Avainsana: kirjat

by Ninni

34-ihminen

Viime aikoina olen vastaanottanut kummallisia tekstiviestejä. Niiden pääsisältö on kutsu poliittiseen toimintaan: Kokkolan seudulla vaikuttava sosialidemokraattien joukko haluaa "minut" mukaan jakamaan vaalimateriaalia tai muuten vaan auttamaan puoluetta voittoon. Tyydyin pelkästään ihmettelemään näitä viestejä saatuani niitä muutaman, mutta tänään laitoin sitten oikaisua lähettäjälle. Kaikkea hyvää vain vaalityölle, mutta minua ei niissä toimissa tulla näkemään.

Piti oikein varmistaa Kokkolan tarkka sijainti PuoLiskoiselta, jota käytän heti saatavilla olevana karttakirjana. Ihan eri puolella Suomea se on kuin tämä kotikultamme.

Muistan kerran aikaisemmin saaneeni huvittavan tekstiviestin joltakin nuorelta mieheltä, joka kyseli ystäväänsä oluelle lähtemään. Ensimmäinen viesti oli kutsu, ja kun en reagoinut niin hetken päästä tuli patistus: "Mennäänkö sinne kaljalle vai ei". Olisi varmaan pitänyt tarttua tilaisuuteen. Olisi voinut poika kokea elämänsä yllätyksen, kun minä ilmestynkin paikalle kaljoittelukaverin sijasta. Minä, joka en olutta juo ja joka varmasti jonkun 20-vuotiaan silmissä olen varsinainen muinaismuumio.

On outoa saada jollekin toiselle tarkoitettu viesti. Joku etsii seuraani, mutta ei kuitenkaan etsi. Jos tietäisivät numeroni kuuluvan minulle, niin eivät lähestyisi. Lähestyvät numeron vuoksi, väärän sellaisen – kaksi viimeistä on esimerkiksi voinut vaihtaa paikkaa. Kirjoita 43 viimeiseksi ja saat kiinni minut, kirjoita 34 ja se onkin joku muu. Kukahan se Kokkolan suunnan demari mahtaa olla, jolle minun viestini olivat tarkoitettuja? Kenties hän on juuri se 34-ihminen. Varmaan todellinen tarmonpesä ihmiseksi, aktiivinen ja sitoutunut puolueensa tavoitteisiin. Ehkä sellainen ihminen, joka uskoo jonkun tietyn ehdokkaan olevan valtavan paljon parempi kuin muut, sellainen maailmaa parantava ehdokas. Voisinpa itse uskoa samoin. En ole vieläkään omaa äänestyspäätöstäni tehnyt – uhkaa tulla vaikea valinta. 

Pako 1700-luvulle

Olen tänään nautiskellut ruhtinas Potemkinin seurasta. Mistäköhän johtuu, että entisajan ihmiset vaikuttivat niin paljon yksilöllisemmiltä ja persoonallisemmilta kuin monet omat aikalaiset? Kenties televisio on tehnyt meistä kaikista niin samanlaisia, mene ja tiedä. Missä piileskelevät Persoonallisuudet? 

Eräs sukulaiseni kuvaili kerran kolmatta klaaniimme kuuluvaa sanoilla "hän elää menneisyydessä". Mahdanko itse olla samaa maata? Historiallisista henkilöistä lukeminen muuttaa aika- ja ihmiskäsitystä. Esimerkiksi Potemkin: Katariina Suuren suosikki ja vallan jakaja, silti hänelläkin vain se oma pieni hetkensä, kahden vuosiluvun väliin sisältyvä elämänaika. Takana loppumaton menneisyys, edessä päättymätön tulevaisuus, keskellä ihmisen elämä sittenkin niin lyhyenä.  

by Ninni

Kolme toivomusta

Suuri Päivä lähestyy, syntymäpäiväni nimittäin. Siihen täytyy tietysti varautua huolella ja hyvissä ajoin. Kirjoitin lahjatoivelistan PuoLiskoiselle, siitä saa hän vinkkejä oikeaan suuntaan. Minun toivelistallani on kolme elämänkertaa: Mengelen, Göringin ja Romanian kuningattaren Marian. Kuningatar Maria vaikuttaa näistä kolmesta sympaattisimmalta, mutta Mengelestä en toisaalta ole lukenut juuri mitään ja Göringissä taas oli jotain niin uskomattoman farssimaista ja siksi kiinnostavaa. Kaikki nämä elämänkerrat löytyvät Amazonin nettikirjakaupasta – Suomesta on turha toivoakaan löytävänsä mitään vastaavaa.

