Avainsana: kalenterin mukaan

by Ninni

Muodonmuutoksia

Neitsyt Maria nukkui kuolonuneen 15.8. Kansan kielessä tätä päivää on myös kutsuttu syksymariksi tai jälkimarianpäiväksi. Monenlaisia uskomuksia on myös tähän tärkeään päivämäärään liitetty: suuri osa niistä liittyy säähän. Jos syksymarina sataa, niin se tietää sadetta neljäksikymmeneksi päiväksi eteenpäin – näin arvelivat Iitin ihmiset.

Eräs merkillisimmistä uskomuksista liittyy käkeen. Uskottiin nimittäin käen kukkumasta lakattuaan muuttuvan haukaksi marjatanyönä. Yön tunteina vaatimaton kukkuja siis muuttuu, harmoniaa kesäpäivään tuovat äänet lakkaavat, ja koko lintu ryhtyy pedoksi. Tapahtuukohan muutos vähitellen, vai onkohan se kertarysäys? Jos yön tunteina katsoo käkeä, niin alkaako keskiyön jälkeen höyhenpeite muuttua? Jäävätkö viimeisiksi kynnet ja nokka? Sen jälkeen se onkin sitten peruuttamatonta, luulisin. Merkeistä pedon tuntee. Ei siinä ole erehtymisen varaa.

Jos käki voi muuttua, niin voiko joku muukin lintu? Voisiko kyyhkynen haukaksi ryhtyä, tai haukka kyyhkyseksi alkaa? Olen elänyt yli 40 vuotta, vaan en vieläkään osaa sanoa, kumpi itse olen. Vai olenko keskellä metamorfoosia minäkin? Puoliksi yhtä, tulossa toiseksi? Saako siivetön serafi muutoksessa siivet, ja jos, niin ovatko ne enkelin, vai petolinnun?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Tämä on ollut kesä, jonka aikana olen yrittänyt oppia tuntemaan itseni. Olen yrittänyt katsoa nokkaani ja kynsiäni: ovatko ne saalistajan vai saalistettavan.

Tahdon uskoa muutamiin asioihin, ja tässä ne tulevat:

  1. Nuoruudellani oli arvoa. Se ei ollut pelkästään sarja erehdyksiä.
  2. Olen toiminut elämässäni pääosin hyvässä uskossa. En aina, mutta suurimman osan ajasta kyllä.
  3. Minulla ei ole mitään syytä rankaista itseäni.
  4. Koska itse elän ja annan muiden elää, niin odotan tätä periaatetta noudatettavan myös omalla kohdallani.
  5. Sadan vuoden päästä millään ei ole enää mitään väliä.

 

by Ninni

”Kell’ ei oo Tuomaan päivänä..

.. sill’ ei oo joulunakaan.” Näillä sanoilla vanha, viisas kansa viittasi jouluvalmisteluihin: tähän päivään mennessä ne piti olla valmiina, tai sitten ei valmista tulisikaan. On aika rauhoittua – vanhan käsityksen mukaan joulurauha alkoi tästä päivästä, Tuomaan päivästä. Tästä jouluun asti vietettiin pesäpäiviä: vuoden pimeimpinä päivinä aurinkokin pysyttelee pesässään, ja ihmiset ennustelivat tulevan vuoden säitä. Kokonaan auringottomien päivien katsottiin tietävän sateista kesää. Jos pieni pilkahduskin keltaista saadaan, niin tulee suvesta poutainen ja kuiva. Nyt siis silmä tarkkana taivasta tähyämään!

Kaikkea huviksi ja hyödyksi voi oppia Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta. Vuonna 2003 antoi PuoLiskoinen sen minulle joululahjaksi, ja siitä lähtien se on ollut usein nähty opus käsissäni.

