Mietin lääkitsemistä ja masennusta. Entä jos nykyajan masentuneissa ihmisissä ei ole muuta vikaa kuin väärään aikaan syntyminen. Ihminen voi ahdistua suuressa kaupungissa tehdessään sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävää työtä, mutta sama ihminen voisi ehkä olla ahdistuksista vapaa eläessään 50-luvun asutustilojen ja pellonraivaamisen todellisuutta. Tai ehkä ihanneaika löytyy jostain vielä kauempaa menneisyydestä? Kuka tietää – menneisyyden onnettomat ihmiset olisivat voineet olla onnellisempia meidän ajassamme, meidän elämämme reunaehdoilla. Voisimmepa vain kokeilla elämistä eri ajoissa ja paikoissa ja olosuhteissa. Niin jokainen löytäisi oman lokeronsa ja itselle sopivan elämäntavan. 

Minun ihanteellisin elämänpaikkani (ja elämänaikani) löytyisi varmaan keskiajalta, jonkun luostarin mietiskelevästä rauhasta. Tosin pesumahdollisuudet eivät olisi kaksiset ja se olisi paha puute! Ja talvisin kylmyys olisi varmaan aivan liikaa kestettäväkseni, minä kun viihdyn lämmössä. Luultavasti luostarin mietiskelevä rauha rikkoutuisi pian valitukseeni ja vaatimuksiini.

Vappu maaseudulla

Ei serpentiiniä eikä ilmapalloja. Lasi valkoviiniä ja yksi erittäin kuiva omenasiideri. PuoLiskoinen laittamassa riistarisottoa ja avaamassa punaviinipulloa. Lintujen laulua niin, että korvia särkee. Ella Fitzgeraldia CD-soittimessa.

by Ninni

Leikkikevät

Luin Juha Seppälän novellikokoelman Tunnetko tyypin? Alaotsikko on valittu kuvaavasti: tapauksia, oikkuja, sattumuksia. Kertomukset viihtyvät niin nykyajassa kuin menneessäkin ja henkilöiden kirjo on laaja Paavo Cajanderista "vetelään talontyttöön", keskikoulutettuun nuoruusvuotensa baariapulaisena viettäneeseen naisihmiseen. Suurmiesten elämä kulkee omaa latuaan, joka näyttää olevan viitoitettu suuruuden suuntaan. Samaa painovoimaa noudattaa myös pienen ihmisen elämä pienissä raameissaan. 

Seppälän lisäksi aika on kulunut John Updiken Noitien seurassa. Margaret Atwood muuten ylisti tätä kirjaa ja lukiessani mieli vilisee ristiviitteitä ja samankaltaisuuksia aina Atwoodin maagisesta realismista Fay Weldoniin. Erityisesti Atwoodin Ryövärimorsian tuntuu olevan hyvin lähellä Noitia – lienenkö sitten ainoa näin ajatteleva? Fay Weldonin Naispaholaisen elämä ja rakkaudet ja Minuahan et unohda voisivat olla Noitien sukulaisia kirjallisessa maailmassa. Luonnollisen ja yliluonnollisen hienostunut cocktail syntyy Updiken, Weldonin ja Atwoodinkin käsissä.

Kevään leikkiminen

Nuoruuden vappuja muistelee puolittain kaihomielellä ja puolittain kauhistuneena. Säästä viis, terassikausi piti aloittaa! Uhmata Suomen koleaa kevättä istumalla ulkona kevyen kesäisissä vaatteissa. Piti "leikkiä kevättä", vaikka taivaalta olisi tullut lunta ja räntää. Kevään leikkiminen se juuri tekikin niistä vapuista nuoruuden vappuja. Aikuisena ei enää jaksa leikkiä, sitä odottaa mieluummin oikeaa kesää eikä sen tultua viitsi kuitenkaan lähteä terassille tai laivaravintolaan. Kotona on paljon mukavampaa ja pitäisi se parvekekin pestä. 

Täytyy muuten kehaista nuorta Ninniä: olin nuoruuteni päivinä paljon kärsivällisempi ihminen kuin ikinä uskoin olevani. Huomasin sen jokunen viikko sitten erääseen juhlatilaisuuteen pukeutuessani. Olihan aikaa ja malttia kysyvä tehtävä pujottaa sääret ohuenohuisiin sukkiin! Ja sellaisia kuitenkin käytin nuorena melkein joka viikonloppu. Kuinka jaksoinkin olla kärsivällinen, niin suurella varovaisuudella ja taidolla ujuttaa kymmenen denieriä henkäyksenohutta sukkaa ylleni. Nyt koko prosessi tuntui tuskastuttavan vaivalloiselta. 

by Ninni

Kitukasvuisia kukkia

Tapojensa orja järkyttyy helposti, kun niin kutsuttu normaali päiväjärjestys heittää kuperkeikkaa. Minun lauantaissani oli baletinmentävä aukko. Jotain tuntui puuttuvan, todellisuudessa oli jotain väärin. Positiivisesti ajateltuna saimme ainakin nukkua huikean pitkään tänä lauantaina!