Oikeastaan olen iloinen siitä, että PuoLiskoinen joutuu tekemään lahjapäätöksen minun asemastani. Valinta olisi minulle kohtuuttoman vaikea. 

Stalinin viimeiset sanat

Luin uudestaan Simon Sebag Montefioren kirjan Stalin: punaisen tsaarin hovissa. Mikä käsittämätön ihmiskäärme tuo itäisen naapurimme itsevaltias olikaan. Ja kuinka surkean ja pienen lopun hän sittenkin sai. Me voimme uskotella olevamme titaaneja ja maailman valtiaita, mutta elämämme lopussa olemme sittenkin vain – ihmisiä. 

Stalinin saatua halvauksen hänen viimeiset sanansa olivat: "dzz.." Sen verran sai suustaan ennen kaikkivaltias päiden katkoja. Paikalle kutsutut lääkärit tuskin uskalsivat koskea mieheen. Puoli vuorokautta ainakin hän makasi omassa virtsassaan, tuo maailman kauhu. Vierellä viimeisinä hetkinä oli sellaisia lohduttajia kuten esimerkiksi Berija, joka vuoroin sylki ja kirosi herraansa ja aina välillä pelonpuuskassa suuteli isännän kättä. 

by Ninni

Ainutkertainen kohtaaminen

Blogin lisäksi minä pidän päiväkirjaa, sellaista käsin kirjoitettavaa, perinteistä. Kerran eräs ihminen kysyi minulta mitä oikein kirjoitan siihen. Tuo kysymys kertoi melkoisesta eroavaisuudesta maailmankatsomustemme välillä. Tuo kysymys tarkoittaa sitä, että vain kaikkein erikoisimmat ja merkillisimmät kokemukset ovat tallentamisen arvoisia. Arkipäivästä ei niin väliä.

Minusta jokainen päivä on ainutkertainen ja tallentamisen arvoinen. Jos näen lihavan mustan labradorinnoutajan kunnan keskustassa, niin sitten kirjoitan lihavasta labradorinnoutajasta kunnan keskustassa. Se on kuitenkin ainutkertainen kohtaaminen. Vaikka ei se ei varmastikaan jää viimeiseksi liikapainoiseksi koiraksi elämäni varrella, niin Herakleitoksen tavoin totean ettei samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

Tallennan koiran kirjaani. Sen vaappuvan kävelyn ja keinahtelun puolelta toiselle kirjaan myös. Ja saatan mainita kiiltävästä turkistakin.

Kirjaani pääsee caprihousuinen nainen, jonka näen apteekin edessä. Kevään ensimmäinen caprihousu on aina mainitsemisen arvoinen. Kun luen kirjaani 20 tai 30 vuoden kuluttua, niin tahtoisin sen olevan muutakin kuin vain sanoja. Tahtoisin maistaa siinä elämäni maun ja tuntea sen tuoksut. Tahtoisin nähdä menneen elämäni väreissä, ei mustavalkoisena. Onkohan sellainen edes mahdollista?

Monotonia

Kaupassa myytiin Edy Poppyn kirjaa Anatomia.Monotonia yhdellä eurolla ja 90 centillä. Ostin, mutta luettuani päädyin pitämään hintaa liian korkeana. Euro pois, niin alkaisi olla kohdallaan – kansikuvasta kannattaa kyllä maksaa sen verran.

Edy Poppy on taiteilijanimi, jonka taakse kätkeytyy norjalainen Ragnhild Moe. Kirjassa olevan lyhyen elämänkerran mukaan hän on vaikuttanut teatterin ja kuvataiteen saralla ja toiminut valokuvamallina.

Anatomia.Monotonia on monitaiturin kokeilu kirjallisuuden suuntaan. Tarina kertoo norjalaistytöstä ja hänen ranskalaisesta aviomiehestään, jotka ovat keksineet pyörän uudestaan. Kyse on siis avoimesta avioliitosta, jossa kumpainenkin leikkii rakastajien kanssa. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen alkaa kyllästyminen ja uupumus: miksi tämä kirja kirjoitettiin? Puuduttavan yksitoikkoinen teksti etenee tuskallisen ennalta arvattavasti suhteesta toiseen, tekotaiteellinen boheemien henkilögalleria tympäisee. Päähenkilöt polttavat kuin savupiiput ja lukija ihmettelee kuinka kukaan tuntisi tarpeeksi vetovoimaa moisiin alkaakseen suhteentapaisen. Heidän partnerinsa ovat samaa maata – vakka kantensa valitsee. 