Vanha kansa varmasti nyökkäisi hyväksyvästi suuntaani, koska omat jouluvalmisteluni ovat loppusuoralla. Koti on puunattu, ostokset tehty, lahjat sievissä paketeissa. Kirjastossakin ennätin käymään tänään ja lainasin Päätalon Iijoki-sarjan kaksi ensimmäistä romaania ilokseni. Niissä on sitä menneen maailman karua lumoa. Jos joskus tekeekin mieli valittaa asioista, niin Päätaloa lukiessa kiitollisuus valtaa mielen. Onneksi meillä eivät joudu lapset lähtemään ennen murrosikää raskaisiin, fyysisiin töihin. Ja onneksi eivät ihmiset työmatkoillaan joudu rypemään kuukausimäärin likaisissa paidoissa, syöpäläisten kiusaamina. Elettiinpä ennenkin, jo toki, muttei näin mukavasti ja rikkaasti.

by Ninni

Variksista, koirista, ja aamuisesta usvasta

Uuden kuukauden alussa on hyvä aika vilkaista mitä Vanhat merkkipäivät tietävät kertoa tästä nyt alkaneesta kuusta, jota optimistisesti pidän ensimmäisenä kevätkuukautena. Jaan nimittäin vuoden matemaattisen tarkasti neljään vuodenaikaan, joista kukin kestää tasan kolme kuukautta – ei enempää, ei vähempää. Viis lämpömittareista, sanon minä, ja katsokaamme kalenteria!

Mutta nyt takaisin Vanhoihin merkkipäiviin. Maaliskuussa maantiellä oleva varis tietää kelirikkoa. Ilmassa lennellessään se ennustaa kaunista ilmaa. Aamu-usvan korkeutta kannattaa myös tarkkailla: jos koira pääsee sen ali juoksemaan, niin sitten ovat touot turvassa hallalta. Alemmas painuessaan usva ennustelee hallayötä vastaavaan aikaan elokuulle.

Esivanhempamme tosiaan viettivät paljon aikaa tarkkaillen luonnon ilmiöitä. Meille luonto ja sää vaikuttavat korkeintaan vaatevalintoihin. Niistä ei enää riipu elämämme. Olisivatkohan osanneet ihmiset satoja vuosia sitten kuvitella meitä singahtamassa aamuvarhain autoihimme luomatta silmäystäkään taivaanrantaan? Saati sitten, että alkaisimme silmillämme mittailla aamuista usvaa ja koiran juoksua siihen nähden.

Maaliskuuta kutsuttiin muuten myös mariankuuksi, onhan se ”taivaallinen kuukausi”, jonka kohdalle osuu Marian ilmestyspäivä.

Sillalla-lal-laa

Mäenkylän sillan piti olla suljettuna 1.3. alkaen. Minua tämä tietysti ärsyttää, koska sen sillan ylittäminen sattuu olemaan helpoin mahdollinen tapa päästä kunnan kirjastoon.

Tänään kirjastoreissullani huomasin kuitenkin autojen ajelevan iloisesti yli ongelmasillan. Ei sitä oltu myöskään suljettu millään tavalla. Ajaa huristelinpa yli siis minäkin. Enpä ainakaan päätynyt jokeen autoineni, joten se siitä.

Pelkäänpä vain tämän sillan sulkemisen siirtymisen tarkoittavan sitä, että sen avaaminen venyy myös!    

by Ninni

”Lauri tuo nöyrät vuodet..”

Vuosi on taas vierähtänyt sille tolalle, että on aivan pakko muistaa tätä Laurin päivää jotenkin. ”Syystä Laurista, kevättä kynttilästä”, totesi vanha kansa ja minä olen innokkaana siteeraamassa. Ehkä jopa toiveikkaana: onhan tämä kesä ollut poikkeuksellisen kuuma. Nyt kuitenkin odotellaan Laurin hallaa. Ja yöt ovat viileitä, viileitä ja pimeitä.

Vanhojen uskomusten mukaan puut eivät enää Laurinmessun jälkeen kasva, näin tietää Kustaa Vilkuna kertoa. Meidän pihavaahteramme, vihreä lapsemme, on tänä kesänä kasvanut kunnioitettaviin mittoihin – sen latvukset heiluvat jo korkeammalla kuin talon katto – joten tämänkin asian voi ottaa levollisesti. Enpä yllättyisi vaikka puu ensi kesänä kurkottaisi taivaaseen asti, sellainen on kasvun vauhti ollut.

by Ninni

Käki kainalossa

Turun lähellä on todettu vapun tulevan ”käki kainalossa, pääskynen pivon pohjalla”. Kaunis on tuo vanha sanonta, kauniimpi olisi vielä jos järjestettäisiin vanhaan malliin kesän ja talven taistelu kuten keskiajalla. Maikreivi ja talvi ottivat siinä yhteen turnajaismalliin ja lopputulosta ei ollut tarpeen jännittää: kesä voitti talven.

