Avainsana: kirjat

by Ninni

Vastaamatta jäänyt kysymys

Tartuin taas kerran Joel Haahtelan romaaniin. Tällä kertaa kyseessä oleva (pienois)romaani on nimeltään ”Adélen kysymys”. Siinä suomalainen mies lähtee selvittämään vanhan pyhimystarun takana olevaa todellisuutta yhdeksänsadan vuoden takaa. Kirja on kaunista kieltä, siitä Haahtelaa todellakin voi kiittää. Mutta itse Adélen kysymys jää vastausta vaille. Oliko kyseessä ihme? Sitä ei tiedetä. On vain kaunis luostari, kaunis luostarielämä, ihmisten kokemukset lohdusta ja avusta.

Lopulta meno menee todella latteaksi: naisen suulla aletaan epäillä, että kenties Adéle raiskattiin, että hän oli raiskaajien ja ties minkälaisten naisvihaajien uhri. Kirkkohan on ”miesten” laitos. Kuitenkin juuri naiset ovat olleet olennaisessa asemassa kristinuskon leviämisessä. Jotain kai toinenkin sukupuoli on kirkosta saanut – jotain muutakin kuin vain sortoa?

Koko kertomuksesta tulee mieleen ihminen, joka valmistautuu jonkinlaiseen kierkegaardilaiseen uskon hyppyyn, mutta usko loppuu kesken. Hyppääjän jalat sätkivät ilmassa ja hän putoaa. Tiedän kirjan tarkoituksen: luultavasti kyseessä on taas kerran yritys tuoda esiin totuuden monisyisyys ja todellisuuden monet kasvot ja niin poispäin. Mutta minulle se ei vain riitä; tämä ei ole minun tarinani. Nautin sen lukemisesta, mutta olisin kaivannut sitä uskon hyppyä. Aitoa uskoa ihmeeseen, joka on jotain selittämätöntä, mutta jota on pakko yrittää selittää. Nyt sain kauniin lukukokemuksen, mutta syvällistä en saanut.

by Ninni

Tiina, tuo kirjallinen piina!

Lapsesta asti ovat tyttökirjat olleet minulle rakkaita. Kaikista en ole pitänyt, mutta osaa rakastanut intohimoisesti; joidenkin kohdalla tunne on jatkunut ihan näihin päiviin asti. Louisa M. Alcottin ”Pikku naisia” jatko-osineen on kestänyt hyvin aikaa ja Rauha S. Virtasen kotimainen ”Seljan tytöt” (tai ainakin sen neljä ensimmäistä osaa) on sekin säilyttänyt tuoreuden tunteen.

Tyttökirjoihin on turha suhtautua alentuvasti. Näissä mainitsemissani ainakin opetetaan hienovaraisella tavalla elämässä pärjäämisen taitoja. Tiukantomera naisasianainen tietysti kritisoisi kirjoissa kannatettuja kiltin tytön hyveitä – epäitsekkyyttä, avuliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, anteeksiantoa – alistavina ja vanhanaikaisina, mutta onhan molemmissa sarjoissa toki omat kapinallisetkin naishahmonsa.

Anni Polvan ”Tiina”-sarjaa luin lapsena sieltä täältä, valikoiden. Nostalgian puuskassa lainasin ”Tiinan” kirjastosta ja muistin heti syyn siihen, ettei tästä sarjasta tullut suosikkiani. Nyt pitkän ajan jälkeen tietyt valtavan kielteiset asiat tuntuvat erityisen räikeästi korostuneen, eikä päähenkilökään oikeastaan herättänyt muuta kuin sääliä.

Sarjan ensimmäisessä osassa kymmenvuotias Tiina muuttaa perheineen ja kohtaa uudella kotipihalla lapsijoukon. Lapsijoukon kruunaamaton kuningas on Juha, kovien nyrkkiensä ansiosta tietysti. Juhan on mahdotonta avata suutaan sanomatta jotakin tyttöjä tai ”naisväkeä”halventavaa. Hän ei tarvitse edes aasinsiltoja päästäkseen asiaan. Heti kirjan alkusivuilla pääsemme käsiksi sen teemaan: Juhan väheksyvään asenteeseen ja Tiinan epätoivoiseen yritykseen muuttaa paksupäisen pojan käsityksiä.