Monotonia, niinpä niin. Olen tunnistavinani jotain tuttua kirjoitustyylissä, vaikutelmia Anais Ninistä ja Marguerite Duras'sta. Ne eivät silti muuta huonoa tarinaa hyväksi. 

by Ninni

Merenneitokausi

Ikonimaalauskurssi lähestyy. Huomasin jokin aika sitten, etten ole aikoihin piirtänyt mitään. Piirtämiseksi ei oikeastaan voi laskea päiväkirjan piirustelujani: ilkeämielisiä pilakuvia, kuvia itsestäni balettitunnilla (miinus hiki ja yhteen puristuneet huulet), kuvia enkeleistä ja eläimistä. Pitäisi istua alas oikein kunnolla ja piirtää vakavamielisesti, ottaa malliksi joku esine ja uppoutua kuvaamaan sitä.

Joskus 90-luvun alkupuolella minulla oli merenneitokausi. Istuin olohuoneen lattialla akvaarion edessä, luin tentteihin ja piirtelin merenneitoja. Estonian onnettomuuden aikaan kehittyi variaatio teemasta: laivaan paksulla ketjulla kytketty merenneito silmät suljettuina. En nyt jälkeenpäin osaa sanoa oliko se kuollut vai elossa. Estonialla olleista moni hukkui, mutta merenneidothan eivät huku – ne/he pystyvät hengittämään veden alla. Silti noissa piirroksissani oli jotain kuollutta. Nyt en ole enää pitkiin aikoihin piirrellyt vedenneitoja. (Tuoksuisikohan sellainen kuolleena samalta kuin kuollut kala?)

Olen oikeastaan aina piirtänyt mieluummin mielikuvituksesta kotoisin olevia olentoja kuin todellisia kohteita. Ehkä todellisuutta kuvatessa omat taidolliset puutteet näkyisivät selvemmin? 

Eläköön romaani!

Romaani ei sittenkään ole kuollut. Voin sanoa tämän luettuani Siri Hustvedtin romaanin Amerikkalainen elegia. Luin kirjan, kehuin sitä ja nyt PuoLiskoinen on sen kimpussa. Siinä mielessä minun täytyy olla tarkkana kertoessani siitä – en halua pilata kirjan sisältämiä yllätyksiä häneltä. 

Tämä romaani on kertomus suvuissa ja perheissä elävistä salaisuuksista, joiden paljastuminen on sattumanvaraista. Kirja saa lukijan miettimään kuinka syvällisesti me ihmiset tunnemme toisemme, vaikka kuinka olisimme miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhempia. Ehkä meillä kaikilla on joku sellainen salattu alue, jonne emme päästä muita. Jotkut salaisuudet viemme mukanamme hautaan – ellei sattuman kautta jokin vihje johdata ihmisiä arvoituksen jäljille. 

Kirjan päähenkilö, norjalaista syntyperää oleva psykiatri, selvittää kuolleen isänsä salaisuutta, johon viittaa vain yksi lyhyt kirje miehen jäämistössä. Samaan aikaan alkavat myös kuolleen langon salaisuudet paljastua ja sisaren avioliitto näyttäytyä uudessa valossa. Päähenkilö Erik joutuu myös elävän arvoituksen vaikutuspiiriin: naapurissa asuva kaunis nainen on elävä salaisuus ja hänen menneisyydessään on paljon pelottavaa ja kiehtovaa.  

by Ninni

Kolmio saa kulmansa

Luin Anais Ninin päiväkirjallisen teoksen Henry ja June. Nämä ovat niitä tekstejä, jotka Anais Nin ensin sensuroi päiväkirjoistaan, koska ei halunnut loukata aviomiestään ja rakastajiaan. Sopivan suureksi kasvanut ajallinen välimatka mahdollistaa tutustumisen tähän erikoiseen kolmen kesken-rakkaustarinaan.

Anais Nin rakastui sekä Henry Milleriin että tämän vaimoon, Juneen. Ensin ajattelin sen olevan vain jokin temppu: nainen sanoo rakastuneensa mieheen ja vaimoon, ettei jätetyksi tultuaan kokisi sitä liian kipeästi. Rakkauden tunne on kuitenkin ollut aito, vaikkakin ailahteleva. Välillä sympatiat ovat olleet miehen puolella ja ajoittain myötätunnon on saanut osakseen vaimo. Anais Nin täyttyy Henry Milleristä niin, että hänen päiväkirjansa sivut alkavat tuoksua ja tuntua Millerin tekstiltä. 