Ja on vappu vieläpä tilaisuus pilailla aprillihengessä: vapunpäivävale on herkkäuskoisten narraamiseksi harjoitettu perinne.

Nämä viisauden helmet tarjosi taas vanha ystäväni Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto on hyvä kirja omistaa.  

Viel' elää isäin henki

Asevelvollinen tuli taannoin keräämään rahaa sotaveteraaneille. Nuori mies ansaitsisi vaikka mitalin rohkeudestaan koiraneitojemme kanssa: N-koirat eivät suuremmin ilahdu ovikellon äänestä, vaan yleensä nostavat siitä melkoisen mekkalan. Ne myös räksyttävät vieraille ihmisille surutta. Nuorukainen ei kuitenkaan häpäissyt univormuaan perääntymällä uhkan edestä. Koiratytöt tarjosivat kerääjälle oikean saattueen lähtiäisiksi – siinäpä seikka, joka huvitti häntä, mutta hävetti meitä.

by Ninni

Pyynsilmiä

Helmikuun vanha itäsuomalainen nimi oli kaimalo, eli kaimalkuu. Se maistuu suussa vieraalta, sanalla ei heti aluksi tunnu olevan mitään merkitystä nykysuomen puhujalle. Ennen kuitenkin tiedettiin, että helmikuu on tammikuun kaima, pikkukaima. Ihan kuten on puhuttu isosta tammesta (tammikuu) ja pikku tammesta (helmikuu). Elämme siis tammikuun kaimakuukautta tässä. Tästä viisauden helmestä saamme kiittää Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa.

On jossain määrin ankeaa elää kaimakuukautta. Kuukautta, joka on määritelty edeltäjänsä mukaan. Onneksi helmikuu nimityksenä on sekin vanha: myös virossa on helmekuu tunnettu. Vanha kansa täällä meillä odotti ”jäähelmiä” ja ”pyynsilmiä”, eli talven ensimmäisen suojasään saapumista, koska uskomusten mukaan siitä laskien on 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Katse on siis jo kesässä.

Isällinen, isätön

Luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä. Sen ensimmäinen osa on Austerin oman isäsuhteen kuvausta, surutyötä isän etäisyyden ja vierauden vuoksi. Nimi on osuva: Näkymättömän miehen muotokuva. Kannen kuvassa on yksi mies kertaa viisi. Viisi identtistä miestä, monta yhdessä, yksi monessa. Auster matkaa kauas, aina isänsä lapsuuteen ja tämän vanhempien tarinaan löytääkseen vastauksia. Jälkimmäinen osa Muistin kirja tuo pohdintoihin mukaan Austerin oman roolin isänä.

Pidän Austerin uusimmista romaaneista huomattavasti enemmän kuin varhaisemmista. Varhaisemmissa oli mielestäni keinotekoista älyllistä keikailua, joka vieroitti. Uudemmat ovat kiehtovia, todellisia tarinoita.

by Ninni

”Kyllä Perttu poudan tuo”

Eilinen päivä oli läntisessä kalenterissa Pertun päivä, kun taas oma ortodoksinen kalenterini muistaa Bartolomeusta tänään. On Pärttylin pikkukesän aika, on aika saada kesä hetkeksi takaisin ennen väistämätöntä syksyn saapumista. Vanha kansa jo huomasi näille ajoille osuvan poutaisia ja lämpimiä päiviä.

Sellainen kaunis päivä oli tämäkin. Olimme PuoLiskoisen kanssa yhdessä liikkeellä. Minä ostin vaaleanpunaisen tuikkulyhdyn – syksyä ennakoiva ostos jos mikä. Samalla uhmasin typerää uutista, jonka mukaan kynttilöiden polttamisestakin voi saada syövän. Tietysti! Kuinkapa muutenkaan. Syövän tuntuu saavan tuosta tai tästä, ihan mistä vaan. En enää jaksa murehtia mokomaa.