Juha on todellinen sankari, joka tytön unelma. Tuttavuuden ollessa vielä tuore hän tönäisee Tiinan alas porraskaiteelta lumihankeen, ihan vain pelkkää ilkeyttään – ilman mitään syytä. Nupullaan oleva tosimies myös osoittaa oikeamielisyyttään kiusaamalla ja lyömällä kytkettynä olevaa koiraa*. Kun Tiina isänsä oppien mukaan suuttuu tästä, koska avutonta luontokappaletta on raukkamaista kiusata, tulee parin välille tappelu. Tuntuu kuin Juhan vastentahtoisen kunnioituksen voisi saada vain tekemällä jotain fyysisesti uhkarohkeaa tai ottamalla pojalta pataan. Tytöllä tai naisella ei ole arvoa erilaisena ihmisolentona, vaan vain niiden ominaisuuksien kautta jotka voidaan liittää poikiin.

En muista kuinka tuo pitkäksi venähtänyt sarja päättyi. Viimeinen osa tosin nimensä puolesta (”Taitaa olla rakkautta, Tiina”) viittaa pahaenteisesti rakkaussuhteen syntyyn Tiinan ja Juhan välillä. Enpä voi sanoa kadehtivani tyttöä. Arvata sopii missä poika oppii halveksimaan tyttöjä ja naisia? -Niinpä niin, omassa kodissaan, oman isän esimerkin mukaan. Taitaa olla todellinen Helvetissä solmittu liitto, jos siitä sellainen tuli. Tiinan pakonomainen, koiramainen halu miellyttää Juhaa yhdistyneenä pikkusadistin kaunaiseen kyvyttömyyteen antaa arvostusta – näen ongelmien kertyvän tulevaisuudessa.

Millainen olisi Tiina-sarjan jatko? Mitä tulisi viimeisen osan jälkeen? Kenties jotain tällaista:

”Tiina menee naimisiin”

”Tiina epäilee Juhaa (aviorikoksesta)”

”Taitaa olla raskaus, Tiina”

”Tiina menee terapiaan”

”Tiina teurastaa Juhan”

Toivoa sopii ainakin, että sarja saisi näin onnellisen lopun. En näe mitään syytä kiivailla Alcottin tyttökuvauksia vastaan. Olkoot 1800-luvulta, mutta ovat silti terveempiä kuin 50-80 -luvuilla kirjoitettu Polvan Tiina-saaga.

 

*) Asiasta kymmenenteen. Olen tuntenut joitakin – lähinnä maaseudulla kasvaneita – ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Sanovat, että ne olivat aina niin vihaisia. Jos Polvan kirjat ovat yhtään pätevää ajankuvaa, niin enpä ihmettele syytä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Koirien kohteleminen huonosti, jatkuvasti kytkettynä pitäminen, alttiina jokaisen lapsijoukon kiusaamiselle ja mielivallalle, luo takuuvarmasti arvaamattomia ja vihaisia eläimiä. Kummallista kuinka ihmiset eivät tunnu näkevän syyn ja seurauksen lakia tässä asiassa.

by Ninni

Sinikan runokirja

Olen harras antikvariaattien ystävä. Nykyisin tosin antikvariaatti tarkoittaa usein jotain ihan muuta kuin ennen: nyt se on nettisivu, josta tilaat etsimäsi kotiin. Perinteiset, vanhalta kirjalta tuoksuvat antikvariaatit, ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi. Löysin yhden sellaisen Vantaalta ja ilostuin. Ilo jäi lyhyeksi – sekin on nyt siirtynyt verkkoon.