Eniten huomiota saa osakseen Anaisin ja Henry Millerin rakkaussuhde. June on matkoilla, poissaoleva, ja ehkä siksi sitäkin kiehtovampi. Junen kuva muodostuu suureksi osaksi Henryn ja Anaisin kertomuksista. Junen poissaolo on näiden kahden rakkaussuhteen kiihkeintä aikaa. Väistämätön muutos tulee naisen palattua. Kolmio saa kulmansa. 

Minulle Anais Nin ja Marguerite Duras kuuluvat yhteen. Luen näitä naisia vuorottain ja uppoan introspektioon.

Minä en tiedä voisiko kukaan "rakastua" – tai ihastua – PuoLiskoiseen ja minuun pariskuntana. Olemme ehkä liian erilaisia? Meihin ihastuvan pitäisi osata arvostaa täydellistä tasapainon puutetta ja tasapainoa, eräelämää ja kirjatoukkailua, neurooseja ja normaaliutta. Voisiko olla niin, että jotkut PuoLiskoisesta pitävät suvaitsevat minua? Ja sama toisinpäin? Ehkä ihmiset ovat laajempia kuin uskon ja ehkä meitä molempia on mahdollista rakastaa samaan aikaan – en tiedä? 

Yleisön pyynnöstä – kommenttiosasto aukeaa!

Kokonaista kaksi ihmistä on toivonut kommenttiosastoa blogiini. Toteutukoon nyt tämä toive, vaikka en uskokaan tällaisten päiväkirja-tyyppisten blogien niittävän paljon kommentteja.

by Ninni

Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.  

by Ninni

Kaikki tuntevat apinan, apina ei tunne ketään

Törmään usein kiinnostavaan ilmiöön: ihmiset tuntevat minut, minä en tunne ihmisiä. Enemmän kuin yhden kerran olen kuullut tuntemattomien ihmisten sanovan: "Olen nähnyt sinut usein.." Itse olen näissä tilanteissa se, joka ei ole nähnyt mitään tai ketään.

Minulle ensinnäkin autossa istuvat ihmiset muuttuvat näkymättömiksi. Heitä "ei lasketa". En koskaan kävellessäkään katso ohiajavia autoja – vaikka ilmeisesti niistä katsotaan kävelijöitä – tai niiden ihmissisällystä. Se voi johtua huonosta näöstäni, autojen nopeasta kulusta tai ikkunalasien heijastuksista. Tai sitten siitä, että mieli on täynnä omia mietteitä, harhailen ajatuksissani jalat kiinni tiessä mutta mietteet korkeuksissa pilviä tavoitellen.

Pyöräilijät tekevät itsensä näkymättömiksi käyttäessään kypärää. He viuhahtavat ohi sellaista vauhtia, ettei piirteitä ehdi havaitsemaan. Oikeastaan huomaamiskynnyksen ylittävät lähinnä toiset kävelijät. He elävät samassa nopeudessa, kävelijän tahdissa, itseni kanssa. Myös korkeus on sama: kävelijän korkeus on noin 160-190 senttimetrin korkeudella maasta. Ja yhteinen pystyasento yhdistää! Ohi kävelevät kävelijät ovat kahisevia tuulipukuja ja kontekstistaan irrotettuja keskustelunpätkiä, jotka joskus jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi minut havaitaan, mutta minä en havaitse? Miksi me ihmiset havaitsemme eri asioita? PuoLiskoinen jopa tunnistaa ihmisiä heidän autojensa perusteella ja muistaa meidän ajokkiemme rekisterinumerot. Minulle autot ovat vain ohi vilahtavia värejä: tumman sinistä, kirkkaan punaista ja keltaista.

Minä havaitsen valikoivasti. Huomaan Laajoen kimaltavan pinnan ja vesilinnun sulkien kiiltävän pehmeyden. Näen kukkivat kukat ja hiirenkorvalla olevat puut. Naapurin kissan vaaniva käynti rekisteröityy myös tajuntaani. Koneita en huomaa, enkä teiden nimiä tai numeroita. Ja samalla kun havaitsen niin minut havaitaan. Minkälaisena – sitä en osaa sanoa. On sellaisiakin kävelyjä, joiden aikana en oikeastaan havaitse mitään. Eräänlainen automaattiohjaus on päällä ja jalat kulkevat, mutta mieli on kiinni luetussa kirjassa tai muistossa. Silloin muutun subjektista objektiksi. 