Luen kahta romaania samanaikaisesti: jaan aikani Leon Uriksen Mila 18:n ja John Updiken Noitien välillä. Mila 18 innoitti hedelmättömään jossittelupohdintaan ja kysyin PuoLiskoiselta olisiko hän ollut niissä oloissa mukana Varsovan gheton kansannousussa? Pelatako saksalaisten säännöillä ja nousta kiltisti keskitysleireihin vieviin kuljetuksiin, vai tarttuako (puutteellisiin) aseisiin ghetossa ja taistella vaikka sitten toivottomastikin saksalaisia vastaan? Tuossa vaiheessa juutalaiset tiesivät leireistä ja kuolema tuntui olevan vahvasti läsnä valitsipa kumman tien hyvänsä. Eroa oli vain kuoleman laadulla. Toisaalta keskitysleireihin vievää tietä reunusti toivon kitukasvuinen kukka: voisiko sittenkin selvitä hengissä, ainakin jos sattui olemaan nuorehko, vahva ja työkykyinen mies?

Omia reaktioitaan on tietysti mahdotonta tietää olematta tositilanteessa. Itse kuitenkin uskoisin olleeni mukana kansannousussa ainakin jollain vaatimattomalla tavalla. Näin naisena käyttöarvoni saksalaisille olisi ollut melko vähäinen, monin paikoinhan naiset joutuivat kaasukammiojonoon melkein automaattisesti. Ei siis olisi ollut mahdollista helliä sitä toivon kitukasvuistakaan kukkaa. Mutta mistäpä sitä tietää, tämä kaikki on vain jossittelua. 

Apropos kitukasvuisuus!

Ostin Voguen tämän kuun numeron, sen amerikkalaisen. Siinä oli muotivinkkejä ongelmapukeutujille: eräitä esimerkkejä olivat yli 180-senttinen nainen, hyvin pyöreä nainen, poikkeuksellisen laiha nainen ja lyhyt nainen. Viimeiseksi mainittu aiheutti suuren yllätyksen allekirjoittaneelle, lyhyet esimerkkitapaukset elävästä elämästä olivat nimittäin minun mittaisiani! Nyt se on sitten virallista, olen Voguen käsityksen mukaan kääpiö. Onpa lohdullista.

Suoraan sanottuna se juttu täytti minut ällistyksellä ja kiukkuisella protestoinnin tarpeella. En ole koskaan pitänyt itseäni ongelmallisen lyhyenä, vaan mielestäni olen vielä kaikissa suhteissa aivan normaali. Se juttu oli aivan käsittämätön. Varmasti on paljon meitä lyhyempiä naisia ja heillä voikin olla jo ongelmia pukeutumisen kanssa. Pitäisikö jo minun kaltaisteni ihmisten alkaa miettiä vaatevalintojaan silläkin perusteella, että olemme (muka) lyhyitä? Vastustan jyrkästi.   

by Ninni

Elämää morseversumissa

Viime päivät olen omistautunut Colin Dexterin kirjoittamille komisario Morsen tutkimuksille. Viimeinen bussi Woodstockiin, Neidonmurha ja Kolmannen virstan arvoitus – tässä muutama lukukokemus nimeltä mainittuna.

Dekkarien viehätys perustuu niiden turvallisuuteen. Ne muuttavat kauheat asiat, kuten murhat, kertomuksiksi. Alku, keskikohta ja loppu – lukija tietää arvoitusten selviävän ja jonkinlaisen vapauttavan lopun olevan tulossa jo kirjan aloittaessaan. Dekkarit pitävät murhat hallinnassa ja se on toinen syy niiden luettavuuteen. Murhatun omaisten tuskaa voidaan kuvata esimerkiksi sivun verran, eikä se vello ja lykkää elämää kokonaan pois raiteiltaan, kuten todellisessa elämässä usein käy. Tuska ei tunge läpi paperista häiritsemään lukijan yöunia, vaan sen voi sulkea kirjan sisään lopettaessaan lukemisen.