Vanhan kirjan ostamisessa lienee samaa lumoa kuin antiikin omistamisessa. Objektiin liittyvä tarina lisää sen arvoa, ja ajan patinassa on omanlaistaan hurmaa. Perintöesineiden tarinan tietää, mutta vanhaa kirjaa ostaessaan joutuu arvailemaan, kuvittelemaan, keksimään. Kuka kirjan aiemmin omisti, ja miksi siitä luopui?

Jokin aika sitten ostin (netti)antikvariaatista Helvi Hämäläisen ”Punaisen surupuvun”. Se saapui luokseni kansipaperi hiukan kärsineenä, mutta itse kirja oli hyväkuntoinen. Heti alkuun kiinnitin huomiota entisen omistajan nimeen: hän oli sen raapustanut heti kirjan eteiseen. Sain selvää vain etunimestä – se on Sinikka, ainakin oman tulkintani mukaan. Käsiala on sitä sorttia, jota tuottaa vanhempieni, tai isovanhempieni ikäpolvi. Sinikka oli käynyt koulunsa aikana, jolloin uskottiin lasten pystyvän oppimaan kaunokirjoitusta. Tämä uskomus oli vallalla myös omassa lapsuudessani, jossa piirustelin kaunokirjaimia 50-luvulta peräisin olevan oppaan avulla. Nykyisin tiedetään taas paremmin: eivät lapset pysty monimutkaisia kirjaimia taikomaan ilmoille, ja turhaakin se on. Onhan meillä tietokoneet ja näppäimistöt!

Nimensä viereen Sinikka on pyöräyttänyt vuosiluvunkin, 1964. Laskeskelen mielessäni, pohdiskelen ja tuumailen. Kenties 20-vuotias runotyttö? Vai jo vanhempi rouva, kenties nelikymppinen opettaja? Saanut kirjan lahjaksi – keneltä? Vai itsekö olisi ostanut vapaahetkiensä iloksi. Ymmärrän, että Sinikka voi olla jo liitynyt kansaan mullan alla; siihen, johon me kaikki liitymme lopulta. Perikuntako on kirjan vienyt antikvariaattiin, ja saanut siitä pennosia? Ovatko he avanneet kirjaa, miettien miksi se oli tärkeä edesmenneelle? Mitä muuta hyllyssä oli, oliko Helvi Juvosta, ehkä Eino Leinoa?

Voihan olla niinkin, että Sinikkaa ei Hämäläisen kirja miellyttänyt, ja hän myi sen itse antikvariaattiin säästääkseen tilaa. Kirjoista on joskus hyvä luopua, jos ne eivät enää kosketa, tai oma elämännäkemys on muuttunut niille vieraaksi. Olen itsekin tehnyt niin. Olen jopa häpeää tuntien luopunut joistakin nuoruuteni kirjoista, ihmetellen omaa muinaista ihastumistani niihin. Minun mielestäni kirjahyllyn pitää elää, kuten omistajansakin. ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon”, sanoi vanha kansa.

 

 

by Ninni

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk

 

by Ninni

Parhaat päivät..

.. ovat niitä, kun postilaatikossa odottaa kirjan sisältävä paketti! Asioin taas vähän aikaa sitten huuto.netistä, ja ostin OIof Lagercrantzin mainion opuksen Ensimmäinen piirini. En enää osta kirjoja hullun lailla: ostan vain, jos kirja on joko jatkuvasti minulla lainassa kirjastosta, tai jos arvelen lukevani sen useampaan kertaan. Tähdenlentoja ja yhden lukukerran ihmeitä en hyllyssä enää suostu pitämään – ne vievät vain tilaa.

Lagercrantzin muistelo on kiehtova kuvaus ajasta, jolloin Isä Tiesi Parhaiten. Nainen – vaimo ja äiti – oli parhaimmillaan koristeellinen lisäke omassa kodissaan, pahimmassa tapauksessa rasite, jos menetti mielenterveytensä, tai käyttäytyi muuten naiselle sopimattomalla tavalla. Hoivakin lapsillekin annettiin välikäsien kautta.