Syksyä ennakoi myös harrastusten alkaminen. Saimme meidät molemmat mahtumaan syyskuussa alkavalle ikonimaalauskurssille. PuoLiskoinen jatkaa myös puutyöharrastustaan ja minä otin baletin lisäksi ohjelmaan aerobic-tunteja.

Metsässä

Olen aina pitänyt PuoLiskoista varsinaisena metsänpeikkona: hän viihtyy luonnossa ja on siellä onnellisimmillaan. Mutta aivan eri maata en ole minäkään. Olen oikeasti oppinut pitämään aina vain enemmän marjastamisesta. On mukavaa mennä aamulla hämärässä metsään ja nauttia hiljaisuudesta. Marjojen kerääminen on hauskaa, mutta se ei ole tärkeintä siinä.

Tänä aamuna orava rapisteli männyssä yläpuolellani. Se taisi ruokailla. Ruokalistalla oli käpyjä, sen verran pystyin päättelemään. Ehkä sitä ihmetytti sinisen puoleen kumartunut hahmoni, joka ei kävyistä piitannut. Kai meillä kaikilla on omat herkkumme.

by Ninni

Lauri itkee ja viskelee kiviä

Olemme ehtineet Laurin päivään. ”Syystä Laurista, kevättä kynttilästä” sanoivat meitä ennen eläneet suomalaiset. Lauri seuraa myös Jaakon esimerkkiä viskaamalla jo toisen kylmän kiven veteen. Uimarit varokoot kylmeneviä vesiä ja lenteleviä kiviä! 

Puiden ei enää uskottu kasvavan Laurin jälkeen ja tuuliviirinkin käänsi Lauri merkiksi syksyisen sään saapumisesta. Tältä päivältä kerääntyivät laumoihin myös kurjet, villihanhet ja pääskyset. Muinaiset katsoivat sääennustuksensa tämän päivän säistä: aurinkoinen sää tiesi saman hyvän sään jatkumista Pärttyliin (24.8.) asti ja syksystä oli tulossa kaikin puolin hyvä. Tänään oli ainakin täällä Varsinais-Suomessa hyvin aurinkoinen päivä, joten se tietää hyvää!

Lauri on myös herkkä ja tunteellinen mies: tänä yönä nähdään perinteisesti paljon tähdenlentoja ja niitä on sanottu Laurin kyyneleiksi. Tähdenlennot johtuvat siitä, että maapallosemme kohtaa Perseuksen tähtikuviossa olevan meteoriparven, mikä sitten ilmenee tähdenlentoina meidän silmillemme. Näin valistaa meitä Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan.

Avatessani oman ortodoksisen kalenterini näen tälle päivälle merkityn pappismarttyyri Laurentios Roomalaisen, joka kärsi marttyyrikuoleman vuonna 258. Kansanomaiset uskomukset, lystikkäät ja hauskat tavat lepäävät marttyyrien luilla.

Avaruusajatuksia

Avaruusajatuksista on vaikea päästä irti. Minua vaivaavat tähdet ja kaasusta muodostuneet planeetat. Pohdiskelen niiden painoa: kokonaan kaasusta muodostunut pallohan voisi olla todella kevyt, vaikka mittasuhteiltaan olisi suuri. Voisikohan kaasuplaneetta painaa vähemmän kuin minä? Tietysti niissä voi olla kiviainesta tai muuta, joka nostaa painoa.

En saa vastausta tähän kysymykseeni, koska kuka pystyy menemään avaruuteen punnitsemaan planeetan? Ei sitä voi ihan tavalliselle digivaakalle laittaa, eikä taitaisi rahtivaakakaan olla tarkoitukseen sopiva. Minua eivät tyydytä arviot tähden tai planeetan painosta – tahtoisin tietää tarkasti.  

