Mietiskelin naista suhteessa hänen hiustensa pituuteen. Mitä hiusten mitta kertoo naisesta? Ovatko hiukset oikeasti naisen kruunu, vai vain joutavia jouhia poissaksimista vailla?
Minulla on suurimman osan elämääni ollut pitkä tukka. Lapsena asiassa ei oikeastaan ollut valinnan vaihtoehtoa: en itse välittänyt ”lookistani” tuon taivaallista, joten tukka oli pitkä ja sileä. Äiti veivasi sitä joka aamu saparoille, poninhännälle, tai letille. Jännitysmomenttina oli ajoittain ilmestyvä ja katoava otsatukka.
12-vuotiaana leikkasin pitkät, selkääni peittävät hiukset hartiapituuteen, ja otin elämäni ensimmäisen permanentin. Jälkimmäinen päätös oli ainakin erehdys, sen pystyn sanomaan. Permanentti on aina erehdys, jos minulta kysytään ja minun päästäni puhutaan. Kuitenkin vietin koko nuoruuteni suhteellisen pitkässä tukassa, katsoipa asiaa sitten miltä kannalta hyvänsä.
Taisin olla 22-vuotias, kun kokeilin ensimmäisen kerran polkkatukkaa. Se oli iso päätös, jota puitiin (liian) monen ihmisen voimalla. Lopputulos oli nätti ja pidin siitä niin paljon, että pidin tukan tuossa pituudessa muutaman vuoden ajan. Sitten kasvatin taas pitkän jotenkin anteeksipyytelevään sävyyn. Palasin ”ruotuun”.
Vietin suuren osan elämääni uskoen, että pitkä on ainoa kaunis hiusmalli. Se on se malli, josta pojat tykkäävät. Viis siitä, että ympärillä lyhyttukkaiset tytötkin tuntuivat mystisellä tavalla löytävän poikaystäviä ja menevän jopa naimisiin. (Oi, kuinka ihanan viisikymmenlukulaista tämä tällainen pohdinta onkaan – avioliitto naisen ainoana tavoitteena et cetera!)
Itse asiassa vietin suuren osan elämääni katsomatta peiliin. Ihan niin, vaikka nainen olenkin, ja lukemattomat kerran levittänyt peilin edessä kasvoilleni erilaisia kosmeettisia aineita. Katsoinko kertaakaan kasvojeni muotoa? En. Oikeastaan voisi sanoa, että vietin noin 20 vuotta elämästäni piittaamatta ulkomuodostani.
Nyt keski-ikäisenä mietin enemmän. Nuori ihminen voi olla sievä ollessaan huoleton, pitkät laittamattomat hiukset neidon selässä liehuen. Vanhempana koen sellaisen ainakin omalta kohdaltani säälittävän ja nolon yhdistelmäksi. En tarkoita, että ratkaisu olisi välttämättä lyhyt hiusmalli, mutta laittautumisen määrän nyt yksinkertaisesti on lisäännyttävä. Kutrit kauniisti kiinni, tai vastaavasti värikäsittelyä, ja/tai usein toistuva, huolitteleva leikkaus.
Minulla on aivan ihana vanhempi sukulainen, jolla on pitkä, paksu tukka huolimatta 80 vuoden iästä. Sitten tulee mutta: hän osaa laittaa hiuksensa valtavan kauniisti. Minä en osaa. Olin pulassa jo hartiamittaisten hiusten kanssa. Ketä oikeastaan kaunistaa kiireessä kiinni vetäisty hiirenhäntäponnari, tai suttunuttura? Nuori voi nekin saada anteeksi, vanhempi ei niinkään.
Minusta pitkä, hoitamaton tukka keski-ikäisellä lähettää useampaakin mahdollista viestiä: 1. Nainen nyt yksinkertaisesti rakastaa pitkää tukkaansa (ja se onkin paras syy pitää se sellaisena!) 2. Henkilö on Ruohonjuuren ylpeä asiakas, ekovihertelee, ja haluaisi matkustaa aikakoneella Woodstockiin. Tästä voi olla kyse myös ykköstapauksessa, jolloin se myös on hyvä syy pitäytyä pitkässä. 3. Naisella on mies, joka vänkää tukanleikkuuta vastaan. Tässä taas on erittäin hyvä syy tehdä oma päätös, ja marssia kampaamoon jos yhtään siltä tuntuu – pääsi on omasi. 4. Nainen uskoo pitkän tukan olevan kannattava, koska juhlatilaisuuksissa – niitähän on noin 1-3 per vuosi – pitkä tukka on ainoa juhlavan kampauksen mahdollistava tekijä. Siksi tukka saa olla hiirenhäntäponnarilla tai suttunutturalla ne vuoden 360 muuta päivää. Näin ajattelevankin kannattaa miettiä pätkäisyä – elämähän kuitenkin on arkea, ja taitava kampaaja osaa loihtia lyhyestäkin tukasta ihan kauniita kampauksia. 5. Pitkä tukka edustaa naiselle ainoaa mahdollista naisellisuuden muotoa. Onpahan taas tässäkin syy varata se kampaamoaika: pitkätukkainen nainen voi olla epämiellyttävän jätkämäinen, ruokotonta kielenkäyttöä harrastava epänainen, ja lyhyttukkainen taas voi olla todellinen mekossa viihtyvä leidi.
90-luvulla sinkkunaisille kirjoitettiin Amerikassa kirja, ”The Rules”, jossa oikein käskettiin kasvattamaan tukka pitkäksi. Minä en tunne yhtään sellaista miestä, joka olisi avioitunut – tai pysynyt naimisissa – naisen kanssa hänen hiustensa vuoksi. Ehkä miehet eivät sittenkään ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia kuin naissukupuoli kuvittelee? -Ja kyllä, tuo edellinen lause oli huumorilla kirjoitettu!
Entäpä sitten minä, miksi minä kirjoitan pisimmän postaukseni pitkään aikaan – ja aiheena ovat hiukset? Mistä se kertoo? Minustako vai maailmasta? Miettiikö miessukupuolen edustaja viisi vai kymmenen minuuttia, kun leikkauttaa hiuksistaan senttejä pois? Onko naisella oikeus omaan päähänsä, siinä missä muuhunkin ruumiiseensa? Kuka siitä päättää?
Nyt loppukoon tämä päättymätön pääasian vatvominen!
P.S: Leikkautin kutrini 25.1.2013. Olen yhä elossa, naimisissa, ja ympäröivä maailma taitaa vielä pitää minua naisenakin.
P.S II: Jälkikirjoitus itselleni: jonain erittäin tylsänä päivänä tästä voisi kirjoittaa kakkososankin: mitä lyhyt tukka kertoo naisesta? Tai hienon, blogimaailmaa järisyttävän hiukset turvahuopana-analyysin.