Lagercrantzin äidinpuoleisessa Hamiltonin suvussa naisilla oli tapana oirehtia rajusti ennen avioitumista: kihlatut morsiamet juoksivat metsässä pelosta sekapäisten eläinten tavoin. Annettu lääketieteellinen hoito oli primitiivistä: morfiiniuneen nukuttamalla yritettiin tasata naisen mieliala, ja saada avioliitto vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Lagercrantzin lapsuus kului katsellen Agnes-äitiä, joka itki vuolaasti tilanteessa kuin tilanteessa, tai sitten teki parhaansa pidätellessään kyyneliä perheen yhteisillä aterioilla. Lopulta äiti päätyi pöyristyttäviin oloihin mielisairaalaan, jossa hoitajilla ei ollut aikaa ruokkia potilaita, ja jossa he upposivat yhä syvemmälle harhakuvitelmien ja pelkojen maailmaan.

Alistettua naispolvea seuraa usein kapinoiva: perheen Lottie-tytär etsi vapautta alkoholista, seksistä, ja itsemurhasta traagisin tuloksin.

Haluaisin mielelläni uskoa, että meillä nykyajan ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja kuin menneinä aikoina.

by Ninni

Nautinnollinen Naamakirja

Facebook on saapunut elämänkaaressaan siihen vaiheeseen, että se kuuluu tuomita. Sen kohtalona on joutua yhtä paheksutuksi kuin valmisruoat: ensin hyödyllinen ja kiitetty keksintö muuttuu kaikkien jutuksi, ja sitten joutaakin tuomion tunkiolle. Facebookin haukkuminen olkoon kuinka muodikasta hyvänsä, minä en siitä piittaa. En hauku, vaan ylistän!

Naamakirjasta löytyy nimittäin paljon muutakin kuin niitä join teetä/keitinpä kahvit -päivityksiä. Minun löytöni on ryhmä nimeltä Kalle Päätalon lukijat. Mistä muualta voisin saada kuvia Taivalkoskelta Päätalon ympäristöstä? Missä muualla voisin keskustella yhtä helposti Päätalo-päivillä viihtyneiden ”veteraanien” kanssa?  Muualla tuskin voisin päästä nauttimaan kiintoisista keskusteluista koskien Iijoki-sarjan henkilögalleriaa ja kielellistä rikkautta. Muut pitäkööt hyvänään twitterit ja instagramit, minä tiedän missä itse viihdyn!

by Ninni

”Kaksi on kaunista kesällä..”

.. lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”. Näin runollisesti kuvaa vanha kansa tätä kevätkesän ihaninta vaihetta, kun luonnon peitto on tuoretta ja nuorta. Vaaleanvihreä maailma, lintujen laulu siellä lomassa, kesän kudos on täydellinen.

Elämme pikkukesän aikaa. Pikkukesäksi ennen maailmassa kutsuttiin tätä aikaa toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen. Kylvö on tehty, ja maamies on laittanut kouransa kiinni. Odotetaan isoakesää lämpöineen ja satoineen.

Tuulen viemää

Luin uudestaan tuon klassikkoromaanin. Omassa kodissamme se joutui kirjaimellisesti itsekin tuulen viemäksi – myrskytuulen, minun, kouriini! Resuiseksi kulunut pokkari sai lähteä kirjahyllystä viimeisimmän karsimisintoni seurauksena. Nyt se tietysti kaduttaa – ikävä kyllä tämän joudun myöntämään. Minun karsimisinnostukseni ovat kuin Stalinin puhdistukset: niissä menee niin hyvää kuin pahaa, eikä johdonmukaisuus aina loista kirkkaimpana tähtenä toteuttajan tiellä.