Dexterin Morseen voi samaistua. Hän kuluttaa huolestuttavan paljon alkoholia, ratkaisee sanaristikoita ja kuuntelee Wagneria. Hänen kuluttavat elämäntapansa tekevät hänestä inhimillisen, rapistuvan sankarin. Hän on älykäs, mutta ei mikään superpoliisi. Välillä hän on tutkimuksissaan täysin harhateillä. Morse antaa itsestään elävän ihmisen vaikutelman, eikä ole masentavan täydellinen. Murhien uhrit sen sijaan ovat usein kuin kauniita esineitä, viehättäviä vaaleita tyttöjä esteettiset veriviirut hiuksissaan. 

Dekkarit eivät kuitenkaan voi muodostaa pääosaa kirjallisesta ruokavaliosta. Ainakin minua alkaa ahdistaa liian monen salapoliisikertomuksen jälkeen. Kuoleman muuttaminen viihteeksi alkaa tuntua oudolta ja silloin pitää paeta. Itse pakenin tänään morseversumista kenraali Paavo Talvelan elämänkerran avulla. Murhista sotaan, siinä minun pakoni. Elämänkerta ja dekkari: toinen muuttaa ihmiselämän kertomukseksi ja toinen murhan. Todellisuudessa elämä ei ole kertomus eikä murhakaan. Kertomukseksi muuttaminen vain tekee niistä ymmärrettävämpiä.  

by Ninni

Liian monet häät

Neljät häät ja yhdet hautajaiset on elokuva, josta Kuuluu Pitää. Yritin katsoa sitä, oikein todella yritin, mutta sorruin pikakelaukseen. Tylsempää ja puisevampaa tekelettä on vaikea kuvitella. Kolmikymppistä poikamiestä esittävän Hugh Grantin teinipoikamainen sönkkäys ja änkyttely ei ole söpöä vaan lähinnä tuskastuttavaa.

Melkein kaksituntinen elokuva etenee verkkaisesti kirkkokohtauksesta toiseen. Kaikkein kuluneimmat häävitsit ovat ahkerassa käytössä: sormukset hukannut bestman, sanoissaan sekoileva pappi, omituiset pöytäpuheet, ylipukeutuneet kermakakkumorsiamet. Suuri osa huumorista rakentuu myös sen varaan, että Grantin esittämä "ikuinen häävieras" on aina vähällä myöhästyä ystäviensä häistä. Kolmekymppisenä hän ei ole vielä oppinut pitämään herätyskelloa käden ulottumattomissa varmistaakseen heräämisensä.

Kai vika on sitten minussa, koska Neljät häät on virallisesti Hauska Elokuva ja kuten sanottua siitä Kuuluu Pitää. Itse kuitenkin kiitän Luojaa (ja vähän insinöörejäkin) kaukosäätimen pikakelausnappulasta.

Kärsittyäni liian monista häistä ja turhan harvinaisista hautajaisista siirryin kirjojen pariin. Luin Hadley Freemanin kirjan Käsilaukun syvin olemus. Freeman on lontoolaistunut amerikkalainen, jonka kirjoituksia on nähty esimerkiksi Ellessä, Voguessa ja Guardianissa. Kirja on kevyt ja huumorintajuinen läpiluotaus muodin oikuista. Mitä aurinkolasit kertovat kantajastaan ja miksi naiset haluavat ostaa aina vain uusia käsilaukkuja? Tällaisiin kysymyksiin Freeman vastaa lystikkäällä tavalla. Tämä kirja on varmasti parhaimmillaan kesälomakirjana, mukana rannalla tai lomamatkalla. Mitään hegeliä tai wittgensteinia se ei ole, mutta omassa kategoriassaan kelpo luettavaa. Loppua kohti vaatteiden, asusteiden ja tyyliasioiden vatvominen alkaa jo hiukan puuduttaa. 

by Ninni

Monta tapaa kuunnella musiikkia

Tänään oli kevään viimeinen balettitunti. Harrastusten loppuminen on eräs kevään merkki, ihan samalla tavalla kuin niiden alkaminen tarkoittaa syksyn saapumista. Viimeisen kerran kunniaksi kaivoin harmaat, paksut talvisäärystimet esiin ja käytin niitä – ei tee mieli ärsyttää polviparkaa kylmällä enää yhtään enempää. Ja tänään oli auringonpaisteesta huolimatta kylmä päivä, kiitos reippaana puhaltavan pohjoistuulen.

Baletinopettaja kehottaa usein kuuntelemaan musiikkia. Musiikin tempo ja sävelkulut vaihtelevat ja pitäisi "kuulla" se, missä vaiheessa taivutetaan alas, alas kohti lattiaa ja missä vaiheessa pitää suoristua, nousta ylös ja taivuttaa selkää kauas taakse. "Ettekö te kuule sitä" kyseli opettaja hillityn epätoivon vallassa. Pää on säädettävä uudelleen alkaessaan kuunnella musiikkia eri tavalla kuin normaalisti. On monta tapaa kuunnella musiikkia. On se kotikuuntelutapa: hajamielinen, nauttiva, fyysiseen liikkumattomuuteen yhdistyvä nojatuolikuuntelu. Sitten on baletin tapa kuulla musiikkia: yritys yhdistää se omiin liikkeisiin, liikesarjoihin ja liikkumisen logiikkaan.