Lukulampun alla..

.. ovat olleet John Deweyn Art as experience ja Simone Weilin Painovoima ja armo. Simone Weil on ihmeellinen: huomaan pitäväni hänen ajatuksistaan nyt eri tavalla kuin muutama vuosi sitten. Löydän aina vain uusia kohtia, joissa on jotain koskettavaa ja totta. 

Tässä yksi: "Minulla on yhä taipumus levittää pahaa ympärilleni. Ihmiset ja esineet eivät ole minulle kyllin pyhiä. Kunpa voisin olla tahraamatta mitään, vaikkapa itse olisin enää vain pelkkää lokaa. Olla tahraamatta mitään edes ajatuksissani. Pahimpina hetkinäni en tuhoaisi kreikkalaista kuvapatsasta enkä Giotton freskoa. Miksi siis mitään muutakaan? Miksi tuhoaisin esimerkiksi tuokion jonkun ihmisen elämästä, tuokion, joka saattaisi olla onnellinen." -Niin totta!  

by Ninni

Sillä rajalla

Luin Marguerite Duras'n Moderato cantabilen. Se kertoo äidistä ja pojasta, kahvilasta ja tuntemattomasta työmiehestä. Nämä elementit tuo yhteen kahvilassa tapahtunut murha. Mies on tappanut naisen, mutta tämän kuollessakin vakuuttelee naiselle rakkauttaan. Teon näkeminen, silminnäkijyys, sitoo yhteen porvarillisesta maailmasta kotoisin olevan äidin Anne Desbaresdesin ja tuntemattoman työläismiehen.

Pojan pianotunnit antavat hyvän syyn naiselle kohdata tuntematon mies yhä uudestaan ja puhua tapahtuneesta. He eivät tiedä murhan taustalla olevaa tarinaa, mutta heillä on arvailuja, oletuksia ja uskomuksia. Ja vaikka kuinka tapahtunutta yrittäisi vältellä tulee se silti keskusteluihin aina vain uudestaan, se on toistuva teema ja siitä on mahdotonta päästä irti. Lopulta pariskunta alkaa kai itsekin kuvitella olevansa murhatun ja murhaajan kengissä. Tämä tapahtuu yhä uusien viinilasillisten myötä.  

Anne Desbaresdes on Sillä Rajalla: hän lipsuu, hänellä on raskas vartalo ja sekainen tukka, hän juo liikaa, hän alkaa olla oman sosiaalisen elämänsä yhtälön x. Kirjasta tekee kiehtovan sen keskeneräisyys. Emme saa tietää mitä tapahtuu vaalealle Anne Desbaresdekselle, joka kotona järjestyssä juhlatilaisuudessaankin virnistelee juopuneesti: hän tuo kahvilaminuutensa kotiin ja sitä ilmentäen oksentaa liikaa juoneena. Kirjan lopussa hän ei enää ole se henkilö, joka vie pojan pianotunnille. Tehtävän hoitaa joku toinen, mutta asia on myös kirjaimellisesti kuten sanoin: hän ei enää ole sama henkilö kuin kertomuksen alussa.

Moderato cantabile on kertomus kuolemasta, mutta se on myös kertomus rappiosta, alkoholin saavuttamasta voitosta. Se on kenties myös kertomus kahden eri elämäntavan välisestä kamppailusta ihmisen sielussa. Pienet asiat, näennäisesti merkityksettömät kohtaamiset muovaavat meitä ja muuttavat meitä. On vaikea tietää mikä kenetkin riittää sysäämään jonkun rajan yli. Sitä ei voi etukäteen sanoa.

Mieltä vaivaava kysymys

Aloin pohtia kaupan kassojen yhteydessä olevia roskiksia. Ne ovat siinä liukuhihnan päässä, siinä missä ihmiset pakkaavat ostoksiaan. Pieniä lokeroita, joihin uskoisin asiakkaiden rutistavan kassakuittinsa ja ehkä ostoslistansa. Mietin vain, että onko siinä kaikki. Vai laitetetaanko niihin vielä jotain muutakin? Ja mitä ihmettä se muu voisi olla. Purukumia, raaputettuja pika-arpoja, nälkäisenä avatun suklaapatukan käärepaperit?