Aina Tuulen viemää lukiessa huomaa samankaltaisuuden esimerkiksi kotimaamme ja etelävaltioiden välillä tappion hetkellä. Etelävaltioiden hienosto teki välttämättömyydestä hyveen: se kohtasi köyhyyden ja ideologisen sorron ylpeydellä ja henkisellä periksiantamattomuudella. Eipä tunnu kovinkaan vieraalta tuo asenne, kun miettii sotien jälkeistä Suomea. Tarkoitan tässä tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät nousseet kivien alta neuvostovallan suurina ystävinä ja tukijoina.

Tuulen viemää on pian myös aikamme täällä Mynämäellä. Voikin käydä niin, että tiimalasista hiekka valuu loppuun jo vuoden kuluttua. Sitten kutsuu Uusimaa. Huoleni eivät ole suuria, mutta kyllä niitä on:

  1. Koirien sopeutuminen mahdolliseen rivitaloasumiseen (mölyhaitta, ym., onko piha niille kyllin suuri?)
  2. Mammonasta (tavarasta, kamasta, roinasta) eroon hankkiutumisen vaikeus, toisin sanoen pistääkö PuoLiskoinen siinä suuren taistelun pystyyn.
  3. Unohdanko autolla ajamisen jalon taidon, jos alan Uudellamaalla suosia julkisia kulkuvälineitä?

Onneksi nämä huolet ovat sellaisia, että niihin on ratkaisunsa. Minä suhtaudun peruspositiivisesti muutoksiin, se on luontoni mukaista.

 

 

by Ninni

Hippokrateen vala, voi istu ja pala!

Eräs vaikuttavimmista joulupukin tuomista lahjoista oli Hans-Joachim Langin kirjoittama Parakki 10: naiset Auscwitzin koe-eläiminä. Kirjan karmea nimi kertoo jo olennaisen: kyseessä on selostus keskitysleirin ihmiskokeista ja kertojan ääni annetaan myös näille elämänsä ja terveytensä menettäneille naisvangeille.

Joka toinen saksalaislääkäri kuului kansallissosialistiseen puolueeseen vuoden 1933 jälkeen. Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, etteivät kaikki näistä lääkäreistä syyllistyneet hirveyksiin – puolue yksinkertaisesti oli niin vahvoilla, että oli tunkenut lonkeronsa läpi koko yhteiskunnan. Vasta vähän aikaa sitten kohuttiin edellisen paavin Hitler-Jugend-menneisyydestä, joka selittyi myös tällä perusteella. Langin kirjan lääkärit sen sijaan ovat kokonaan oma lukunsa: sadismiin taipuvaisia, ihmiselämää halveksivia, ja oman kunnianhimonsa riivaamia ihmisiä.

Himmlerin kannattama ”negatiivinen väestöpolitiikka”, eli epäsuotuisten kansallisten ainesten syntyvyyden lasku, motivoi lääketieteen tohtoreita Horst Schumannia, Eduard Wirthsiä ja Carl Claubergia kehittämään sterilisaatiotapoja, jotka mahdollistaisivat suurten ihmisjoukkojen hedelmällisyyden tuhoamisen mahdollisimman vähällä vaivalla. Auschwitzin naiset joutuivat koekaniineiksi: sterilisaatiossa käytettiin kirurgista munasarjojen poistoa, kohtuun ja munasarjoihin annettavia ruiskeita, ja röntgensäteilyä. Näitä kokeita eivät ideoineet ammattitaidottomat puoskarit, vaan yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien dosentit ja professorit. Tällainen oli Carl Claubergkin antaessaan lääkintäaliupseerin – siviiliammatiltaan parturin – jatkaa leikkauksia, kun hän itse ne jätti kesken, ja hoitaa naisten suvunjatkamiselimiin kohdistuvia myrkkyruiskeita.