Kävimme kirjastoissakin. Lainasin kirjoja sellaisia kuin Hadley Freemanin Käsilaukun syvin olemus, Eeva-Liisa Mannerin Paetkaa purret kevein purjein ja Georges Perecin Tiloja / avaruuksia. Mannerin runouteen en kyllästy koskaan. Melkein kauhistuttaa ajatella kuinka kauan olen pitänyt siitä – sitä tuntee itsensä muinaiseksi muumioksi ja luultavasti ihan aiheellisesti.

Muurahaisviisaus

Muurahaisten vilinä on vähentynyt dramaattisesti otettuamme myrkyt käyttöön. Kovin hiljaiselta vaikuttaa niiden entinen temmellystanner. Muutama hassu hoipperehtiva näkyy aina välillä, mutta niiden kunnian päivät ovat ohi.

Inhoan muurahaisia, mutta tavallaan ihailen niiden sitkeyttä ja muurahaisviisautta. Ne toimivat kollektiivina. Jos yhden tappaa eivät muut siitä juuri hätkähdä. Ne jatkavat toimimista kohti päämääräänsä. 

Jos niitä hätyyttää sormella niin ne väistelevät. Kuolemanpelkoa niillä ei kuitenkaan ole, eikä kykyä laskelmoida asioita pitkällä tähtäyksellä. Ne menevät pelotta kaappeihin ja paikkoihin, joihin ihmisen harkinnalla varustettu olento ei ikinä menisi. Mietin sitä eilen: jos olisin muurahainen niin en menisi suljettuun, tuntemattomaan ja pimeään tilaan. Enhän voisi tietää mikä siellä odottaa, mitkä vaarat ja uhkat. Minä en menisi minnekään pyrkimättä varmistamaan itselleni poispääsyn tukalista paikoista ja tilanteista. 

Muurahaiset sen sijaan elävät ja toimivat hetkessä. Ne eivät ota riskejä siinä mielessä, että riskin ottaminenhan jo ilmaisuna kertoo tietoisesta päätöksestä asettua alttiiksi vaaralle. Ne vain elävät kunnes kuolevat. Se on muurahaisviisautta, niiden viisautta joilla ei vaihtoehtoja ole. 

by Ninni

Muurahaisten Aika

PuoLiskoinen kävi tänään Porissa, mutta jaksoi vielä sen jälkeen tulla kanssani kirjastoon. Edellisellä käynnillä olin selaillut seisaaltani Danusia Stokin kirjaa Kieslowski on Kieslowski ja se jäi vaivaamaan mieltäni – oli pakko mennä lainaamaan se. Kirjassa kuuluisa ohjaaja kertoo elokuviensa taustaa ja kiinnostavia yksityiskohtia niiden tekoprosessista.

Pidän Kieslowskista, mutta oikeastaan lainasin tuon kirjan koska halusin lukea ohjaajan näkemyksiä Veronikan kaksoiselämästä. Hänen mukaansa se ei ole elokuva eliitille, ellei sitten eliittinä pidä kaikissa yhteiskuntaluokissa olevia herkkiä ihmisiä – hyvin ja osuvasti sanottu. Hämmästyttävää kyllä Kieslowskin ensimmäinen valinta Veronikaksi oli amerikkalainen Andie McDowell.

Kieslowskin elokuvamietteiden vastapainoksi lainasin Colin Dexterin Morse-dekkareita. Niitä lukee silmät särkien, kesken ei voi jättää.

"Muura-muurahainen kortta kuljettaa.."

Ja keittiössämme myrkkyä saa. Niinpä niin, on taas Muurahaisten Aika. Kevään ja kesän kuluessa ne tulevat tekemään hyökkäyksiä kotiimme eri kohdista. Alakerrassa ne ovat jo (turhaan) koettaneet onneaan ja joutuneet myrkytetyksi. Nyt ovat vuorossa keittiö ja eteinen. Tunnen jo niiden tavat ja taktiikat viime vuodelta. Muurahaiset ovat pökerryttävän inhottavia enkä jaksa tuntea mitään lämpimiä tunteita niitä kohtaan. Onneksi emme ole uskonnoltamme jainalaisia – silloin emme voisi turvautua myrkkyyn.