Luonnottomuudet – luonnottomuudella tarkoitan suurta, mutta kevyttä tai kaasuista planeettaa – saavat minut melkein itkun partaalle. Sellaista ei saisi olla. Muutenkin nuo kaasusta koostuneet ”kappaleet” ovat huijausta. Olen tottunut ajattelemaan tähtiä ja planeettoja kiinteinä palloina. Kaasuplaneetta on kauhea ajatus: ihminenhän voisi olla sen sisällä huomaamatta ollenkaan olevansa jonkun sisällä. Tuollaiset tekevät pilkkaa esineen ja kappaleen käsitteistä.

Näistä kirjoittamallakin saa jo aikaan kiihtyneen mielentilan. Aion unohtaa avaruuden toistaiseksi, tai ainakin yrittää. Onhan minulla ilonkin aiheita: PuoLiskoinen on huomattavasti virkistynyt verrattuna eiliseen.

by Ninni

Paarmat pussissa, tuli tuvassa

Jaakon päivää vietämme läntisen kalenterin mukaan. Ortodoksisen kalenterinkin mukaan tämä on merkkipäivä: Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumisen päivä.

Siinä missä pyhä Anna ylevöittää ajattelemaan Kristuksen äitiä ja äidinäitiä, vahvojen ja pyhien naisten ketjua, on Jaakko lähinnä käytännöllinen ja miehekkään maanläheinen päivä: jaakkona ruista leikataan, paarmat vähenevät ja illat alkavat jo olla pimeitä. Sääennustuksiakin Jaakosta saa: jaakonsateen sanottiin jatkuvan aina lauriin asti, eli elokuun 10. päivään. Onneksi ei ainkaan täällä satanut tänään, sade nimittäin ennusti myös pettuleivän syöntiä lähitulevaisuudessa. Pouta taas tiesi syksyksi paljon tulipaloja. Millainenkohan säätila mahtaisi olla hyvä tälle päivälle?

Tänä päivänä ei myöskään ollut sopivaa työskennellä. Työhön ryhtyvä sai varautua ukkosen polttavan heinät. Mikähän olisi vastaava onnettomuus nykyajan toimisto-orjille ja insinööreille? Varmaankin tietokoneen kärvähtäminen? Jos Jaakkona koodaa, niin mato luikertelee koneeseen! Jos Jaakkona Exceliä käyttää, niin varmuuskopiointi epäonnistuu!

Kirjallinen kirppu

Olo on kuin kirjallisella kirpulla, hyppelen teoksesta toiseen. Normandia 1944 on ollut hyvä, nautin Beevorin tavasta kirjoittaa ja siitä, että hän antaa suunvuoron tavallisille veteraaneille – ja myös saksalaisten puolen tunnelmia vilkaistaan. 

Öisenä hetkenä luin uudemman kerran Helvi Hämäläisen lyhyen ja lyyrisen, suorastaan sadunomaisen romaanin Kylänruusut. Tätä pientä kirjaa oikeasti rakastan. Hämäläinen kertoo siinä aikuisten sadun kylästä, jonka asukkaat näkevät yhteistä unta. Ruusuperkeleet ottavat vallan ja kylän naiset muuttuvat ruusuiksi lumotussa kesäyössä.

Hämäläisen kieli on niin kaunista suomea, että lukijaa melkein itkettää liikutuksesta. Tarina on naiivi, mutta nokkela ja viihdyttäväkin. Voipa siinä joku nähdä naisasiaakin, kun menestyvä ja itsellinen nainen joutuu päättämään elääkö yksin, vai astuako avioliittoon. 220 sivuun Hämäläinen onnistuu luomaan oman maailmankaikkeuden, johon hän sijoittaa elävän tuntuiset kyläläisensä, lailliset lapset ja aviottomat, perintöriidat, pontikankeitot ja vanhat uskomukset.

by Ninni

”Avaimet käteen”-päivä

Meillä oli mukava lauantai, yhdistelmä baletointia, kirjastoa ja sosiaalista aktiviteettia. Aamulla nousimme ylös vaihtelevan pirteinä – minä saatoin olla suorastaan hyperaktiivinen nukuttuani (taas kerran) tavattoman huonosti. Liian vähäinen uni ei aluksi ilmene väsymyksenä, vaan ainakin omalla kohdallani väpsähtelevän tarmokkuuden tilana, suoranaisena liikaenergiana.