Pitäisi kirjoittaa runo ja pudottaa se sinne kaikkien kuittien ja kauppalappujen joukkoon.     

by Ninni

Todellisuuden tuntematon luonne

Luin Sigmund Freudin kirjan Toteemi ja tabu. Kulttuurintutkijalle se on mielenkiintoista luettavaa jo monien antropologisten esimerkkiensä vuoksi. Sir James Frazerin klassikkoa The Golden Bough käytetään laajasti lähteenä ja muutkin alkuperäiskansoja tutkineet saavat suunvuoron.

Freud kaiketi aikoi teoksensa vastineeksi Jungin teorioille uskonnosta ja myyteistä. Kirjassa käsitellään uskonnon alkuperää, totemismia ja animismia ja tabujen syntyä. Mielenkiintoinen on erityisesti villin (eli alkuperäiskansan edustajan) ja neurootikon välinen yhteys. Itse tosin olen jo hieman kyllästynyt neurootikkoon sanana – sitä viljellään nykyisin niin taajaan, että se on joko kärsinyt inflaation tai lakannut merkitsemästä yhtään mitään.

Alkuperäiskansojen edustajat ja "neurootikot" eivät vain näe itsensä ja maailman välillä niin suurta eroa kuin jälkiteollistuneiden maiden ihmiset tai niin kutsutut normaalit ihmiset. Neurootikko elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa hänen ajatuksensa muuttuvat todellisuudeksi ja niillä on vaikutusta konkreettiseen maailmaan. Normaalin kuvitellaan tietävän paremmin. Mutta kuinka lienee? Voiko ajatus oikeasti muokata tätä todellista maailmaa, jossa elämme? Voiko joillakin rituaaleilla vaikuttaa todellisuuden luonteeseen?

Jokainen halukas vastatkoon kaikin mokomin tiukan ein. Itse en enää siihen leikkiin lähde. On olemassa asioita, jotka oikeasti haastavat koko sen todellisuuden, jota olemme tottuneet todellisuuden nimellä kutsumaan.

Täytyypä muuten lukaista uudestaan The Golden Bough.

Sade tuo vihreän tullessaan

Sade saa nurmikon vihertämään. Puiden oksilla on lupaus lehdistä ja maa tuoksuu jo kesältä – ei enää vain keväältä. Aamuisin linnut laulavat niin voimallisesti, että siihen herää. Ja jos eivät linnut herätä, niin valo viimeistään tekee sen. Se puikkelehtii verhojen välistä silmiin ja ilmoittaa uudesta aamusta.

by Ninni

Mahdollinen merkitys

Vajosin alas ja lainasin jokin aika sitten Merja Hirvisaaren Unien kirjan. Täytyi päästä kurkistamaan nähdyn hevosunen mahdollinen merkitys. Kirja tuntuu olevan kunnon unikirja, eli hevonen löytyy sieltä. Se on kirjan mukaan vieläpä hyvä enne. Hevosella ratsastaminen tuo mainetta ja kunniaa, laiduntava hevonen tuo menestystä työelämässä. Sairas hevonen viittaa ongelmiin ihmissuhteissa.

Hepo voi unikirjan mukaan esiintyä unessa sairaana, laitumella tai ratsuna. Itse en olisi aivan näin rajoittunut. Mitä tarkoittaa hirnuva hevonen, tai hevonen joka puhuu ihmisen kielellä? Entä jos unessa hevonen lainaa äänensä kissalta. Mitä tarkoittaa hevosen lentäminen, sen teurastaminen, sen poikkeuksellisen väritys (esimerkiksi violetti)? Unikirjat ovat valitettavan suppeita.

Tuhlaavaista vaimoa saa läpsäistä

Jos on unien maailma ihmeellinen, niin on tämä todellinenkin ihan riittävän merkillinen. Saudi-Arabiassa paikallinen tuomari on vankasti sitä mieltä, että on oikein ja kohtuullista läpsiä tuhlaavaista vaimoa. Tuomari Hamad Al-Razine elävöitti näkemystään antamalla käytännön esimerkin miehestä, joka antaa vaimolleen 1200 rialia, joista vaimo käyttää abayan (perinteisen päästä varpaisiin peittävän asun) ostoon 900. Tässä tilanteessa, järkeilee Al-Razine, on vaimo ansainnut korvapuustinsa. Al-Razine ei sen sijaan kerro mitä pitäisi tehdä tuhlaavaisille aviomiehille.