Langin kirja on häiritsevää luettavaa; se pysyy mielessä pitkään, kun takakansi on tullut vastaan. Eräs natsismin outouksista on aina ollut sen ajama rotuoppi. Minun on vaikea käsittää juutalaisvainoa: kansa, joka on tuottanut keskuudestaan niin monia taiteilijoita, tiedemiehiä, ja filosofeja  (Jeesuksesta ja Mooseksesta puhumattakaan), ei yksinkertaisesti voi olla missään suhteessa alempiarvoinen. Keski-Euroopan juutalaisista tuli tiedemiehiä vastoin kaikkia odotuksia;  he raivasivat tiensä yliopistoihin sellaisen ennakkoluulojen viidakon läpi, että monet muut olisivat antaneet sen edessä periksi.

Onko lääketieteessä jotain erityistä, joka saa sen harjoittajat suhtautumaan toiminnan kohteisiin pelkkinä koe-eläiminä? Tässäpä meillä on vaarallinen kysymys. Monet lääkärit harjoittavat ammattiaan puhtaan eetoksen voimin. Mutta jos olosuhteet muuttuisivat, jos tuulet taas kerran kääntyisivät kylmään pohjoiseen, niin kuinka moni olisi valmis tieteellisen menestyksen nimissä tallomaan Hippokrateen valan ja ammatillisen etiikan jalkoihinsa?

Kuinka monella meista on kokemus lääkäristä, joka vähättelee, puhuu päälle, mitätöi potilaan ilmaisemat pelot ja kivun kokemuksen? Oikeissa, tai sanotaanko väärissä, olosuhteissa – minne olisi matkan määrä?

Ihmisen rääkkääminen on väärin. Ihmisen tekee ihmiseksi kyky ennakoida, kyky tajuta oma kuolevaisuutensa ja pelätä sitä. Ihmisen tekee ihmiseksi etiikka ja moraali, tahto politikoida, filosofoida, unelmoida, tehdä taidetta ja tiedettä. Viime kädessä toiselle ihmiselle antamasi arvo heijastuu takaisin itseesi: ali-ihmiseksi leimaamalla viet mahdollisesti ihmisen arvon itseltäsi antamalla sen ulkopuolelta määriteltäväksi ja muuttuvaksi konstruktioksi.

Claubergin vuonna 1930 julkaisema hedelmättömyyden mahdollisuuksia poissulkeva gestageenitesti on muuten parannellussa muodossaan käytössä tänäkin päivänä.

by Ninni

K niin kuin kirjasto

Olinpa tänään mielenkiintoisessa kirjallisuuspiirissä. Paikkana oli Mynämäen kirjasto, kuten tavallista. Käsittelyssä Hannu Mäkelän L. Onervaa luotaava teos Onnen maa. Hannu Mäkelä ynnä entinen vaimonsa Anna Kortelainen ovat tehneet suuria palveluksia Suomen Onerva-faneille: kirjoillaan* he ovat nostaneet L.Onervaa esiin siitä unohduksen hämärästä, johon runoilijan on helppo vajota.

Kirjallisuuspiirin päätteeksi lainasin vinon pinon sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Pääsin käsiksi Finlandia-ehdokkaaseen, J.P. Koskisen romaaniin Ystäväni Rasputin. Olen jo puolessa välissä, joten voin sanoa kirjaa kiinnostavaksi. Tiedollisista detaljeista se taitaa olla paljon velkaa Radzinskin Rasputin-opukselle?

Lainasin myös Erik Heinrichsin Mannerheim Suomen kohtaloissa osat I ja II. Tuoreempaa sota-aiheista kirjallisuutta edustaa Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen.

P niin kuin paketointi

On taas se aika vuodesta, kun kömpelöinkin varustautuu saksin, lahjapaperein ja naruin: joululahjat on saatava paketoitua, vaikka lopputulos ei silmää miellyttäisi. Tätä olen nyt itsekin puuhaillut. Jaan urakan useamman illan osalle, niin en ahdistu tai hosu. Sen verran oma kätten jälki masentaa, että taidan värvätä PuoLiskoisen paketoimaan kodin ulkopuolelle lähtevät paketit.

 

*) Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe, ja Anna Kortelaisen Naisen tie.

by Ninni

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?