Kävimme Raision kirjastossa. Kotikunnan kirjaston jätin suosiolla väliin vierailtuani siellä jo perjantaina. Raisiosta löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, Georg Henrik von Wrightin Ihminen kulttuurin murroksessa, Timo Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustus ja Sam Harrisin Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus ihan vain muutamia mainitakseni. PuoLiskoinen sai taas toimia kuormajuhtana minun lainaillessani euforisen mielentilan vallassa kaikkea mahdollista. Kirjastokerrat PuoLiskoisen kanssa ovat oikesti parhaita: yksin liikkellä ollessani joudun pakosta rajoittamaan mielihalujani, koska yksin saan myös kirjastokassini kantaa. PuoLiskoisen kanssa on vapaus valita!

Baletissa vanhat sarjat ovat oikeasti vanhoja. Teimme ne nyt toiseksi viimeistä kertaa. Hurskas toiveeni on, ettei seuraavissa olisi ihan niin paljon hyppyjä. Meillä on tällä hetkellä kaksi hyppysarjaa tunnin lopussa ja tunnin kuluessa mielessä väikkyvät kauhukuvat tulevista hypyistä. Loikkiessa toisaalta huomaa, etteivät ne nyt niin pahoja ole. Ne väsyttävät, mutta eivät näännytä. Siinä on eroa.

Baletin jälkeen teimme ystävänpäivän kunniaksi sukulaisvierailun Turkuun. Kävimme isäni serkun luona. Monimutkaistetaan sukulaiskuviota vielä kuvailemalla häntä isoäitini kummitytöksi. Hänen luonaan saa aina nauttia kiinnostavasta keskustelusta, suloisen bichon havanaisin seurasta ja lyömättömistä kahvipöydän herkuista. Äitini piti hänestä paljon nuorena ja hän oli myös isovanhempieni suosikki. Isoisäni erityisesti yritti saattaa meitä yhteen, kun vielä asuimme Turussa. Mutta se ei toiminut – ajattelin meistä olevan vaivaa, monimutkaistin asioita tyypilliseen tapaani aivan liikaa ja jahkailin vain. Oikeastaan vaadittiin isäni kuolema siihen, että istuin alas ja kirjoitin kirjeen. Kai se oli muistutus ajan kulumisesta – ei kannata jättää huomiseksi sellaista, minkä voi tehdä tänään. Isäni serkku A-M muistuttaa isoäitiäni ilmiömäisen paljon, se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Silmät ja tapa seisoa ja puhua ovat niin tuttuja kaikki. 

En enää pääse lähelle turkulaista ajattelutapaani, sitä 90-lukulaista. Yhdeksän ihmistä kymmenestä luultavasti ilahtuu saadessaan ystävällismielisen kirjeen. Itsekin ilahtuisin. Juutalaisilla muistaakseni on sanonta, ettei ihmisellä ole pahempaa vihamiestä kuin hän itse on. Se on totta: turhalla epäröinnillä, monimutkaistamisella ja puntaroinnilla sulkee paljon hyvää elämästä pois. 

"Sipristä sika seinustalle.."

Näin sanoi vanha kansa. Nyt on läntisen kalenterin mukaan Sipin päivä. Sipi on saanut nimensä Växjön ensimmäisestä piispasta pyhästä Sigfridistä, joka kuoli noin 1045. Pyhä Sigfrid nauttii/nautti Ruotsissa samanlaista kunnioitusta kuin meidän Henrik-piispamme (se Lallin surmaama). Skandinaaveille tämä päivä onkin ollut tärkeä.

Suomessa – näin kertoo Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto – tätä päivää on pidetty lähinnä merkkinä sikojen ja kanojen ulkoruokinnan alkamisesta. Ne saivat "avaimet käteensä", eli pääsivät ulos etsimään ruokaa ja luultavasti myös nauttimaan yhä lisääntyvästä auringonvalosta.

Sääenteiden kannalta on Sipin päivällä myös ollut oma merkityksensä. Lumisade Sipinä tiesi vielä runsasta lumimäärää kevättalven kuluessa. Suojasää taas oli hyvä merkki: se ennakoi varhaista kevättä ja runsasta kananmunien määrää.