Helmikuun vanha itäsuomalainen nimi oli kaimalo, eli kaimalkuu. Se maistuu suussa vieraalta, sanalla ei heti aluksi tunnu olevan mitään merkitystä nykysuomen puhujalle. Ennen kuitenkin tiedettiin, että helmikuu on tammikuun kaima, pikkukaima. Ihan kuten on puhuttu isosta tammesta (tammikuu) ja pikku tammesta (helmikuu). Elämme siis tammikuun kaimakuukautta tässä. Tästä viisauden helmestä saamme kiittää Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa.

On jossain määrin ankeaa elää kaimakuukautta. Kuukautta, joka on määritelty edeltäjänsä mukaan. Onneksi helmikuu nimityksenä on sekin vanha: myös virossa on helmekuu tunnettu. Vanha kansa täällä meillä odotti ”jäähelmiä” ja ”pyynsilmiä”, eli talven ensimmäisen suojasään saapumista, koska uskomusten mukaan siitä laskien on 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Katse on siis jo kesässä.

Isällinen, isätön

Luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä. Sen ensimmäinen osa on Austerin oman isäsuhteen kuvausta, surutyötä isän etäisyyden ja vierauden vuoksi. Nimi on osuva: Näkymättömän miehen muotokuva. Kannen kuvassa on yksi mies kertaa viisi. Viisi identtistä miestä, monta yhdessä, yksi monessa. Auster matkaa kauas, aina isänsä lapsuuteen ja tämän vanhempien tarinaan löytääkseen vastauksia. Jälkimmäinen osa Muistin kirja tuo pohdintoihin mukaan Austerin oman roolin isänä.

Pidän Austerin uusimmista romaaneista huomattavasti enemmän kuin varhaisemmista. Varhaisemmissa oli mielestäni keinotekoista älyllistä keikailua, joka vieroitti. Uudemmat ovat kiehtovia, todellisia tarinoita.